Profane Omen kiertueella Euroopassa, kitaristi Williami raportoi, osa 2!

24.10.2012

Teksti: Williami Kurki Kuvat: Profane Omen

Italia! Si!

Saapuessamme Italian Romagnanoon aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja oli lämmin. Olin askarrellut itselleni edellisiltana jättiläismäisen aamiaisleivän Sveitsin Z7:n loistavista ruokatarjoiluista, sillä näin perseaukisena takkutukkana ei ole minkäänlaista järkeä työntää vähiä pennejään huoltoasemien kuvottaviin kolmioleipiin tai kestomakkaroihin, jos vaihtoehtojakin on tarjolla.

Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten päätimme Seriffin, Paken ja Enskojen Emmin kanssa lähteä kävelylle lähimaastoon. Olimme ilmeisesti liikkeellä siestan aikaan, sillä kaikkialla vaikutti olevan hiljaista ja rauhallista. Kävimme paikallisella juna-asemalla ihmettelemässä ilmeisen historiallista veturia ja söimme jätskit auringonpaisteen helliessä kolottavia jäseniämme.

Keikkapaikkana toiminut Rock’n’Roll Club oli kooltaan kiertueen pienempää keskitasoa, ja tämänkin venuen seinät oli vuorattu kaikenlaisella rokkimemorabilialla. Klubin takana virtasi noin kauempaa katsottuna mukavan rauhoittava pieni joki, mutta lähempää tarkastellessamme huomasimme lähitaloista veteen johtavat valkoiset, noin reiden paksuiset lvi -putket, joiden sisällä kulkevan virtauksen koostumusta emme halunneetkaan sitten enää arvailla.

Muistan miettineeni myös, että suunnittelevatkohan sisiliskot Romagnanon valtaamista omiin tarpeisiinsa, sen verran näitä vikkelääkin vikkelämpiä otuksia vilisti jokapuolella.

Juha tapasi myös pari tuttua heppua pihamaalla, tyypit olivat tuoneet Juhan jalkapallofanituksen tuntien miehelle lahjaksi virallisen Italian pelipaidan herran omalla nimellä varustettuna.

Keikka pyörähtikin sitten käyntiin jo ennen kuin huomasimmekaan, eikä paukkuja tälläkään kertaa säästelty. Vaikka nimenomaan keikkoja tänne on tultu soittamaan, niistä on kovin vaikea kirjoittaa minkäänlaisia spesifejä muistoja, sillä kuten jo aiemmin olenkin tekstissäni todennut, kiire ennen keikkaa ja sen jälkeen aiheuttaa sen, että adjektiivit itse esiintymistä koskien katoavat sanavarastosta. Yhtään huonoa keikkaa ei rundilla ole kuitenkaan ollut, joten uskallan veikata myös Romagnanon menevän sinne hyvien vetojen kategoriaan.

Ilta keikan jälkeen sitten menikin Amoralia (jolta kävin itseasiassa videoimassa yhden biisin) ja Ensiferumia diggailessa, ja paikallisia jututtaessa. Englannin kieli todettiin suhteellisen hyödyttömäksi myös Italiassa, tosin uskoisin tämän johtuvan enemmän osaamattomuudesta, kuin haluttomuudesta käyttää ko. kieltä.

Romagnanosta suuntasimmekin sitten mahdollisimman pian kamojen pakkauksen jälkeen kohti Saksan Osnabrückia, josta olimmekin jo arvailleet meidän keikkamme karsiutuvan ohjelmistosta, sillä yli 1000 kilometrin etäisyyden taittaminen aikataulun puitteissa oikuttelevalla nightlinerilla yhdessä yössä on sellainen yhtälö, jonka ratkaiseminen uhmaisi jo suhteellisuusteoriaakin. Lopulta kävikin sitten niin, että Amoral painatti suoraan Berliiniin saatuaan tiedon, ettei Osnabrückissa soittaisi kumpikaan lämppäreistä.

Osnabrückin äpärät ja Berliinin syke

Bastard Club oli todella pieni venue, noin Lahden Torvea vastaava hevikellari, jonka lavalle jopa Enskojen kamojen mahduttaminen oli varsinainen taikatemppu. Lämppäreiden kamojen kasaaminen olisi täällä tarkoittanut sitä, että ensimmäiset kaksi bändiä esiintyisivät lattialla lavan edessä. Tästä syystä en jaksanut ihmeemmin harmitella keikan peruuntumista, vaan tyydyin nautiskelemaan aivan loistavista ruokatarjoiluista ja erään paikallisen minulle ystävällisesti järjestämän, ilmeisesti läheisen Hollannin rajan takaa saapuneen pikkuruisen nyssäkän sisällöstä. Otettiinpa Kokkosen kanssa pihalla oikein punk -henkinen kaverikuvakin (ks. pääkuva).

Vielä mielenkiintoisemmaksi ilta muuttuikin sitten yhdentoista jälkeen, kun täyteen ammuttu Ensiferumin keikka päättyi. Tämä aikaraami oli annettu baarin puolesta tiukkana ukaasina sen takia, että yhdeltätoista samaisessa ravintelissa alkaisivat homobileet.

Tuumimme, että kyllähän nämä kyseiset kinkerit pitäisi ehdottomasti käydä tsekkaamassa. Todellisuudessa kävi niin, että tiukkaakin tiukemmassa aikataulussa toteutettu, loppuunmyyty Enskan keikka sai väistyä viiden homoseksuaalin ja parin paikalle eksyneen heteron vaivaantuneen seinustoilla istuskelun tieltä. Sitä, mikä helvetin järki tässä järjestelyssä oli, ei kukaan ainakaan meidän seurueestamme osannut keksiä. Samulin osakseen saamat muutamat vilkuilut huvittivat meitä loppuillasta, kunnes olikin sitten taas aika mönkiä bussiin koisimaan.

Berliinin Lidossa pääsimmekin sitten taas tositoimiin, sillä kyseinen mesta tarjosi erittäin hyvät puitteet. Suuri sali, kunnon lava ja asiantunteva henkilökunta, sekä mahtavat aamiaistarjoilut tekivät päivästä jo alkuunsa hyvän, eikä ajastakaan tullut tällä kertaa puutetta. Ennen meidän roudaustamme kiertelimme lähikortteleissa, jotka suorastaan pursuivat toinen toistaan hienompia katutaideteoksia ja eräänlaista urbaania rappioromantiikkaa. Kivenheiton päässä Lidon pääovesta oli ilmeisesti myös ainakin ollut käynnissä jonkinlainen kaupunkifestivaali, sillä aidan takana sijaitsevalta telttojen kansoittamalta joutomaalta ryömi jos jonkinnäköistä hiihtäjää lähipusikoihin kuselle.

