Mika Jussila kertoo saaneensa hyvän rock’n’roll-kotikasvatuksen. Musiikki on ollut aina läsnä elämässä. Siitä pitivät huolen kaksi vanhempaa veljeä ja vanhemmat, jotka olivat innokkaita musiikinharrastajia.
– Mutsi oli Agfa-Gevaertin pääkirjanpitäjä, ja sen kontaktin ansiosta me saatiin paljon ilmaisia kasetteja. Olen joskus jopa harmitellut sitä, että mulla ei ole kovin laajaa levykokoelmaa, koska saatavilla oli niin paljon Agfan nauhoja, että musaa tuli äänitettyä ostamisen sijaan.
Vetrein punk-kausi osui Jussilan teinivuosien kohdalle, ja hän muistaa sen olleen hedelmällistä aikaa. Musiikki-innostus johti kuuntelemisesta soittamiseen.
– Me soiteltiin koulun kellarissa kavereiden kanssa. Meitä oli Arto Tamminen, Sami Yaffa, Haavistot ja muuta samanhenkistä ryhmää. Espoon Tapiolassa oli erittäin viriili musameininki.
Jussila soitteli eri kokoonpanoissa enimmäkseen coverbiisejä, mutta huomasi olevansa vähän kiinnostuneempi studiotöistä kuin bänditoiminnasta. Hän hakeutui alalle varsin määrätietoisesti, mutta luonnehtii silti uransa alkua ”mielettömäksi sattumien kaupaksi”.
– Pääsin mutsin kautta kesäduuneihin Agfalle, ja intin jälkeen olin siellä autokuskina. Agfa valmisti myös studionauhoja, ja työpäivääni kuului nauhapakettien toimittaminen helsinkiläisiin studioihin. Kyselin aina niitä viedessäni olisiko mulle mitään hommia.
Tunnetuin kaupungin studioista oli Finnvox. Noin kolmen kuukauden ajan Jussila toimitti kerran viikossa nauhapaketin sinne ja uteli joka kerta, pääsisikö töihin.
– Lopulta ne ottivat mut. Ajattelivat varmaan, ettei tuo jätkä muuten lopeta kyselemistä ollenkaan. Mut passitettiin töihin masterointistudioon eli kaivertamoon. Finnvoxilla oli siihen aikaan oma vinyylitehdas, ja masterointi oli käytännössä vinyylilevyjen kaiverrusta.
Mikä masterointi?
Masterointi on osa musiikkituotannon prosessia. Se on viimeinen vaihe, jossa voidaan puuttua julkaisun taiteelliseen sisältöön eli siihen, miltä se kuulostaa.
– Käytännössä se on esimerkiksi äänen sävytystä ja dynamiikan kanssa pelaamista eli kompressointia ja ekvalisointia, Jussila sanoo.
– Masteroija voi korostaa kappaleen eri osia tai soundin eri osa-alueita. Albumia masteroitaessa rakennetaan kokonaisuus, joka on kuuntelukokemuksena mahdollisimman häiriötön ja ehyt. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei kuulijan tarvitse pompata kesken levyn säätämään volumea. Voi olla, että sinänsä hyvin miksattuja biisejä on käsiteltävä jotenkin, jotta ne saadaan kuulumaan samalle albumille, ikään kuin samaan punaiseen lankaan.
Mutkat oikoen kerrottuna masteroija säätää ensin soundin, tekee sitten tarvittavat editoinnit ja optimoi lopulta masterin tarvittaville formaateille.
– Optimointi edellyttää erityistä ammattitaitoa. Kun tekee masteria vinyylille, suoratoistopalvelulle, cd:lle, radioon tai televisioon, täytyy tajuta eri formaattien erot ja tuntea niiden vaatimukset.
Ajallisesti masterointi on lyhytkestoinen työvaihe. Siinä missä albumia miksataan vähintäänkin päivätolkulla, masteri voi olla valmis muutamassa tunnissa. Jussilan mielestä se on yksi työn parhaista puolista.
