On olemassa paljon synkkää metallia pienellä ripauksella toivoa. Sitten on bändejä, jotka uppoutuvat syvempiin vesiin, niin syvälle, ettei musiikissa kuulla toivonkipinääkään. October Tide kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.
On myös muusikoita, jotka haluavat romantisoida tekemisiään mahdollisimman paljon. Tämän ruotsalaisjoukon alkuperäisiin murehtijoihin lukeutuva Fredrik Norrman on toista maata.
– Mikä olisikaan parempaa kuin kertoa tarinoita siitä, kuinka olen vuodattanut kaiken tosielämäni sydänveren uudelle levylle ja kuinka olin menettää henkeni sitä säveltäessäni, vai mitä? Fredrik hämmästelee.
– Musiikissani on kuitenkin aina ollut kyse jonkinlaisesta fiktiosta. Soundtrackistä elämälle tai elämille, joita en itse elä, ja joiden tunnelmia pyrin välittämään purkamalla ne musiikkiini.
– Kun uppoudun musaani, käytän siihen kaiken aikani perhe-elämäni ja töitteni ulkopuolella, mutta en tuo yksityiselämääni tai töitäni musiikkiin, enkä toisaalta vie musiikkiani yksityiselämääni tai töihini.
Harmaa aamunkoitto
Fredrikiä ei tarvitse erikseen muistuttaa, että October Tiden juuret yltävät yli 20 vuoden päähän. Perustaessaan bändin Katatonian Jonas Renksen kanssa hän oli vasta parikymppinen.
– Debyyttimme on täydellinen osoitus albumista, joka ei olisi voinut syntyä hetkeäkään aiemmin tai myöhemmin kuin noina erittäin hämärinä aikoina vuonna 1995, Fredrik kertoo.
– Kuuntelen tuota albumia kuin ulkopuolisen korvin. Se syntyi nuoruudenvimman ja vuoristoratamaisten tunnetilojen siivittämänä. Sille heijastui paljon minun ja Renksen elämää ajoilta, jolloin emme tienneet tarkalleen itsekään, mitä haluaisimme tehdä. Puhumattakaan siitä, että olisimme edes osanneet soittaa kunnolla!
Mainittu Rain without End -debyytti ja sitä seurannut Grey Dawn ovat kuitenkin nousseet vuosien saatossa eräänlaisiksi kulttiklassikoiksi. Niitä ei välttämättä nosteta esille ensimmäisenä tuonaikaisesta death/doomista puhuttaessa, mutta niiden raakuus on monelle tärkeä osa melankolista metallia.
– Varhaiset albumimme ovat eläneet omaa elämäänsä, Fredrik myöntää.
– Olisi todella liioiteltua sanoa, että ne olisi otettu erityisen riemuiten vastaan aikoinaan tai että niitä ylistettäisiin klassikoina, mutta sain aina Katatonian kanssa kiertäessäni kuulla, miten tärkeitä nämä albumit ovat joillekin olleet. Vielä tänäkin päivänä törmään ihmisiin, jotka kertovat levyjen pelastaneen heidän henkensä. Siinä vaiheessa huomaa, kuinka vahvan ajankuvan saimme noille levyille vangittua, tiedostamattamme.
Kalman maailma
Toisen ja kolmannen October Tide -albumin välillä ehti kulua 11 vuotta. Samalla Fredrik ehti tehdä kevyen 15-vuotisen keikan Katatonian riveissä, mutta toisin kuin on luultu, October Tidea ei varsinaisesti kuopattu koskaan.
– October Tide ja toinen projektini Thenighttimeproject elivät omaa elämäänsä Katatonia-vuosieni aikana, ja siinä vaiheessa, kun lopetin Katatonian riveissä, minulla oli jo kourallinen valmiita kappaleita odottamassa. Halusin edelleen tehdä samankaltaista musiikkia, mutta ehkä riisua vähän säröä ja romantiikkaa.
– En ajattele säveltäessäni liikaa, mutta October Tiden suhteen oli selvää, ettemme tulisi käyttämään puhtaita lauluja ja death metal saa kuulua enemmän, mutta noin muuten… Tässä kalman maailmassa kaikki on mahdollista.
Kenties juuri tämän määrätietoisuuden ansiosta October Tiden ”paluualbumit” A Thin Shell ja Tunnel of No Light löysivät nopeasti tyyliinsä nähden laajan kuulijakunnan.
– Rehellisesti sanottuna jokainen October Tide -levy on ollut edeltäjäänsä vahvempi, särmikkäämpi ja vaikuttavampi kokonaisuus. Silti kuulen jokaisella albumilla ja niiden tuotannossa aina niin paljon erheitä, että minun on pakko etäännyttää itseni niistä.