Illan keikalla riitti nyrkkimerta ja yleisö otti meidät jälleen vastaan sellaisella meiningillä, ettei slottimme tuntunut illan avaajan slotilta. Itseäni harmitti suuresti sellainen seikka, että olin asetellut videokameran kuvaamaan koko keikan road movieta varten, mutta kyseinen materiaali on lähes järjestään käyttökelvotonta, sillä jälkeenpäin sitä katsoessani totesin jonkun paikallisen Hans Hasselhoffin seisseen kameran edessä valtaisan päänsä kanssa lähes koko keikan ajan. Ärsyttävää tästä teki se, että kyseinen jantteri katsoi kameraan keikan aikana useammin, kuin kerran, ikäänkuin varmistaakseen, että hän näkyy kuvassa. No, aina ei voi voittaa…

Viiniä Wie.. No ei muuten tasan!

Itse koin karman positiivista puolta Berliinin ja Itävallan Wienin välisellä taipaleella. Euroopassahan siis ilmeisesti kiinteän ulosteen hajoittamiseen tarvittavia kemikaaleja ei saa busseissa käyttää, joten jos kakkoshätä yllättää, on kiltisti odotettava seisaketta, ellei tahdo viritellä bussin wc:ssä ns. crapperbagia jalkojensa väliin ja sitten heivata tätä oksettavaa kapistusta liikkuvasta autosta pientareelle. Heräsin valtaisan ulostamistarpeen kourissa, ja ymmärsin oitis, ettei seisakkeen odottaminen saisi kestää kuin maksimissaan viisi minuuttia, tai joutuisin suorittamaan yllä kuvailemani proseduurin kaikessa iljettävyydessään. Ennenkuin tämä ajatus oli ehtinyt edes kokonaisuudessaan aivojeni läpi, alkoi bussi hidastaa seisakkeelle, jolta löysin juuri pestyn, sitruunantuoksuisen ja puhtautta kimaltelevan wc:n. Hieman huvittavaa tästä teki vieläpä se, että seinillä olevia mainoksia silmäillessäni ymmärsin, etten kielestä tai rahayksiköistä päätellen edes tiennyt, missä maassa tämä suloinen keidas tielleni osui. Polttelin huojentuneena aamuspaddun ja hilpaisin takaisin unten maille, sillä kuski ilmoitti Wieniin olevan vielä varsin rutkasti matkaa.

Wienissä tapasimmekin sitten tuttuja vuosien takaa. Keikkailimme joskus 2003 itävaltalaisen Spearhead -yhtyeen kanssa Suomessa ja Itävallassa. Kyseisen, jo edesmenneen orkesterin basisti Martin, sekä silloinen manageri Thomas olivat saapuneet tsekkaamaan keikkaa. Kylläpäs olikin mahtavaa päästä verestämään muistoja, etsittiin hemmojen 2003 raapimat nimmarit rässiliivistäni ja suunniteltiin jopa pienimuotoista comeback-jäähyväiskeikkaa Spearheadille Lahden Torveen. Oli mahtavaa bongata hemmot hymyt naamoilla yleisöstä vedon aikana, ja loppuilta naurettiin ja fiilisteltiin, kuin oltaisiin viimeksi eilen nähty.

Toisenlainen trailershow

Wienistä matkamme jatkuikin sitten kohti Kroatian Zagrebia. Hyvä karma lieni jälleen edes tietyssä mielessä puolellamme, sillä tällä taipaleella Peki ajoi bussimme takana tavallisesta poiketen. Aamuyöstä Peki soitti kuljettajallemme, että ”teidän trailerissanne taitaa olla jotain vikaa, sillä sen ja bussin välistä sinkoaa kipinöitä puolentoista metrin korkeuteen”. Ja niinhän siinä olikin sitten käynyt, että trailerimme aisa oli hävinnyt taistelun eurooppalaisia sementtiteitä vastaan, ja vääntynyt siten, että se osui asfalttiin aiheuttaen melkoisen ilotulituksen. Jos Peki ei olisi ollut takanamme asiaa huomaamassa, voitte vain kuvitella, miten Ensiferumin kamojen olisi käynyt, mikäli trailerin aisa olisi ehtinyt pettää kokonaisuudessaan. Kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhdissa parisen tonnia painava traileri olisi varmaan heittänyt irrotessaan kukkerpallin, jos toisenkin.

Siinä sitä sitten ihmeteltiin Slovenialaisen moottoritien varressa. Itseäni huvittivat suuresti apuun hälytetyt paikalliset, sillä heitä saapui paikalle kolmella eri autolla. Hauskaa tämä oli siksi, että ensimmäisestä autosta astui ulos kaksi oranssia miestä, toisesta kaksi keltaista ja viimeisestä kaksi sinistä. En tarkalleen muista, kauanko pientareella vietimme, mutta bussiin ei liikenneturvallisuuden nimissä saanut mennä sisään, sillä mikäli vaikkapa rekka törmäisi peräämme, saattaisi syntyä
henkilövahinkoja.

Ensiferumin Mahi avasi pelin aidalla istuneiden puutuneiden perseiden iloksi todeten ”Screw you, guys”, ja nouti bussista joogamattonsa, jolle pisti pitkäkseen tienpientareella olevalle nurmialueelle. Tälle nurmikolle sitten perustettiinkin pian jo evakkoleiri, jonka nimesimme leikkisästi Cockfagotopiaksi. Itse lunastin Cockfagotopian pormestariuden itselleni riisuutumalla kelteisilleni ja kirmailemalla nurmikolla ohiajavien slovenialaisten hämmästykseksi. Suoritinpa myös aamun hammaspesun syntymäasussani siinä samalla. Kiertuemanagerimme Skid lupasi minulle aiemmin viisi euroa, mikäli suorittaisin kyseisen performanssin, ja vilkaistuani lompakkooni totesin, että mitäpä sitä tässä kursailemaan, raha on rahaa. Mies olikin sanansa mittainen ja heti vaatteet päälle saatuani sain tassuuni sileän viiden euron setelin palkkiona seurueemme huvittamisesta. Pian periksi antanut trailerimmekin saatiin nostettua lavetille, ja matkamme kohti Kroatian rajaa pääsi jatkumaan. Olipa Kroatian keikan promoottorikin tullut avuksemme Slovenian puolelle, ja hänen kanssaan tuli jutusteltua bussin etuosassa matkan jatkuessa.