– Se, että työ etenee nopeasti, sopii lyhyelle pinnalleni. Tänään voi olla työn alla punklevy, huomenna kansanmusaa, sitten jazzia, heviä tai lastenlevy. Nopea kierto saa aikaan myös sen, että tässä tutustuu todella moniin uusiin ihmisiin. Tai ainakin aiemmin tutustui. Nykyisin materiaali liikkuu netissä niin helposti, että teen suurimman osan töistä yksin. Ennen studioon tuli joka päivä uusia naamoja.
Jussila tunnetaan erityisesti metallimusiikin masteroijana, mutta ennen suomimetallibuumia hänen työnsä oli musiikkigenrejen iloista sekamelskaa, mistä hän nautti suuresti. Kun suomalaiset hevibändit alkoivat menestyä maailmalla, Jussila profiloitui kuin itsestään metallin tekijäksi.
– Metallin alalajit ovat tosiaan tulleet tutuiksi. Nyt saattaa tulla death metal -levyn perään neoklassista hard rockia ja sitten thrashiä. Yritän kuitenkin aina muistuttaa ihmisiä siitä, että diggaan monenlaista musaa ja että tuskin on edes keksitty musatyyliä, jota en olisi joskus masteroinut. Teen mielelläni jatkossakin ihan kaikenlaisia töitä.
Metallimasteroijan leima on tiukassa, mutta se ei häiritse Jussilaa.
– Se ei haittaa, koska tiedän olevani hommassa hyvä. Olen masteroinut noin 1600 metallialbumia, ja mulla on siihen positiivinen rutiini. Tarkoitan sitä, että kokemukseni ansiosta pystyn toimimaan tehokkaasti ja tekemään ratkaisuja nopeasti. Se tarkoittaa, että asiakas säästää rahaa, ja rahan säästäminen tekee asiakkaan aina tyytyväiseksi.
Työ opettaa
Kun Jussila sai lokakuun 1984 lopulla työpaikan Finnvoxilta, meneillään oli suomirockin suuri nousukausi. Hänen muistoissaan se oli hauskaa aikaa, vaikka töihin oli käytävä suoraan pystymetsästä.
– Ihan aluksi mulla ei ollut mitään käsitystä, mitä oikein olin tekemässä. Pääsin kuitenkin nopeasti kiinni hommaan, kun vanhempi kollega Pepe Hohtio opasti.
Työ oli miksatun materiaalin kaivertamista lakkalevylle ja samalla soundimasteroinnin tekemistä.
– Huomasin nopeasti, että se ei ollut vaikea suoritus. Masteroiminen ei ole teknisesti monimutkaista, mutta korvien välissä tapahtuvan työn oppiminen vie vuosia.
Kun mestari Hohtio keskittyi omakotitaloprojektiinsa, kisälli Jussila oli yhä useammin töissä yksin. Se opetti hänet työskentelemään itsenäisesti. Ensimmäinen ikioma masterointi oli Pave Maijasen Lähtisitkö-single vuonna 1984.
– Valittelin Pavelle, että ”tsori, masteroija ei ole nyt paikalla”. ”Kuinka niin, siinähän sä olet”, Pave kummasteli. ”Ala hommiin, kyllä sä tän klaaraat.” Aloin luottamuksen buustaamana tekemään ja kelpuutin lopulta yhdeksännen kaiverruksen. Siitä se lähti. T. T. Oksalan tuottajanura oli silloin nousukiidossa, ja pääsin masteroimaan hänen tekemiään levyjä, Smackiä, Zero Ninea ja vaikka mitä. Se oli hurja koulu.
Jussila työskenteli täysipäiväisenä vinyylinkaivertajana kahdeksan vuotta. 1990-luvun tullessa vinyylituotanto hiipui ja cd-tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti. Jussilan työ muuttui aikojen mukana: hänestä tuli kokopäivätoiminen cd-masteroija.
– Se oli teknisesti hyvin erilaista työtä. Pään sisällä tapahtuva osuus oli sama, mutta muuten siirryttiin 1960-luvun putkitekniikasta 1990-luvun digitaalitekniikkaan.
Aluksi cd-masterointilaitteisto käsitti kaksi videonauhuria. Ensimmäinen kovalevypohjainen editointisysteemi Finnvoxille hankittiin vuonna 1993.
