”Se on hyvä, jos ihminen joutuu oikeasti vähän häkeltymään” – haastattelussa Ydinperhe

Älä tee mitä pitää. Siinäpä vasta oiva punkslogan, ja se on myös Ydinperheen kauan työn alla olleen kakkosalbumin nimi. Vanhan jenkkihardcoren suuntaviittojen mukaisesti omanlaistaan mekkalointia esittävän bändin sanoma ei aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Jopa levyn nimeen kätkeytyy yllättävä tulokulma.

Kuva: Jussi Jänis

Älä tee mitä pitää -levy katkaisee Ydinperheen pitkän julkaisuhiljaisuuden. Selittäviä tekijöitä hissuksiin olemiselle riittää. Suurimpia niistä ovat kitaristi Hanna Kauppisen lähtö, albumin synnytystuskat ja lopulta vielä tekniset ongelmat levypainon kanssa.

– Ensimmäinen ajatus oli, että ei voida jatkaa samalla nimellä. Mutta sitten tuli sellainen olo, että bändillä on vielä tehtävää, rumpali Heikki Romppainen sanoo. – Mitä järkeä sitä nimeä olisi oikeastaan vaihtaa. Vaikka se ei ole enää sama bändi, se kannattaa pitää pyörimässä. Bändissä on kuitenkin pysynyt samana paljon olennaisia asioita. Käsiala on vähän vaihtunut. Hanna ei tehnyt kaikkia biisejä, eikä Aleksi tee kaikkia biisejä.

Aleksi, sukunimeltään Nurminen, on tuttu kasvo etenkin Maailmanloppu- ja Kohti Tuhoa -yhtyeistä, eli kokemus ja näkemys eivät ole kärsineet varsinaista vajausta. Pienen tarkkailuvaiheen jälkeen uuden kitaristin kädenjälki näkyy soiton lisäksi myös biisinkirjoittamisessa. Mutta kuinka vaikeaa on tulla jo vuosia levyttäneeseen yhtyeeseen – onko Ydinperheellä raamit, joiden sisään pitää mahtua?

– Väittäisin, että ei, Heikki vastaa haastattelusta uupuvan Aleksin puolesta. – Tai raami on se, että kun aletaan soittaa, tiedän rumpalina, mitä Vilja [Joensuu, basso] soittaa.

– Meillä kaikilla on vahva musiikillinen tausta punkissa ja jonkinlainen sumea yhteisymmärrys toisten lähtökohdista. Siltä pohjalta pystyy rakentamaan biisejä. Monesti se on kyllä ihan määrittelemätöntä, laulaja Matti Torvinen tulee mukaan.

Mikä sitten aiheutti kokoonpanomuutoksen?

– Hannalla loppui intressit hardcorea kohtaan. Ja yksi syy oli se, että bändillä on hirveästi kysyntää. Jatkuvasti pitäisi olla vastaamassa keikkapyyntöihin, eikä hän tee musiikkia ollakseen koko ajan keikoilla. Soittamistahan Hanna ei ole lopettanut. Nyt hänellä on Babes in the Abyss, joka soittaa sellaista urkuharmonivetoista obskuuria heviä. Reverend Bizarren Albert oli heidän toistaiseksi ainoalla keikallaan sessiolaulajana. Todella jännittävää musiikkia. Jos sitä vertaa vaikka Ydinperheen biiseihin, voi huomata, että intressit oli jo vähän muualla, Heikki selittää. 

– Oltiin käyty jo kahdesti Jenkeissä ja Englannissa, kierretty Euroopassa ja Suomessa. Oli muutaman vuoden periodi, että aina kun oltiin tehty levy, ruvettiin tekemään seuraavalle uusia biisejä. Ja kun tultiin rundilta kotiin, tiedettiin jo suurin piirtein, koska oltiin lähdössä seuraavalle. Kyllä sen tietää, ettei sellainen jatku loputtomiin, jos ei ole valinnut sellaista elämää.

Niin, vähän vanhempana bänditoiminnan intressit saattavat olla muualla kuin dokaamisessa maailmalla.

– En tiedä, liittyykö se ikään, ollaan kaikki aina haluttu hoitaa asiat jämptisti, Matti sanoo. – Mutta kyllä aikuistenkin perustamat bändit voivat olla ihan perseilyä, joissa kukaan ei ota vastuuta mistään.

– Dynamiikka on ehkä se avainasia, Heikki miettii. – On jonkinlainen käsitys siitä, miten tämä kartoittuu. Jo alusta asti oli kontakteja, meidän oli helppo sopia esimerkiksi keikkoja. Ja oma maku on kirkastunut. Ei tule tilannetta, että pitäisi tehdä kokeiluja skapunkin kanssa, eli ei ole ollut mitään oppivuosia. Meidän biisit on olleet hyviä alusta lähtien.

Tyyli Amerikasta, sanoitusohjeet presidentiltä

Heikin mainitsemassa dynamiikassa on mielenkiintoista sekin, että Ydinperhe on Matin ensimmäinen bändi. Solistin artikulaatio ja etenkin sanoitukset ovat bändin leimallisimpia piirteitä. Heikki pohjustaa, miksi Mattia alun perin pyydettiin mukaan.

– Ajatuksena oli, että bändissä on vain hyviä tyyppejä. Hanna sanoi, että otetaan Matti. Sitten se tuntuikin ilmiselvältä ajatukselta. Ei ollut mitään hajua, osaako hän laulaa.

