Kun Viikatteen perustukset taottiin Kouvolan ikiroutaan, elettiin vuotta 1996. Yllättääkö sinua itseäsi, että kymenlaaksolaisyhtyeen ura on venynyt näinkin pitkäksi?
– Ei ollenkaan! Vertailun vuoksi: Timo Nikki soittaa paremmin kuin koskaan ja herran äänikin on mainiossa kuosissa, ja Peer Günt on sentään perustettu vuonna 1976. Kouvolassa voi olla lievästi harmaata lokakuussa, mutta se ei tarkoita, että kaiken täytyy kuolla nuorena.
– Pää Kiin Teemu Bergman on puhunut paikkakunnan huumeiden ja väkivallan turruttamasta ilmapiiristä, mutta minä en ole ikinä törmännyt Kouvolassa kamaan tai saanut turpaani. Sen taas tiedän oikein hyvin, että Kouvolan kirjastossa oli helvetin hyvä musaosasto, ja siellä tuli kuunneltua Mötörheadin, Iron Maidenin ja Metallican klassikot jo nuorena poikana. Ja tuli sieltä lainattua Black Sabbathin tabulatuuritkin.
– Se, etten tutustunut huumeveikkoihin, saattoi liittyä siihenkin, etten ylipäänsä tuntenut juuri ketään tai tiennyt muutenkaan mistään mitään. Tämän takia minä ja Simppa [Simo Kairistola, Viikatteen rumpali] soitettiin pitkään kahdestaan. Toisin sanoen me oltiin sosiaalisen eristäytymisen asiantuntijoita jo 1996, eivätkä tällaiset koronahommat tunnu enää missään.
– Mutta kun nyt katselee olkapään yli kohti menneitä vuosia, tuntuu kieltämättä hämmentävältä tajuta, että musahommista on tullut… ammatti. Tai sanotaan vaikka niin, että työmäärät ovat olleet vuodesta toiseen hirvittäviä, mutta tulot ovat pysyneet harrastelijatasolla. Kädestä suuhun, mutta hengissä on pysytty.
Milloin sinusta alkoi tuntua siltä, että Viikatteesta voi tulla jotakin?
– Varmaan silloin, kun keksin bändin nimen. Hah hah! Olin ravintolakoulussa, ja laskentatoimen oppitunnilla käsiteltiin erilaisia katteita. Käyttökate ja mitä niitä olikaan. Sitten tajusin, että niin, Viikate… Siinä hetkessä kuittasin sen helvetin huonona sanaleikkinä, mutta aika pian aloin ymmärtää, että Suomi tarvitsee sen nimistä yhtyettä. Toki Viikate tuntui aluksi kovin ”black metal -henkiseltä”, mutta syvään synkkyyteen on ehtinyt tottua menneiden vuosikymmenten aikana.
– Usko joutui kuitenkin kovalle koetukselle heti ensimmäisen kappaleemme äärellä. Biisin nimi on Elonkorjuu – biisi muuten alkaa sanoilla ”Vuoksesi ovat peilini tummenneet”, joka on lainattu Misfitsin Horror Businessin ”My mirrors are black” -rivistä –, ja se julkaistiin Piinaava hiljaisuus -demolla vuonna 1997. Eka demo ei ollut meidän kohdallamme välttämättä se kaikista kovin, sillä Elonkorjuu saattaa hyvinkin olla Viikatteen huonoin kappale.
– Onneksi jo seuraavaksi syntyi Koiran tuokio, jonka otsikko saattoi saada innoitusta Lyijykomppanian Suden hetki -kappaleesta. Joka tapauksessa, kun Koiran tuokion melodialinjat löytyivät, minut valtasi kokonaisvaltainen tunne siitä, että se kuuluisa punainen lanka alkaa kiristyä kaulan ympärillä. Jotakin Koiran tuokion onnistumisesta kertoo sekin, että Viikate on soittanut kyseistä kappaletta jokusen kerran livenä myös vuonna 2020 – toisin sanoen näiden viime aikojen keikkojen yläotsikkona olisi voinut olla vaikkapa hämmentävä ”Lauluja neljältä vuosikymmeneltä”.
Viikatteen pakista löytyi ideoita alusta asti, mutta varhaisten julkaisujen tulkinta oli varsin kulmikasta. Milloin kollektiivin tahtotila ja soittotaito kohtasivat ensimmäisen kerran oikeassa suhteessa?