Olimme sivukorvalla kuulleet huhuja kroatialaisen yleisön hulluudesta, muttemme silti uskoneet sen saavan sellaisia mittasuhteita, joita saimme todistaa keikan kuluessa. Olimme maassa ensimmäistä kertaa soittamassa, ja jengi jopa lauloi biisejämme mukana. Zagrebin keikka oli ehdottomasti yksi kiertueen kovimmista, eikä yleisö ole missään muualla tehnyt kotiläksyjään yhtä hyvin. Keikan jälkeen lähdimme koko bändin voimin venuen ulkopuolella sijaitsevaan rantapuistoon jututtamaan paikallista nuorisoa, jotka ottivat hillittömät määrät kuvia, jokainen halusi nimmarit ja kertoilivatpa vielä kaikenlaisia mielenkiintoisia pikku faktoja kotimaastaan. Näiden hyväntahtoisten teinien keskuudessa vietimme muutamia tunteja, ja tuntui, kuin olisimme itsekin nuortuneet pari vuotta heidän vilpittömän energiansa vaikutuksesta. Mutta niinkuin kiertueella lähes joka ilta, kaikki hyvä loppuu liian pian, ja meidän oli bus callin hengittäessä niskaan hyvästeltävä uudet ystävämme, jotka tosin lupasivat toivoa meitä esiintymään paikalliselle hevifestarille. Illan bussibileiden päätteeksi Enskojen crew’n brittivahvistus Andy sai kokea ”hitleröinnin” ilot sammuttuaan bussin alaloungeen. Kirjoittamaton sääntö bussipolitiikassa on, että nukkumaan meneminen on pyhä asia, eikä punkassa olijoihin kosketa minkäänlaisilla piirustusvälineillä, eikä myöskään ruumiinaukkoihin sijoiteta hassuja esineitä, mutta loungeen sammuneet ovat vapaata riistaa.

Zagrebista karaavanimme matkusti Tshekin Zlin’iin, jossa Masters Of Rock Cafe -niminen varsin tyylitelty ja viimeisen päälle sisustettu mesta sai kunnian toimia areenana. Seinillä oli paljon menestyneitä maanmiehiämme edustettuina, oli Nightwishin, Himin, Bodomin ja Korpiklaanin tervehdyksiä kyseiselle venuelle. Samaisilta seiniltä tuli bongattua myös ainakin Jeff Watersin nimmaroitu kitara ja varsinainen Manowar -alttari. Itselläni kiertueväsymys iski täydellä voimalla juurikin Tshekissä, ja huomasin keikan jälkeen vain tuijottelevani tyhjyyteen aivojen sutiessa täysin paikallaan. Join muutaman paikallisen oluen roudauksen lomassa, mutta varsin pian totesin, ettei itselläni ole minkäänlaista annettavaa illan kulkuun, joten suuntasin jälleen kerran omaan sekasorron ja noin kolmen tuhannen sekalaisen esineen valtaamaan eriööni tavoittelemaan REM -unta.

Buda my pest

Unkarissa saimme kokea ehkäpä kiertueen sisutustukseltaan psykedeelisimmän venuen kaikessa omituisuudessaan. Club 202:sta on erittäin vaikea kuvailla siten, että lukija voisi saada edes jonkunlaisen käsityksen paikan tunnelmasta. Sisustus vaikutti siltä, kuin joku olisi 30 vuotta sitten vetänyt yliannoksen happoa, ja päättänyt tripin seurauksena perustaa baarin, jossa yhdistyisivät Pohjois-Amerikan intiaanit, AC/DC sekä avaruusolennot. Väittipä Enskan monitorimies Eki, että paikassa oli siivottu sitten edellisen käyntinsä. En tiedä, millainen helvetin kaatopaikka venue on sitten edellisellä kerralla ollut, mutta tuskinpa olisi ainakaan suomalainen terveystarkastaja päästänyt tätä seulastaan läpi nytkään. Seinillä oli hämärien cover- ja tribuuttikeikkajulisteiden lisäksi esimerkiksi erittäin haljaisen oloisia eläinten taljoja, ja koostuipa sisäkattokin jonkinlaisesta tiipii -kankaasta, jonka poimuissa voisi kuvitella lymyilen elämänmuodon, jos toisenkin. Katosta ja seinistä roikkui joskus jonkinmoista esinettä aina kanootista pahviseen E.T :hen.

No, mitäpä pienistä, rock’n’roll on sottaista puuhaa, eikä sitä peilisaleissa kuulukaan soittaa. Sitäpaitsi, Club 202:sen soundi oli suorastaan täydellinen, johtuen ilmeisesti juurikin kangaskatosta, sekä puurakenteista, jotka eivät tekisi korvaporaheijastumia samalla tavoin, kuin esimerkiksi betoniseinät usein harmillisesti tuppaavat tekemään. Muistan illalla Ensiferumin keikkaa fiilistellessäni funtsineeni, että vaikka mentiin jo paikan desibelirajoilla, olisi ainakin omille korvilleni sopinut ainakin viiden desibelin lisäys, sen verran hunajainen oli tuon kämpän soundi.

Hämmennystä aiheutti myös suomen kielen yleisyys tuona iltana Budapestissa. Tapasimme keikan jälkeen pariskunnan, joista kumpikin pajatti aivan sujuvaa härmää unkarilaisesta syntyperästään huolimatta, ja olipa heillä mukanaan myös suomalainen ystävä. Nimet eivät omaan ajukoppaani painuneet varsin tukevasta oluthumalasta johtuen, mutta yhtä kaikki, kiitos teille, mikäli luette tätä, oli oikein mukava ilta, toivottavasti nähdään uudemman kerran. Törmäsimme myöskin Suomesta lähteneeseen reissaajapariskuntaan, joilta opimme hauskan noppapelin, jonka hienouksiin paneuduimme Amoralin Arin kanssa, ennenkuin Peki potkaisi valkoisen salaman jälleen liikkeelle. Amoralin reissusuunnitelmaan kun kuului vielä yötä vasten siirtyminen Ljubljanaan, Sloveniaan. Meidän bussimme taas liikkuisi vasta Budapestissa vietetyn vapaapäivän jälkeen seuraavana iltana. Kaikenlaista tuli illan aikana jutusteltua, aina viiltävistä rockmusiikkianalyyseista kaikkialla Euroopassa huolestuttavasti päätään nostavaan oikeistolaisuusilmiöön, ja yön tummuessa bileet senkuin paranivat. Miksaajamme Pakke sai myös rangaistuksen karmalta osallistumisestaan Andyn hitleröintiin paria iltaa aiemmin. Tosin Pakke taisi saada kullinkuvat pestyä naamastaan huomattavasti pienemmällä vaivalla, kuin mitä Samuli joutui samana aamuna näkemään poistaessaan hiuksistaan kunnioitettavan palan jeesusteippiä, joka oli irronnut yön aikana punkkansa tuuletusaukon edestä.

Vaikka aiemmin matkapäiväkirjassani totesinkin, ettei ainakaan Pariisi herättänyt itsessäni edes pientä kaupunkilomailijaa, täytyy sanoa, että Budapestissa vietetyn vapaapäivän jälkeen olen sitä mieltä, että tähän kyseiseen kaupunkiin voisin palata mielelläni. Kiertelimme kaupungilla koko päivän Juhan, Andyn, Seriffin ja Samulin kanssa. Ensin suuntasimme yhteisen polttavan halun ohjaamina lähimpään Burger Kingiin, sillä elimistömme huusivat roskaruokaa. Saatuamme ahdettua pekoniwhopperit kupuihimme kävimme ihailemassa ainakin parlamenttia, sekä Sankareiden Aukiota, ja poikkesimme paikallisessa musiikkiliikkeessä. Tuona päivänä kävelimme varmaan ainakin 15 kilometriä ympäri Budapestia, ja silti nähtävää olisi riittänyt vielä päiviksi. Tottakai kaikenmaailman rahanvaihtajia ja muita venkuloita sai hätistellä täälläkin, mutta ilmapiiri oli muutoin jotenkin huomattavasti rauhoittavampi ja miellyttävämpi kuin Pariisin vastaava.