– Se mullisti kaiken, ja kaikkein suurin mullistus oli tietokoneen undo-komento. Aiemmin piti kontata lattialla etsimässä irti leikkaamaansa parin sentin nauhanpätkää, jos jokin kokeilu ei miellyttänytkään. Enää nauhaa ei tarvinnut teipata entiselleen, vaan edelliseen työvaiheeseen saattoi palata nappia painamalla. Sen jälkeen tekniikka on pysynyt periaatteessa samana, kehittynyt vain.
Jussilan työuran hullut vuodet sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, jolloin cd-julkaisuja ilmestyi rivakkaan tahtiin. Uutta musiikkia tehtiin paljon, ja levy-yhtiöt teetättivät solkenaan remasterointeja ja julkaisivat cd:llä myös vanhaa vinyylituotantoaan.
– Masterointeja tehtiin hurjat määrät, reilusti yli 200 albumia vuodessa. Se alkoi olla jo liukuhihnatyötä. Kiireisimpinä vuosina työpäivät olivat usein kaksitoistatuntisia. Elämässä ei ollut muuta kuin nukkumista ja masterointia.
Reiska ja työkalu
Mika Jussila on masteroinut musiikkia yli 35 vuotta, ja hänellä on status. Kaikki, jotka ylipäänsä miettivät, miten julkaisuja tehdään, tuntevat hänen nimensä ja maineensa. Jussila on ”the” suomalainen masteroija, varsinainen Mr. Master.
– Olen tehnyt pitkän uran, ja nimeni on levinnyt levynkansien kautta, Jussila sanoo.
– Kun suomalainen rock alkoi kansainvälistyä, pidin terhakkaasti huolen siitä, että masterointikrediitit tosiaan löytyvät levyjen kansista. Siinä vaiheessa se tosin oli muutenkin jo tapana.
Krediitit osoittautuivat tärkeiksi työn jatkuvuuden kannalta.
– Kun vaikkapa Timo Tolkki laittoi Finnvox-studion, Mikko Karmilan ja Mika Jussilan nimet Stratovariuksen levyjen kansiin, keskieurooppalaiset alkoivat kysellä, että mistäs tällaista soundia oikein saa. Siihen saattoi vastata, että helpoiten Karmila–Jussila-soundin saa buukkaamalla meidät tekemään sitä.
Se oli osa laajempaa kehitystä. Waltarin, Amorphisin, Sentencedin ja Stratovariuksen kaltaisten edelläkävijöiden tekemän pioneerityön perään suomimetallissa alkoi tapahtua suuria.
– Kun levy-yhtiö Spinefarm lähti nousuun, se polkaisi käyntiin massiivisen kotimaisen musiikin tuotannon, johon lafka pyysi Finnvoxilta apua. Suomalainen metalli alkoi kiinnostaa maailmalla, ja Finnvoxista tuli sen synnytyslaitos.
Ne jäljet johtavat pitkälle: kolme neljäsosaa Jussilan liikevaihdosta tulee edelleen ulkomailta.
– Olen tyytyväinen tilanteeseen, töitä on edelleen paljon. Olen tyytyväinen myös siihen, että saan tehdä yhä vanhakantaista masterointityötä eli rakentaa albumeja. Päivän popmusan yhden biisin tuotantotyyli ei ainakaan vielä näy duuneissani kovin paljon. On nastaa saada tehdä hyvän soundin ohella laajoja kokonaisuuksia.
Vaikka Jussilalla on maine, hän sanoo, ettei koe olevansa asemassa, jossa voisi valikoida töitään ylenkatsovalla asenteella.
– Tietty nöyryys pitää säilyttää. Jos alkaisin starailla, työt loppuisivat aika äkkiä. Ei mulla ole varaa lähteä mihinkään ota tai jätä -toimintaan. Painotan asiakkailleni, että masterointi tehdään yhdessä ja että viimeinen sana on asiakkaalla. Tarkoitus on, että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä lopputulokseen.
– Pidän itseäni työkaluna tai reiskana artistin ja teknisen suorituksen välissä. Usein bändi kertoo haluamastaan soundista mielikuvien kautta, ja mä konvertoin ne ajatukset masteroinniksi. No, en tietenkään ole iloinen, jos masteroinnissa tehdään ratkaisuja, joita en mitenkään voi itse allekirjoittaa. Mutta olen masteroinut 6 000 levyä, ja voin laskea yhdellä kädellä ne, joiden kansissa en ole halunnut nimeäni mainittavan.