– Kuulun niihin muusikoihin, joiden periaate on seuraava: musiikkini on musiikkiani niin kauan, kunnes se julkaistaan. Sen jälkeen siitä on kyettävä päästämään irti, tai muuten sitä päätyy vaivaamaan päätään kaikella sillä, mitä olisi voinut tehdä eri tavalla.
Tanssia siivillä
Kun Fredrik puhuu October Tiden viimeisimmästä taidonnäytteestä, Winged Waltz -albumista, hän ei esitä bändin pyrkivän uudistumaan liikaa tai työstävän rajatonta musiikkia.
– Olen siinä mielessä hieman vanhanaikainen, etten vain kuule tällaista musiikkia päässäni liian melodisena, runsailla koskettimilla höystettynä tai puhtailla lauluilla. Minulle ei riitä kuuden jalan syvyys. Tarvitaan vähintään kaksitoista, Fredrik täräyttää.
– Olen rajannut itseäni joskus liikaakin. A Thin Shellille halusin modernimpaa soundia, ja Tunnel of Lightin kohdalla tähtäsin vanhan liiton äänimaailmaan. Tällainen lokerointi ei tehnyt levyille hyvää. Winged Waltzin kohdalla annoin karunkauniin musiikkimme hengittää juuri siten kuin oli tarpeen.
Ennakkotietojen mukaan Winged Waltz on October Tiden tähän asti henkilökohtaisin albumi, mutta Fredrik torppaa lausunnot nopeasti ja huopaa takaisin vahvojen periaatteidensa äärelle.
– Henkilökohtaista musiikkia… Ainakin toivon, ettei elämäni kuulu musiikissamme, Fredrik naurahtaa. – Tietenkin jotkin ajatukset ja tuntemukset ovat inspiroineet musiikkiamme, mutta Winged Waltz on sanomaltaan melkoisen kylmä albumi, enkä voi sanoa sen heijastelevan lainkaan sitä, mitä oma elämäni on tai on ollut.
– Koen October Tiden ihan muunlaisena kanavana kuin jonkinlaisena sieluni peilinä. Kaikki sellaiset ”tämä musiikki kumpuaa sisimmästäni” -jutut kuulostavat lausuttuina makeilta, mutta tosiasia on, että pidän raa’an ja melankolisen musiikin säveltämisestä ja sitä syntyy kuin itsestään. En aio väittää, että kyse olisi sen kummemmasta
Ikuisuuksien Suomi
Siirtyminen October Tiden rundeille Katatonian massiivisten maailmankiertueiden jälkeen ei yllättänyt Fredrikiä. Hän huomasi asioiden pysyvän pitkälti samanlaisina, oli kiertävä bändi mikä tahansa.
– Ajattelin aluksi pääseväni eroon tiukoista aikatauluista ja hankalista matkoista, kun emme kiertäisi ihan niin paljon, mutta huomasin nopeasti, että kiertäminen on kuitenkin kiertämistä.
– Katatonia veti keikoilleen enemmän ja värikkäämpää väkeä, mutta kun huomaa matkaavansa yhä edelleen bussissa lojuen, lentokentillä odottaen ja vaaleaa juustoleipää mutustaen, huomaa nopeasti kiertämisen charmin ja karuuden pyörivän samojen asioiden ympärillä. Rockglamourista ei ole tietoakaan, Fredrik nauraa.
Suomi on Fredrikille tuttu keikkapaikka, mutta maahamme löytyy suorakin yhteys: Trees of Eternity. Fredrikin, hänen basistiveljensä Mattiaksen, laulaja Aleahin (joka menehtyi jutunteon jälkeen, pt. huom.), Swallow the Sunin kitaristin Juha Raivion ja rumpalin Kai Hahdon muodostama projekti vaikutti jossain vaiheessa vaipuneen unholaan, mutta on sittenkin elävämpi kuin moni on osannut kuvitella.
– Tapasin Juhan ensimmäistä kertaa viime vuosikymmenen puolivälin tietämillä, kun kiertelimme Yhdysvalloissa Katatonian ja Swallow the Sunin rundilla. Musiikin tekeminen nostettiin esille jo tuolloin, mutta aikaa ei vain ollut tarpeeksi – ei ennen kuin olin jättänyt Katatonian, jolloin Juha ja Aleah ottivat minuun uudelleen yhteyttä.
– On totta, että aloimme äänittää levyämme jo vuosia sitten ja se on meinannut kaatua omaan mahdottomuuteensa, mutta nyt kun masteri on melkein käsissämme, uskallan luvata isoja uutisia pian! Trees of Eternity on tunnelmaltaan jotain täysin ainutlaatuista ja… loput kuulette myöhemmin, Fredrik lopettaa salaperäisesti.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.