Ilta huipentuikin sitten yhteisruokailuun ilmeisen tunnetussa Sir Lancelot -ravintolassa, jota muistelimme myös Amon Amarthin tyyppien mainostaneen kiertäessämme heidän lämppärinään pohjoismaissa aiemmin tänä vuonna, ja jossa tilasin yhden elämäni parhaista ribs -annoksista. Ruokailuvälineitähän tässä ravintolassa ei käytetä, vaan ateriointi hoidetaan ihan niin kuin ennen vanhaan. Käsin.

Naureskelimme myöhemmin Samulin kanssa sille irstaahkolle tunteelle, joka syntyi käsin syödessä, rasvan valuessa leukapieliä pitkin samaan aikaan, kun varsin viehättävästi pukeutuneet tarjoilijaneitoset koittivat vastata ruokailijoiden tarpeisiin mahdollisimman kohteliaasti.

Itse sain ruokailun aikana kotipuolesta iloisia uutisia, joita halusin fiilistellä yksikseni, joten suuntasin kuskimme, Samulin, Enskan Samin sekä heidän valomiehensä Janin kanssa samalla taksilla bussille, vaikka illan aikana oli heitelty ilmaan jos jonkinlaisia jatkopaikkoja aina Ekin ehdottamasta vähintäänkin kyseenalaisen konseptin omaavasta strippiklubista suomalaisten jostain syystä suosimaan Vittula -nimiseen juottolaan.

Voin kuitenkin suositella Budapestia jokaiselle sinne lähtemistä harkitsevalle. Kaunis, mielenkiintoinen kaupunki, jossa myös hintataso on inhimillinen, ruoka hyvää ja ihmiset ystävällisiä. Vain taksikuskeihin ja heidän hintoihinsa kehotan kiinnittämään huomiota, he kun lienevät ihan kuuluisia hieman vempuloista toimintatavoistaan, mitä turisteihin tulee.

Slovenialaisen vapaavaltion syvin olemus

Yhdeksäntenä päivänä lokakuuta bussimme pysähtyi nytkähtäen Slovenian Ljubljanan kaupungissa sijaitsevan Gala Hall -baarin pihamaalle. Ja millainen alue seuruettamme kohtasikaan astuessamme yksitellen ulos silmiä siristellen ja raitista ilmaa keuhkoihimme hamuten.

Kyseessä oli jonkinlainen balkanilainen näkemys vapaakaupungista. Mitenkään suuri alue ei ollut, vain yksi isohko sisäpiha, mutta voi jukupätkä sitä värien, maalausten, katutaideteosten ja kaikenlaisten epämääräisten häkkyröiden määrää. Tämän vanhan armeijan virastokompleksin olivat ilmeisesti balkanilaiset hipit vallanneet omakseen kommunismin kaatumisen jälkeen, ja nykyisellään alueella on jonkinlainen vapaakaupungin status. Viranomaiset katsovat kuulemma läpi sormien tällä alueella tapahtuvaa pilvenpolttelua ja piittaamattomuutta julkisivulautakunnan suosituksista, kunhan vastineeksi alueen monennäköiset katumuusikot, elämäntaiteilijat, kotipuutarhurit ja muut sensellaiset sekalaiset hörhöt pitäytyvät heille rajatulla leikkikentällään, poissa Ljubljanan kaunista katukuvaa tahraamasta. Jokainen seinä oli maalattu kivijalasta räystääseen, punk-iskulauseita, kuvia, psykedeelisiä muotoja ja värejä. Oli polkupyörän osista hitsattuja aitoja, valtavia teräksisiä kiipeilytelineiden ja huvimajojen yhdistelmiä, pihan perältä löytyi nelisen metriä korkea jonkinlainen veistos, jossa kymmenkunta klonkkua kiipeää seinää ylös erilaisia ilmeitä kasvoillaan.

Amoralin hemmot olivat viettäneet edellisillan tässä ympäristössä, ja kertoivat ainakin yhden kellareista toimivan dubstep-klubina ja toisen rokkibaarina. Soundia oli tuutattu pitkälle maanantain ja tiistain väliseen yöhön, ja meininki oli muutenkin ollut varsin…no, perjantainen.

Amoralin Ben hiippaili luokseni melko pian saapumisemme jälkeen, ja kysyi, josko joitakuita meidän porukastamme kiinnostaisi lähteä ajankuluksi käymään vähän matkan päässä kaupungin keskustassa, jossa kuulemma sijaitsi komea keskiaikainen linna korkealla kukkulalla.

Tiesimme Enskan crew’lta ottavan aikansa, että he saisivat kamppeet kasattua, sillä itse venue ei ollut mitenkään valtaisan suuri, eikä tässä kohtaa päivää yleensäkään lämppäriporukoilla ole mitenkään hirveästi tekemistä, joten tartuimme Benin tarjoukseen Samulin, Juhan ja Paken kanssa. Viimeksimainittu tosin kääntyi kannoillaan parinsadan metrin jälkeen, sillä Enskan miksaaja Aku soitti ja kertoi, ettei tila riittäisi molempien miksauspöytien pystytykseen, joten myös hän operoisi tänään Paken tiskillä.

Herra miksaajan suunnattua konsultointihommiin takaisin venuelle, me jatkoimme kohti kukkulaa, jolla linna sijaitsi.

Ljubljanan kaupunki itsessään oli täydellinen vastakohta hippikeskittymälle, josta olimme poistuneet minuutteja aiemmin. Historiaa henkivä, kauniiden rakennusten ja lukuisien siltojen vanha kaupunki näyttäytyi meille parhaimmillaan auringonpaisteessa kylpien, ja sai harkintakykymme pettämään jopa siinä määrin, että ennen kuin huomasimmekaan tuijotimme ohikiitävien ikkunoiden heijastumista itsejämme paikallisen puksujunan kyydissä. Ja voi veljet, kuinka typeriltä me näytimmekään. Tämä katu-uskottavuudeltaan kyseenalainen kulkuneuvo kuitenkin kuljettaisi meidät kukkulan huipulle linnan luo rundin rasittamien pohkeidemme suureksi iloksi ja tarjoaisi komeat näkymät pienellä vaivalla kiivetessään rinteessä kiemurtelevaa tietä.