Jussila katsoo olevansa palveluammatissa.
– Demobändien masteroinnit ovat mulle ihan yhtä tärkeitä kuin isotkin tuotannot. On mielettömän antoisaa saada jeesata aloittelevaa bändiä ja antaa vinkkejä. Muistan hyvin, kun 26.6.1997 studiolle tuli kolme ujoa jätkää masteroimaan demoaan. Ne istuivat hiljaa sohvalla ja jännittivät. Samana päivänä jätkät kävivät Spinefarmilla allekirjoittamassa levytyssopimuksen, ja siitä demosta tehtiin Nightwishin Angels Fall First. Jos olisin ollut silloin arrogantti kusipää ja ylenkatsonut kiteeläistä demobändiä, tuskinpa olisin päässyt mukaan tekemään Nightwishin myöhempiä levyjä.
Jussilan viimeisimmistä hankkeista mittavin on juuri Nightwishin yhdeksäs albumi Human :II: Nature. Hänestä tuli Tuomas Holopaisen luottomasteroija jo varhain.
– Nightwish on asemassa, jossa se voi tehdä ihan mitä tahtoo, mutta Tuomas on sanonut, että niin kauan kuin Nightwish tekee levyjä, hän ei vaihda tiimiä, johon minäkin kuulun. On hienoa, että niinkin suurissa projekteissa saa vapaat kädet soundi- ja dynamiikka-asioissa. Sellainen luottamus on mieletön buusti omalle työpanokselle.
Kameramies
Viime vuosina Jussilan nimi on alettu tuntea studiotöiden lisäksi toisestakin yhteydestä: monet bändit ovat julkaisseet somekanavissaan hänen ottamiaan keikkakuvia. Niitä on ilmestynyt myös erinäisissä levynkansissa, kirjoissa ja lehdissä.
Jussila kertoo olleensa aina kiinnostunut valokuvaamisesta. Musiikin tavoin kamerakipinä tuli kotoa.
– Faija oli kova kuvaamaan, sillä oli oma pimiökin jossakin vaiheessa. Ja koska äiti oli Agfalla duunissa, me saatiin filmiä halvalla tai ilmaiseksi. Mutsi toi sitä himaan niin paljon kuin tarvittiin.
Jussila aktivoitui valokuvaajana vasta, kun alalla siirryttiin digiaikaan. Kuten studioprojekteissakin, hänen valokuvauksessaan on tuottaja-äänittäjä-miksaaja Mikko Karmilaan liittyvä juonne. Miehillä on yhteisten töiden ohella sama harrastus.
– Aluksi Karmila oli meistä se innokkaampi digikuvaaja. Mikko otti selvää digikamera-asioista, ja mä kyselin häneltä, millaisia vehkeitä kannattaisi ostaa. Jossain vaiheessa aloin kysellä tutuilta bändeiltä, saanko tulla keikalle kuvaamaan. Jos se sopi, annoin ottamiani kuvia bändien käyttöön.
Vähitellen kuvio alkoi pyöriä toiseen suuntaan.
– Bändit alkoivat soitella mulle, haluaisinko tulla keikalle kameran kanssa. Sitten kuvia alettiin kysellä kolmansien osapuolten käyttöön, esimerkiksi lehtiin ja kirjoihin. Siinä vaiheessa aloin kirjoittaa laskuja. Pidän tekijänoikeusasioita tärkeinä, enkä halunnut suututtaa ammattikuvaajia alkamalla urpoksi, joka tekee työt ilmaiseksi.
Laskujen lähettelyn myötä Jussilan kuvausharrastus muuttui puoliammatiksi. Hän ei kuitenkaan elätä sillä itseään, ja niin on hyvä.
– Kuvaaminen pysyy rentona, kun ei tarvitse miettiä, että sillä pitäisi elää. Tässä on oppinut arvostamaan ammattikuvaajia. Kerran, kun CMX:n Janne Halmkrona pyysi mut keikalle kuvaamaan, kameran muistikorttiin tuli sellainen häikkä, etten saanut bändistä yhtään kuvaa. Me vain naurettiin, että sattuuhan näitä. Ammattikuvaajalle sellainen olisi ollut niin kiusallista, että tuskin olisi naurattanut.