– Muistan elävästi, kun teimme mainittua debyyttidemoa J-J Nippalan Funny Farm -studiolla. Tämä komealta kalskahtava paikka oli Nippalan pihasauna, ja siellä oli tammikuussa niin kylmä, että hengitys höyrysi ylimääräisistä pattereista huolimatta. Bahaman palmut eivät siis huojuneet, mutta soitto huojui niidenkin edestä – sekunnin tarkkuudella mentiin!
– Sanoisin niin, että nämä suorastaan liikuttavan inhimilliset ”takki auki ja sydän edellä, taidoista viis” -valttikortit lipesivät kouristamme vuonna 2005, jolloin julkaisimme Unholan urut -albumin. Tuolloin kävi nimittäin niin, että metronomi saapui Kymenlaaksoon, ja teimme levyn klikin avustamana.
– Oma lauluni taas… No, viimeiset viisi vuotta ovat olleet tämän solistin elämän parasta aikaa. Parikymmentä vuotta karaokehommia se näköjään vaati, että alkoi osua haluttuihin nuotteihin. Kerrottakoon myös, että laulajantoimeni nytkähti aikoinaan ratkaisevasti eteenpäin, kun kuulin Terveyskeskus-yhtyeen esittämän kappaleen Tie vie, jonka solistina toimi Mana Manassakin soittanut Otra Romppanen. Sen tulkinnan äärellä tajusin, että tällainen toteava tyyli voisi taittua jopa minulta.
Viikatteen sanoituksista on kautta vuosien löytynyt herkullisia kielikuvia ja osuvia oivalluksia. Mistä ne tulevat?
– Ehkä se johtuu loputtomasta lahjakkuudesta? Tai ehkä se onkin sitä, että lyijykynä ja paperilappu ovat aina mukana… Kun törmään joihinkin hyviin juttuihin vaikkapa elokuvien maailmassa, pistän ne totta kai muistiin. Sitten kun kappaleiden sanoitus alkaa, työ ruokkii usein itse itseään – niitä onelinereita ja muita alkaa pompahdella esiin. Eräs ohjenuora on seuraava: jos jonkin jutun äärellä alkaa miettiä, että voikohan näin sanoa, juuri niin täytyy sanoa.
– En ole koskaan varsinaisesti opiskellut kirjoittamisen tekniikoita, mutta muistan lukeneeni Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi: Yleisen kirjallisuustieteen alkeet -teoksen, joka julkaistiin alun perin vuonna 1949. Siellä oli jotain hyviä vinkkejä, mutta suurin osa neuvoista meni yli hilseen. En myöskään osaa mieltää itseäni minkään tietyn sanoitustyylin edustajaksi, mutta jos nämä omat raapustukset jonnekin viettävät, niin varmaan sitten Junnu Vainion riimivetoisen koulukunnan suuntaan.
– Olen positiivisen ajattelun erikoismiehenä miettinyt nämä asiat niin, että mikäli olisin aikoinaan opiskellut musiikin teoriaa ja sanoittamisen salaisuuksia, omista biiseistä olisi voinut tulla tylsääkin tylsempiä. Kun ei ole mitään sääntöjä, voi tehdä vuodesta toiseen lainsuojatonta kamaa.
Tämä ”lainsuojaton kama” tuntuu kelpaavan kovempaankin hintaan. Esimerkiksi Discogs-kauppapaikalla Kaajärven rannat -albumin alkuperäinen vinyyliversio on vaihtanut omistajaa 120 eurolla.
– Monista Viikatteen varhaisista vinyylijulkaisuista otettiin pienet painokset, sillä meillä ei ollut rahaa prässätä isompia eriä. Vuonna 2004 tehty Kuutamourakat-kokoelma ilmestyi juuri sen takia, että halukkaat pääsisivät ylipäänsä kuulemaan esimerkiksi meidän sinkkujen b-puolilla julkaistuja kappaleita.