Vaikka ylhäältä kukkulalta olikin varsin mahtavat näkymät alhaalla levittäytyvään kaupunkiin, sekä horisontissa siintäville lumihuippuisille vuorille, itse linna oli suoraan sanottuna perseestä. Vain linnan julkisivu oli edes jossakin määrin alkuperäinen, muutoin koko höskä oli yhtä keskiaikainen, kuin Ikean myymälä kehäkolmosen kyljessä. Lasivuorattuja siiderinlitkintäterasseja, oksettavia moderneja muotovalaisimia ja kummallisia arkkitehtien Braveheart meets Star Wars -perversioita.

Aika pian suuntasimmekin sitten jo alas vuorelta, ja totesimme painovoiman olevan tällä kertaa puolellamme, joten emme koetelleet enää cooliuttamme istumalla puksun kyytiin, vaan kävelimme kaikessa rauhassa takaisin alas kaupunkiin. Matkalla keskustelimme muun muassa Baronessin epäonnisuudesta Englannissa ja Julen vierailusta Hail! -yhtyeen riveissä vuonna 2009, sekä nautimme metsäisestä tunnelmasta, joka oli kuin suoraan Taru Sormusten Herrasta -elokuvista.

Kävimme vielä nauttimassa paikalliset välipalat, burekit, joka on eräänlainen lehtitaikinapiirakka, johon voi valita täytteeksi juuston tai lihan ja törmäsimme kaupungilla Andyyn, sekä kumpaankin Anttiin. Takaisin Gala hallille päästyämme kulutin aikaa soittelemalla kitaraani näkkärisoundilla vapaakaupungin pihamaalla auringonpaisteesta nauttien, kunnes sitten olikin taas aika soittaa keikka.

Gala Hall oli juhlavasta nimestään huolimatta varsin vaatimaton, mutta erittäin rockhenkinen klubi, jossa pienikin väkimäärä näyttää todellista suuremmalta. Täyteen myytynä ihmisiä näytti olevan paikoin jopa kerroksissa, kuten Enskan keikka myöhemmin illalla osoitti, mutta myös meille ehkäpä puolilleen täyttynyt sali tarjosi varsin intensiivisen keikkaelämyksen. Lavalla oli kyllä riittävä määrä syvyyttä, mutta leveyttä oli varsin niukalti. Tämän tarkoittaessa sitä, että minkä hyvänsä rokkimuuvin lavalla tehdessäsi joudut lähes poikkeuksetta tilanteeseen, jossa et voi esimerkiksi laskea jalkaasi takaisin maahan liiskaamatta yhden bänditoverisi varpaita tai polkaisematta toisen efektipedaalia. Juuri edellä kuvailemani tilanteen seurauksena muistan horjahtaneeni päin Samulin rumpuja jossakin keikan puolivälin tienoilla. Tilanteesta selvittyäni muistan kuitenkin nähneeni Samulin kasvoilla vain leveän hymyn, joten tiesin kaiken olevan edelleen kunnossa ja soittaminen sai jatkua ongelmitta.

Koska en jaksanut nähdä keikan jälkeen vaivaa etsiä varsinaista suihkua, otin yleisövessassa jenkkisuihkun, joka tarkoittaa siis käytännössä kainaloiden ja muun kropan ”pesemistä” esimerkiksi lavuaarissa uitetulla pyyhkeellä pyyhkien. Tätä rituaalia toimittaessani tuli jopa yksi yleisön edustaja ylistämään keikkaamme ja energiaamme varsin vuolaasti. Koska kyseessä oli selvästi keskivertoa kännistä pittihirmua hillitympi ja selväpäisempi eräänlainen jonkin rokkipoliisin alalajin edustaja, otin sanomisensa tietenkin suurena kohteliaisuutena.

Amoralin viimeisteltyä settinsä pakkasimme kamat Gala Hallin sisäpihalla, jolla myöhemmin illalla otettiin myös päivän punk -teeman mukainen, ehkä yksi tämän orkesterin historian hienoimmista bändikuvista.

Lavan lämppäreiden rojuista siivoamisen jälkeen promoottori johdatti meidät syömään Das Ist Valter -nimiseen, elokuvan mukaan nimettyyn Bosnialaiseen perinneravintolaan, jonka grillilautaset olivat niin valtaisat, ettei kukaan porukastamme saanut koko annosta survottua nassuunsa, vaikka kilpaa makua ylistimmekin. Edellämainittu elokuva pyöri ravintolan ainoasta televisiosta nonstopina. Jäipä promoottori ystävänsä kanssa vielä kanssamme jutullekin. Jossain vaiheessa keskustelu sivusi jo vakaviakin aiheita miesten puhuessa Bosnian sodasta ja siitä, kuinka ihmisiä tapettiin järjettömästi vain joitakin vuosia sitten, eikä koko maailmaa tuntunut heidän näkökulmastaan katsottuna kiinnostavan ripaustakaan. Voin kertoa, ettei kummankaan miehen kasvoilla ollut aistittavissa hitustakaan huumoria, kun näistä aiheista keskustelimme.

Mahamme ymmyrkäisiksi syötyämme ja mielialaa hieman keveämmillä aiheilla kohennettuamme suuntasimme takaisin vapaakaupunkiin, jossa meininki oli ylimmillään, vaikka vesisade ihmisiä hieman katosten alle paimensikin.

Koska logistiikan kannalta tässä paikassa tilaa oli liian vähän, pysyttelimme kamoinemme syrjässä sisäpihalla, kunnes Enskat olisivat saaneet omansa pakattua autoon, ja sitten vesisateessa Paken johdolla suoritimme oman rutiinimme heidän jälkeensä. Suojasinpa oman kitarani ja Anttien instrumentit sateelta farkkukankaasta tehdyllä armorillani, kunnes niiden vuoro upota trailerin uumeniin osuisi kohdalle. Roudauksen lomassa teimme myös tuttavuutta paikallisten tekijänoikeuslappujen kanssa, jotka Skid oli meille aiemmin päivällä antanut. Saa nähdä, tipahtaako noistakaan lapuista koskaan senttiäkään tilille. Mutta tulipa täytettyä.
Mahtava päivä, mahtava kaupunki.

En uskonut kykeneväni enää kuvailemaan rundivihkooni illan tunnelmaa enää myöhemmin yöllä, joten pyysin kanssamatkustajiani jokaista vain kirjoittamaan sanan ”punk”.

The outlaw and the sheriff

Andy oli saanut Sloveniassa kahdenkymmenen euron suuruisen sakon punaisia päin kävelemisestä, ja tästä innoituin heittämään miestä hänelle itselleenkin ilmeisen mieluisalla lempinimellä: Andy the outlaw. Koska meidän porukastamme löytyy Seriffi, olisi Tshekissä viettämämme vapaapäivä kummallisella, mutta silti erittäin miellyttävällä ranchilla ollut omiaan pienen komediallisen lyhytelokuvan filmaamiseen. Paikka oli kuin pelkästään italowesternien lavasteista rakennettu arkkitehtoninen ja sisustuksellinen näkemys siitä, miltä varakkaan uskovaisen miehen koti näyttäisi, jos Jeesuksen paikkaa Raamatussa toimittaisi Davy Crockett. Löytyipä ylhäältä kukkulan laelta hirttosilmukkakin.