– Mulla oli just silloin, noin 24-vuotiaana, ruvennut heräämään ajatus bändistä, Matti jatkaa. – Olin jo henkisesti valmistautunut tollaiseen mahdollisuuteen. Mulla oli jo näkemyskin valmiina ehkä just sellaisesta jenkkityylisestä vanhasta hardcoresta.

Heikki muistelee, kuinka porukka kokoontui tulevan bändin soundia suunnitellessaan kaljoittelemaan ja kuuntelemaan Dead Kennedysin seiskoja sekä Negative Approachia ja Minor Threatiä. Ydinperheen on aina erottanut suomipunkin perinnöstä nimenomaan vanhaan jenkkihardcoreen nojaava tyyli.

– Silloin fanitin itsekin vitusti jotain Negative Approachia, Matti tunnustaa. – Ainakin mun ulosannissa on ihan selvä sellainen vaikutus. Olen miettinyt tapoja käsitellä asioita ja tyyliä rehellisesti suomalaisittain ilman, että se kuulostaa pastissilta. 

Nimenomaan tekstit ovat asia, joita ei voi Ydinperheestä puhuttaessa sivuuttaa. Jos punkissa on totuttu käsittelemään asioita tietystä näkövinkkelistä ja saarnaamaan käännytetyille, Ydinperhe on toista maata. Sen tekstit härnäävät, ovat ristiriitaisia ja niin täynnä myrkyllistä sarkasmia ja ironiaa, että tarkkanäköisinkin kuulija hämmentyy välillä. Heikki nauraa, ettei tekstejä pidäkään avata liikaa.

– Mietin just tänään, mitä George W. Bush sanoi joskus: ”Minulla on mielipiteitä – minulla on vahvoja mielipiteitä – mutta en ole niiden kanssa aina samaa mieltä.” Nimenomaan! Matti huudahtaa.

– Mitä järkeä olisi tehdä tekstiä, jonka mukana tulee lasten tehtäväkirja, jossa ykkönen yhdistetään kynällä kakkoseen, Heikki ihmettelee. – Ihan kuin sanoituksiin pitäisi olla joku käyttöohje. Se on hyvä, jos ihminen joutuu oikeasti vähän häkeltymään.

Ei mitään kaikkien musiikkia

Jos Ydinperheen tekstit eivät edusta sitä tyypillisintä punkkia, bändin luonnollisesti syntynyt päätös julkaista levynsä itse taas huokuu genren perinteitä. Vuonna 2010 ilmestynyt ensimmäinen seiskatuumainen on yhtyeen diskografian ainoa tuotos, jonka on julkaissut ulkopuolinen taho. Eikä bändi revi musiikistaan irti viimeistä hintaa: kun vinyylinä julkaistavaksi aiotun uuden albumin ulostulo viivästyi moneen otteeseen, bändi alkoi jakaa levyä ilmaiseksi netissä.

Aina sekään ei tunnu riittävän kuluttajalle. Heikki kertoo, että verkossa alkoi tulla vaatimuksia siitä, miten ja mihin levy tulisi saataville. Netillä ei silti tunnu olevan negatiivista vaikutusta fyysiseen levymyyntiin. Matti laskeskelee, että lähes jokaista yhtyeen julkaisua on myyty ”noin tonni”, ja Älä tee mitä pitää tuntuu hupenevan samaa vauhtia.

– Meillä on ollut sellainen onni, että levyt liikkuu, ja kun ollaan säästetty bändikassaan rahaa, ollaan pystytty julkaisemaan itse. Ei ole tarvinnut puskea. Mikään lafka ei haluaisi ottaa tuhatta suurempaa painosta. Ei meillä ole mitään ulkomaan markkinoita.

– Ulkomaanreissuja on aina, mutta se ei johdu siitä, että olisi helvetinmoinen kysyntä. Enemmän se on matkailua. Näkisin, että me ollaan ihan hyvässä tilanteessa. Kuuntelin Yleisradiolta jonkun ohjelman, jossa juontaja sanoi, että pienellä tsempillä Ydinperhe voisi olla Huoran kaltaisessa asemassa, Heikki puuskahtaa ja saa Matin nauramaan. – Sanoisin, että me ollaan nyt hyvin omassa taskussa. En halua soittaa kaikilla Suomen kesäfestareilla. En keksi mitään syytä, miksi me mentäisiin jollekin ulkopuoliselle lafkalle.

– Tärkeämpää on, että tehdään onnistuneita levyjä, ja että ne ihmiset, jotka haluaa kuulla niitä, löytää niiden ääreen. Näitä haastatteluita tehdään siksi, että on kiva, jos joku maakunnan kirjastossa löytää tämän bändin ja ainakin tsekkaa sen. Obskuriteetti ei ole itseisarvo, mutta ei myöskään se, että pitäisi olla kaikkien musiikkia. 

Niin, se levyn nimi. Sen voi tulkita kirjaimellisena punkneuvona, mutta myös käänteisesti niin, että omatkin aivot saa ottaa käyttöön. Matti kertoo, että nimi viittaa muutaman vuoden takaisiin Kiakkovieras-itsenäisyyspäivähulinointeihin Tampereella. Putkasta päästetyt huligaanit totesivat ensitöikseen, että ”tehtiin mitä piti”. 

Aina ei tarvitsisi. 

Julkaistu Infernossa 1/2019.