– Olen itsekin keräilijäluonne, ja Deathin demoista kasattuja bootlegejä ja muuta siistiä tuli ostettua Lepakon-keikkareissuilta sadan markan hintaan jo 90-luvulla. Nykyään hyllystä löytyy viitisentoista versiota No Sleep ’til Hammersmithistä ja suunnilleen koko The Hellacoptersin diskografia. Ostin viimeksi mainitun Killing Allan -debyyttisinglen Oskun Divarista Helsingistä sen ilmestymisen aikoihin vuonna 1995. Silloin hinta oli kaksikymmentä markkaa, mutta nykyään siitä joutuu pulittamaan Discogsissa parisataa euroa.
Mennäänpä sitten kohti keikkalavoja, ja lähdetään liikkeelle näin: jos ajattelet esiintymistilannetta ja sen tuottamaa adrenaliinia, niin voiko niitä tuntemuksia verrata mihinkään muuhun tekemiseen?
– Uhkapelaaminen on lähellä sydäntäni – olen tehnyt aiheesta kappaleen jos toisenkin –, ja molemmat toiminnot ovat jännittäviä, mielihyväresistoreita hiveleviä asioita. Eroa syntyy siinä, ettei estradilla ole mahdollista törmätä pettymykseen, mikäli äänenpaine vain on riittävä. Kun rock and roll soi kovaa, se on pelkästään mahtavaa. Pelihommissa taas… Kun pöydällä on perinnöt, ennakkoperinnöt ja muut asiaankuuluvat panokset ja kaveri päättää katsoa sen epätoivoisen bluffin, niin… Kyllähän se harmittaa.
– Nyt täytyy myöntää, että on minua kerran harmittanut myös keikkatouhuissa, mutta ei silloinkaan estradilla. Viikate oli risteilykeikalla vuonna 2014, ja vedimme setin viimeistä kappaletta. Kaikilla muilla oli kova hurmio päällä, mutta oma kitarani alkoi pätkiä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Hermothan siinä menivät. Seuraavaksi huomasin heittäytyväni oman elämäni Paul Stanley -hetkeen ja päädyin tuuppaamaan kitaran kohti lavan pintaa sillä seurauksella, että sen kaula katkesi. Keikkaa seurannut ilta oli varsin humuntäyteinen, ja vasta seuraavana päivänä tajuntaani alkoi hiipiä, että tämä heikkoon kuntoon päätynyt instrumentti oli muuten juurikin se, jonka olin ostanut Rautiaisen Timolta. Kyseessä oli noin viidentuhannen euron arvoinen Rautiaisen signature model, joita oli tehty aikoinaan kaksi kappaletta. Fiilistä ei kohottanut sekään, että Trio Niskalaukauksen kitaristi Jarkko Petosalmi kertoi minulle Timon kuulleen tapauksesta heti tuoreeltaan. Hän ei kuulemma ollut lainkaan iloinen siitä, että hyvää kitaraa on menty kohtelemaan sillä tavalla. Piti sitten ottaa hattu pois päästä ja pirauttaa pahoittelupuhelu Rautiaiselle.
Trio Niskalaukauksen ja monien muiden kollegoiden ohella Viikate on vuosien varrella päätynyt samalle lavalle myös ”pyhän kolminaisuuden” eli Motörheadin, Entombedin ja Agentsin kanssa.
– Jos lainaan uhkapelien maailmasta, niin nämä ovat olleet niitä lyömättömiä all in- ja jackpot-hetkiä. Samalla näissä suurvisiirihommissa on ollut myös haasteensa, sillä niissä on joutunut aina miettimään, miten tällaisten sankarien kanssa pitää olla ja käyttäytyä. Jollakin etäisellä tasolla kaikki muusikot ovat tietenkin kollegoja, mutta aivan kaikkien kanssa ei voi vertailla kitarasoundeja. Joiltakin pitää vaan kysyä nimmaria.
– Tällaiset tosiseikat tietäen on ollut kiva huomata, että näiden omaa maailmankuvaa järisyttävästi muokanneiden yhtyeiden jäsenet ovat lyhyellä oppimäärällä osoittautuneet loistaviksi tyypeiksi. Jonkun Entombedin kaverit ovat niin älyttömän lunkeja, että vastapelurin täytyy olla aikamoinen nihilisti, jos ei tule niiden kanssa juttuun.