Palveluiltaan tämä hämmentävästi Tshekin Tasavallassa sijaitseva ratsutilan ja kylpylän yhdistelmä oli kuitenkin huikea, ja ennen ruokailua löllöttelinkin kolmisen tuntia kaikenmaailman paljuissa, altaissa ja tietysti saunassa. Tämä oli juuri sitä, mitä bussin punkassa viikkokausia kangistunut väsynyt lihaksistoni kaipasi.

Hedonistisen kylpyhetken jälkeen kokoonnuimme porukalla kabinettiin juhlistamaan Enskan Jannen synttäreitä. Tarjolla oli hienosti Ensiferum-teemaan toteutettua täytekakkua, jota sain kuin sainkin ahdettua itseeni vielä talon ribsien jälkeenkin. Loppupäivän kaikki puuhailivat omiaan, jutustelivat, kylpivät, ulkoilivat ja nukkuivat. Itse uskaltaisin väittää tämän vapaapäivän olleen kaikille erittäin tervetullut pienoisloma varsin hektisen kiertue-elämän keskellä. Unten maille minut saatteli Jannelta lainattu Family Guyn nelostuotantokausi läppäriltä punkassa nautittuna.

Höyläsimme Tshekin lävitse jälleen kerran, lienikö jo neljäs viikon sisällä, kun matkamme ranchilta jatkui seuraavaksi Katowiceen, Puolaan. Mega Club oli noin 900 henkeä vetävä ilmeisen lämmittämätön karuhko venue, joka jäi tällä rundilla omalta kohdaltani niiden vaisumpien iltojen joukkoon. Muistan palelleeni koko päivän, ja useamman kuin yhden matkatoverini maininneen samaa, sillä Puolassa oli ainakin tuona päivänä helvetin vilakka ilma, eikä klubin henkilölämmitteisyys ainakaan lieventänyt hytinääni. Paikalliset kutsuvat aluetta,jolla venue sijaitsee leikkisästi Mordoriksi siitä syystä, että vanhana teollisuusalueena savu pimentää vieläkin aika ajoin koko taivaan. Keikka oli muistaakseni ok, saipa Jule pienen pitinkin lietsottua jossain vaiheessa, mutta illasta tuntui muuten puuttuvan se sähkö, joka itseni saa notkumaan pikkutunneille ilman sen kummempaa syytä, vaikka kuinka väsyttäisi. Tsekkasin muutaman biisin Enskaa, join muutaman Warka -oluen ja sitten olikin jo aika lähteä liikkeelle, jotta ehtisimme Metal Invasion -festarille Saksan Straubingiin, jossa soittaisimme jo seuraavana päivänä kello kahdelta iltapäivällä.

Kolme päivää Saksaa

Useiden päivien keikkaputkien aikana syntyy fyysisiä rutiineja ihan huomaamatta. Siis sillä tavoin, että tiettyyn aikaan päivästä esimerkiksi vireystaso nousee, koska roudaukset ja keikat ajoittuvat useimmiten samaan aikaan päivittäin. Tiedostin tämän, kun mietin syksyisen Straubingin kaupungin Messehallen parkkipaikalla, että millainen kahden tunnin päästä alkavasta keikasta oikein tulisi, kun muut keikat olivat alkaneet lähes järjestään kuusi tuntia myöhemmin. Isohkon festivaalin avausslotti perjantaina kahdelta iltapäivällä ei lupaillut varsinaisesti yleisömerta. Mutta hei, jostain pitää aloittaa. Jotenkin vain muutamia minuutteja ennen intron pyörähtämistä syke kuitenkin nousi, ja tuli suunnaton tarve soittaa itsestään niinsanotusti paskat pihalle piittaamatta siitä, olisiko keikkaa edes todistamassa kukaan. Ja olihan sitä väkeä sitten kuitenkin, ettei tarvinnut ihan seinille soittaa, ja tuntuivatpa pitävän näkemästään. Ihmiset eivät häipyneet lavan tuntumasta kahden biisin jälkeen, vaan väki lisääntyi tasaisesti läpi koko keikan. Saapuipa nimmarisessioonkin myöhemmin jopa joitakin ihmisiä, joista osa tosin tuntui olevan paikalla silkasta uteliaisuudesta. Parin rässipään kanssa tuli vaihdettua tussisotkuja farkkuliiveihin päikseen, ja joku toi saksankielen oppikirjan nimmaroitavaksi. Tapasin myös vanhan ystävämme Martin Zellerin, joka soitti rumpuja aiemmin mainitsemassani Spearheadissa. Tällä kertaa mies oli paikalla festivaalin teknisenä vastaavana.

Vanhoja aikoja tuli muisteltua myös Andyn ja Birgitin kanssa, jotka ovat tuttujamme samoilta ajoilta.

Keikan aikaisesta ajankohdasta johtuen myös väsymyksen tehostama vahvahkojen nelosoluiden teho hiippaili näyttämölle oman näytelmäni alkupuoliskolla, ja tästä johtuen vietin kuutisen tuntia illasta sarkofagissani bussin perällä, ja heräsin uudelleen vasta yhden aikaan yöllä. Totesin yleisen bilekeskuksen sijaitsevan jostain syystä meidän ja Amoralin yhteisellä bäkkärillä, ja Paradise Lostin operoivan viereisestä huoneesta käsin. Festarilla myös esiintyneen Amorphiksen leiristä tarjottiin jopa ylijäämäpizzaa, joka tässä vaiheessa iltaa oli kovassa kurssissa kiertueen molempien lämppäribändien keskuudessa. En ole koskaan ollut innokas juomaan useampaa, kuin yhtä humalaa per päivä, joten tyydyin herättyäni vain syömään jonkin verran, join paljon alkoholittomia nesteitä ja tarkkailin kiinnostuneena hyväntuulista rocksirkusta, joka Messehallen käytävillä höntin näköisenä tassutellessani minua ympäröi. Lopulta curfew työnsi viimeisetkin hevipetterit ja jytäannelit ulos hallin uumenista, ja suuntasin hammaspesulle.

Bussissa ei yleensä kuunnella musiikkia auton järjestelmästä, joka lienee käytäntönä näissä olosuhteissa ymmärrettävää, mutta saimmepa vielä myöhemmin yöllä erikoistilaisuuden nimissä ennen bussin lähtöä kuulla muutamia raakamiksejä Amorphiksen tulevan levyn joistakin biiseistä, kun ainakin Esa, Santeri ja Jan tekivät vierailun siniseen suorakulmioomme. Hyvältähän se kuulosti, mutta sen tarkempaa analyysia en osaisi enää tässä vaiheessa muodostaa. On inspiroivaa kuulla, kuinka jo yhdenteentoista (?) levyynsä ehtinyt bändi pystyy uudistamaan soundiaan ja kuulostamaan kiinnostavalta.
Bussin hiljennyttyä ja heilahdettua jälleen liikkeelle muistan fiilistelleeni kattoon ropisevaa sadetta.