Jussila on ottanut jonkin verran myös promokuvia. Muun muassa Tuomas Holopaisen Music Inspired by the Life and Times of Scrooge -levyn kuvat ovat hänen nappaamiaan. Keikoilla kuvaaminen tuntuu kuitenkin omimmalta. Vauhdikkaan esiintymisen tallentamisessa on hohtoa.
– Nastoin kuvattava on Michael Monroen bändi, josta ei huonoa kuvaa edes saa. Samoin The 69 Eyes näyttää lavalla tosi hyvältä. Nightwishiä olen kuvannut niin paljon, että tiedän, missä pitää milloinkin olla, jotta saa parhaan mahdollisen kuvan.
Jussila on iloinen siitä, että hänen kuvilleen on kysyntää. Ajatukset valokuvanäyttelyn rakentamisesta tai kirjan koostamisesta eivät ole aivan vieraita, mutta toteutus on asia erikseen.
– Jos kuvaaminen olisi leipätyö, olisin tehnyt sen jo monta kertaa. Nyt tarvitsisin jonkun, joka potkisi vauhtia niissä asioissa.
Mika Jussila työpaikallaan Finnvoxilla. Kuva: Mika Jussila
Studio on koti
Jussilat muuttivat Helsingistä Espooseen, kun Mika oli viiden kuukauden ikäinen. Hän on asunut siellä siitä lähtien. Muualle muuttaminen ei ole ollut tarpeellista. Finnvox on lyhyen ja helpon auto- tai polkupyörämatkan päässä.
– Perhe on mulle hiton tärkeä, Jussila sanoo. – Lapset ovat jo aikuisia, mutta mulla on lapsenlapsia, mikä on fantastista. Kun lataa akkuja kotona perheen, ruoanlaiton, patikoinnin tai valokuvauksen parissa, sen huomaa myös studiossa.
Mutta kotikin on monisyinen käsite. Vaikka Jussila asuu Olarissa, hän tuntee olevansa kotonaan myös Finnvoxilla. Ellei teinivuosien kesäduuneja lasketa, hän ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin studiotöitä.
– Studio on mulle toinen olohuone. Olen sisustanut sen itselleni sopivaksi ja viihdyn siellä. Mua ei koskaan harmita lähteä töihin. Menen sinne aina hymyssä suin, ja pois lähtiessä unohdun aina tekemään vielä sen yhden jutun.
Viihtyvyyttä lisää työyhteisö, johon kuuluu monenikäisiä tekijöitä.
– Se on tärkeää myös ammatillisesti. Jos tekisin töitä kotona, olisin totaalisen yksin. Täällä on yhteisö, jolta voin kysyä mielipidettä tai teknistä jeesiä milloin vain, tai voin käydä kahvilassa muuten vain jubaamassa muiden kanssa. Ne ovat arvokkaita juttuja.
Työ jatkuu niin kuin ennenkin. Joskus työn alla on miljoonia myyneen bändin uutuuslevy, jonka saa masteroida niin kuin parhaaksi katsoo. Tai sitten studioon tulee nuorten kollien demobändi, joka ei selvästikään ole ennen ollut studiossa mutta alkaa silti selittää, miten nappulaa väännetään.
Vinyylimasterointejakin tehdään taas, mutta nykyisin Jussila toimittaa masteroidun materiaalin kaivertajalle digitaalisesti. Levyjen kansissa masteroija mainitaan, mutta nykyisin tehdään myös digijulkaisuja, joissa ei ole kansia. Sen vuoksi uudet masterigurut saattavat jäädä tuntemattomiksi.
Aikojen saatossa ennallaan on pysynyt se, että Mika Jussilan maailmassa työn ja harrastuksen väli on häilyvä.
– Kymmenen tunnin studiopäivänä työ muuttuu harrastukseksi jossain seitsemän tunnin kohdalla, mutta käytännössä mikään ei muutu, hän naurahtaa ja lisää tuntevansa itsensä etuoikeutetuksi.
– Saan palkkaa siitä, mitä kaikkein mieluiten muutenkin tekisin.
Julkaistu Infernossa 5/2020.