Alte spinnerei sijaitsee Glauchaun kaupungissa entisen Itä-Saksan puolella, ja se oli kieltämättä jotenkin aistittavissa, kun aamuyhdeksän aikaan tein ensimmäisiä lyhyitä iskuja lähimaastoon venuen pihalle pysäköidystä bussistamme. Kaikki oli jotenkin hiukan karumpaa, kuin edellispäivänä Straubingissa. Emme myöhemmin illalla löytäneet Paken kanssa edes huoltoasemaa, jolta olisi saanut tupakkia ostettua, vaikka kolmet neuvot paikallisilta aiheeseen saimme. Itse venuelta röllöä ei saanut. Talon kamat olivat hieman kärsineet ja monitorit näyttivät siltä, kuin niistä olisi tehty sodanaikaisia kuulutuksia, mutta itse lava hyvän kokoinen ja keikkakin vahvan kasin väärti kouluarvosanoin arvosteltuna. Ruoka oli maittavaa ja sitä oli tarpeeksi. Seuruettamme ei Alte spinnerei kuitenkaan muistaakseni agitoinut mihinkään kovinkaan suuriin afterpartyihin. Monty Pythonin Elämän Tarkoitus pyörimään ja unta palleroon.

Seitsemän vuotta. Sen verran kesti Profane Omenilta tehdä uusintavierailu Saksan Bochumissa sijaitsevaan Zecheen. Vuonna 2005 soitimme venuen pienellä puolella Medusas Child -nimisen, jo myöskin edesmenneen saksalaisbändin kanssa, ja muistelin tämän sunnuntaipäivän aikana useaan otteseen, kuinka silloin ajattelimme, miten mahtavaa olisi soittaa isolla puolella jonain päivänä. Sain myös kuulla, että kiertuemanagerimme Skid työskenteli Zechessä noihin aikoihin, joten on suuri mahdollisuus, että olemme asioineet keskenämme jo tuolloin.

Tuolla kyseisellä vuoden 2005 keikalla myös Waldemar Sorychta, nykyisin Julen hyvä ystävä, näki miehen lavalla ensimmäistä kertaa, ja päätyi pyytämään hepun sitä myöten Enemy Of The Suniin laulajaksi. Koko päivä ennen keikkaa oli oikeastaan yksi suuri nostalgiatrippi vuosien taakse, itseasiassa nykyisen Profane Omenin syntymän aikoihin. Muistin myös paikkoja katsellessani, millaista helvetin humalaista nuorten miesten kohellusta nuo demoaikoina tehdyt ulkomaanreissut perimmäiseltä luonteeltaan olivat. Medusas Childin basisti Stephan oli saapunut paikalle myöskin, ja miehellä oli päällään yksi ensimmäisistä PO -paitamalleista, jota on kuulemma säännöstellen käyttänyt tähän päivään saakka.

Oma keikkakokemukseni ei ollut Bochumissa kuitenkaan kovinkaan miellyttävä, sillä kahden biisin jälkeen huomasin kitarani signaalista puuttuvan ilmeisesti viallisen plugin takia puolet. Käytännössä kaiuttomaksi kantritwangiksi kuivunut kitarasoundini sotki pasmani täysin, enkä ennen viimeistä biisiä tuntenut oloani lavalla kovinkaan mukavaksi. Vaikka boosterin päälle laittaminen auttoikin tilannetta edes jotenkin soittamisen kannalta, se teki soundistani melkoisen sirkkelin peltitynnyrissä.

Pakke teki tiskin takaa, minkä kykeni, eikä yleisön reaktiosta olisi voinut lukea omaa vitutustani. Muiden jätkien kumartaessa aploderaavalle yleisölle vaadittiin kuitenkin kaikki itsehillintäni, etten potkinut pedaalilautaani hetkellisen raivon vallassa alas lavalta. Harkitsin myös sen antamista jollekulle keikkamuistoksi. Sitä suurempi pettymys, mitä enemmän odotuksia. En usko, että olisin reagoinut samalla tavalla, mikäli kyseessä ei olisi ollut muuten niin tunnepitoinen ilta. Sain kuitenkin hillittyä kiukkuni, kun tajusin, ettei asian harmittelu jälkikäteen auttaisi enää mitenkään. Lisäksi yleisö todellakin vaikutti tykänneen reilusta puolituntisestamme, joten olisi typerää pilata muuten hieno ilta. Olemme todenneet bändimme vahvuuksiin kuuluvan sen, että silloin, kun jollain on huono ilta, muut kykenevät paikkaamaan löytämällä itsestään sen ylimääräisen potkun. Murjotin hetken itsekseni venuen takapihalla tupakoiden, mutta sitten olinkin taas valmis liittymään muiden seuraan ilonpitoon. Iloista, suorastaan mahtavaa oli yömyöhällä huomata, että catering herkullisine currywursteineen ja wieninleikkeineen ei ollut kadonnut ovien auettua, kuten usein on tapana, vaan tämä lasku- tai miksei nousuhumalaistenkin muusikoiden ja teknikoiden rasva-aarreaitta oli edelleen käytettävissämme leikkeleineen, juustoineen ja mehupuristimineen kaikkineen. Ilmainen, todella maittava, odottamaton myöhäisillan ruokailu. Need I say more?

Bochumista matkasimme välipäiväksi Kööpenhaminaan, Tanskaan, jossa kuski voisi pitää lainsäädännön määrittelemän taukonsa ennen kiertueen viimeistä osuutta, joka käsittäisi kolmena peräkkäisenä iltana Göteborgin, Oslon sekä viimeisenä Tukholman, josta lentäisimme kotiin.

Aamulla pysäköintipaikan löytäminen bussille osoittautui varsin haasteelliseksi, kun ajoimme Tivoli -huvipuistoa kiertävää korttelia ympäri. Päätimme Seriffin ja Paken kanssa jalkautua, kunhan jälkimmäiseksi mainittu sai ensin kostonsa. Hitleröintirintamalla olivat aamun tunteina kohdanneet Janne ja Pakke, joista kumpikin käytti innokkaasti humalaista luovuuttaan toisiinsa, vaikka tulokset hieman vaatimattomiksi taiteelliselta panokseltaan jäivätkin. Kostoa vannottiin kuitenkin edelleen, joten saa nähdä, kuka seisoo kentällä viimeisenä,ennenkuin kiertue saavuttaa päätöksensä.

Noin kaksi tuntia edellisenä yönä nukkunut, noin kahden promillen humalassa edelleen oleva, noin neljä viikkoa raskasta jokailtaista sirkusta autonpakkauksineen pyörittänyt Pakke otti tehtäväkseen johdattaa kolmikkomme Kristianian vapaakaupunginosaan, jota ei merkitä karttoihin millään tavoin, ja jossa hän oli käynyt edellisen kerran seitsemän vuotta sitten. Onnistuihan se sitten lopulta, eikä oppaamme gps: stä myöhemmin asiaa tarkastellessamme kävelyttänyt meitä ympäriinsä kuin noin neljä ylimääräistä kilometriä. Mies on kertonut tarinoita edellisestä visiitistään, ja kyllähän Slovenian vapaakaupungin jälkeen kiinnosti nähdä vertailunkin nimissä toinen näkemys aiheesta.

Paikalla on kolme sääntöä: Ei saa ottaa valokuvia, ei saa juosta (koska se voi aiheuttaa paniikkia) ja täytyy pitää hauskaa. Oli mielenkiintoista kuljeskella tällä 70-luvulta hippien vallassa olleella alueella, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että näkyvästi läsnäolonsa tiettäväksi tekevät kovien huumeiden välittäjät ja tietynlainen epäluuloinen ilmapiiri estivät meitä rentoutumasta Kristianiassa täysin, ja melko pian päätimmekin suunnata Kööpenhaminan keskustan läpi kohti bussimme uutta sijaintia.

Myös tässä kaupungissa oli helvetin paljon nähtävää, ja koin eeppisiä hetkiä seistessäni Herkuleksen paikalla Minervan, Nemesiksen ja Aesculapin vierellä varsin vaikuttavalla sisäpihalla, jonka löysimme kävelyllämme. Pakke nappasi tilanteesta kuvan , joka ei tee oikeutta hetken mahtipontisuudelle minun pienen pollani sisällä. Hetkeä myöhemmin Seriffin kiivetessä jalustalle paikalle hurauttikin sitten jo poliisiauto, ja arvelimme,että meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Tuumimme, etteivät veistoksiin kiipeilevät lievästi hilpeät suomalaismuusikot ainakaan paranna tanskalaispoliisien työiltaa ja poistuimme paikalta.

Ohitimme vaelluksellamme myös aiemmin mainitsemani Tivolin, jonka äänet kaikuivat ja valot tuikkivat vierellämme yhden korttelin matkan houkutellen meitä astumaan sisään. Tanska ei kuitenkaan maana ole mitenkään hirvittävän edullinen, eikä tässä vaiheessa kiertuetta ylimääräistä rahaa ole muutenkaan, joten tyydyimme istuskelemaan hetken penkillä huvipuiston laidalla tupakkia poltellen ja illan syksyistä pimeyttä fiilistellen.

Pohjola

Kiertueen viimeiset kolme venueta olivat meille tuttuja jokainen, sillä soitimme niillä alkuvuodesta Amon Amarthin mukana. Eilen Göteborgissa ilahdutti eturivistä nousseiden käsien määrä, kun Jules kysyi, kuinka moni oli nähnyt meidät aiemmalla keikalla, ja meininki tuntui muutenkin nousseen pykälän verran, ilmeisesti edellisen vierailumme johdosta. Myös Deals Death -orkesterin Erikin läsnäolo oli mukavaa, sillä olihan mies toiminut oppaanamme Göteborgin yössä edellisellä kerralla. Curfewn jälkeen istuimme hyisen kylmässä ja kosteassa yössä Brew Housen pihalla Paken,Seriffin, Mahin, Emmin ja Andyn kanssa kiivihedelmiä syöden ja nauraen tovin jos toisenkin ties mille. Yleistunnelma oli koko illan jotenkin voittoisa, kodin jo häämöttäessä.

Tällä hetkellä istun bussin alaloungessa Oslossa, Norjassa. Kävimme syömässä aamupalaa ja juttelimme Samulin ja Anttien kanssa siitä, kuinka pikkuhiljaa alamme käsittää, että kiertue on lopuillaan. Tajusin, että seuraava yö bussissa on kiertueen viimeinen. Yöllä, tämäniltaisen keikan jälkeen ajamme Tukholmaan, jossa rundin viimeinen keikka soitetaan Göta Källaressa. Keikan ja viimeisen illan bileiden siirryttyä historiaan tehtävänämme on vielä suoriutua lentokentälle, josta 6.30 lähtevä Norwegianin lento säästää meidät lauttamatkalta.

Ajatuksia on tällä hetkellä päässä niin monia, ettei yhdestäkään niistä tunnu saavan kiinni. Eikä oikeastaan tee mieli vielä yrittääkään. On siivottava punkka, johon olen kumuloinut sellaisen määrän romua kuluneiden viikkojen aikana, että voisin avata sekatavarakaupan. On palautettava lainatut leffat asianosaisille. On pakattava tavarat järkevästi käsimatkatavaroihin ja Amoralien mukana lautalla matkustaviin raskaampiin pakaaseihin. On sovittava kyyditys lentokentältä kotiin Lahteen. On hoidettava soundcheck ja saatava mieli kohdennettua illan keikkaan. On kuitenkin myös muistettava hengittää sisään ja nauttia tämän mahtavan seikkailun viimeisistä hetkistä.

Siksi tahdon saattaa kirjoitusurakkani päätökseen nyt, ja elää viimeiset kaksi iltaa vain itselleni.

Muistan ajatelleeni noin viikkoa ennen tänne lähtöä, että kuinka paljon reissu tulee omaa itseä muuttamaan. Lopullisen vastauksen tiedän varmasti vasta jonkin ajan kuluttua, kun olen ehtinyt edes jollakin tavalla jäsentelemään kokemuksiani. Ja niitä täältä sain uskomattoman paljon. Itse keikoista kiinnostuneille löytyy varmasti videomateriaalia Youtubesta, ja kuten aiemmin tekstissäni mainostin, reissusta tulee myöhemmin myös road movie, jossa muistelemme aikana vuotta 2012.

Koskaan mitkään sanat eivät tee oikeutta tuntemuksilleni tällä hetkellä, en yritä niitä kuvailla, vaan päätän matkapäiväkirjani tähän.

Haluan vilpittömästi kiittää teitä kaikkia, joiden kanssa sain matkustaa kuluneet viikot ja kokea niin paljon. Kiitos Jules, Samuli, Antit ja Pakke. Kiitos Janne, Pete, Mahi, Emmi ja Sami. Kiitos Masi, Juffi, Ben, Peksi, Ari ja Peki. Kiitos Aku, Eki ja Jani. Teidän kanssa on ollut mahtavaa tehdä tätä rundia, ja tulen muistelemaan täällä tapahtuneita asioita varmasti elämäni loppuun asti.

Thank you Skid, John, Fraggle, Andy and my friend at the drivers seat: Carsten. It has been so awesome to travel through this adventure with you guys. I know I’ll will never forget this tour.

”A dauntless heart,
a righteous mind,
no sign of fear.”

– Williami the Hippie

Lisää luettavaa