– Kun soitimme Motörheadin kanssa Helsingin Jäähallissa, pääsin juttelemaan herra Kilmisterin kanssa. Kun Lemmy sitten alkoi kysellä backstagellä meidän Rauta-airot-kappaleesta [joka on cover Motörheadin Iron Horse/Born to Losesta], niin tottahan toki fiilis oli heti sellainen, että mikäpä tässä, kyllähän kollegan kanssa voi turinoida sanoituksista… No ei ihan: hyvä kun ei kasvanut Salvador Dalin viikset saman tien nenän alle, sen verran surrealistista touhua se oli!
Pysytään vielä keikkojen humussa, mutta mennään salin puolelle, sinne oheistuotteiden myyntitiskille. Viikate-logolla koristettuja tuotteita on vuosien aikana valmistettu yksi jos toinenkin, mutta mitä on vielä mahdollisesti luvassa?
– Jo 2000-luvun alkupuolella mietinnässä oli kaksi erilaista tuotesettiä, jotka eivät ole ainakaan toistaiseksi edenneet tuotantoon. Ensinnäkin oli ajatus ”hanskat naulaan” -oheistuotteesta, joka olisi sisältänyt työrukkaset sekä kuuden tuuman kalvanoidun rautanaulan. Jonkin historian havinaan unohtuneen syyn takia emme saaneet painettua yhtyeen logoa hanskoihin, joten idea jäi silloin toteuttamatta.
– Astetta makaaberimpi olisi puolestaan ollut ”suit sait” -myyntiartikkeli, mutta sekin jäi lopulta pöydälle. Setti olisi sisältänyt pyykkinarun, V-logolla koristellun jakkaran ja kravattisolmun teko-ohjeet. Paketin nimi tuli tietenkin Ozzy Osbournen Suicide Solutionista, ja tuotteen mainoslauseeksi ehdimme miettiä ”käytin ja suosittelen” -lohkaisua.
– Jos taas puhutaan tuoreemmista ideoista, niin olemme tuoneet Viikatteen uusiin promokuviin kivipestyjen farkkujen tunnelmaa, ja sellaisten kauppaaminen voisi olla myyntituotteiden polulla seuraava askel. Jos farkuista tulee mieleen Turbonegron ja Finlandersin yhdistelmä, niin se vaan toimii.
Katsotaan lopuksi kauas Viikatteen horisonttiin. Mitä siellä näkyy?
– Kun minulta kysyttiin joskus kymmenen vuotta sitten bändiin liittyvistä unelmista, niin vastasin, että kolmenkymmenen vuoden mittainen ura olisi hieno juttu. No, se pätkä on kohta lusittu, joten pitänee asettaa tähtäin neljään- tai viiteenkymmeneen vuoteen. Jos ydintuote, joka on kaikesta huolimatta edelleen musiikki, pysyy kunnossa, niin miksi emme jatkaisi?
– Lyhyellä aikavälillä taas voi katsoa ensi helmikuun puoliväliin, jolloin tulee kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta ensimmäisestä julkisesta esiintymisestämme Jyväskylässä. Ehkäpä nousemme taas merkkipäivänä Lutakon lavalle?
KAINALO: Voiko molli olla hilpeä? Totta kai se voi!
Viikate julkaisee lokakuun alussa 13. studioalbuminsa. Kaarle Viikate paljastaa Rillumarei!-levyn salat kappale kappaleelta.
INTRO – VALKEA JOUHI / HALLAVA
– Rillumarei! alkaa mystisellä ja eeppisellä introlla, vähän niin kuin kaikki parhaat death metal -albumit. Varsinainen avausbiisi Hallava taas on helposti eräs kuivimmista uusista haloista. Melodialinjoissa on tarttuvaa sulavuutta, ja soundit ovat hemmetin hyvät – niin kuin ne ovat toki kautta koko levyn.
– Viime kevään keikat peruuntuivat, ja sen vuoksi levykokonaisuutta ehti miettiä eri tavalla kuin aikaisemmin. Mukaan tuli ajatuksia löyhästä teemalevystä, ja esimerkiksi intron melodia sitten toistuukin Valo saa sinut -päätöskappaleessa ja sitoo samalla kokonaisuutta yhdeksi tiiviiksi paketiksi. Rillumarei! ei ole mikään yhtenäisen tarinan kertova Edge of Sanityn Crimson, mutta meidän Seventh Son of a Seventh Son se voi olla – tosin The Number of the Beastin biiseillä.
SUSIVIRSI
– Viikatteen suvivirsi. Tai ei sittenkään! Aihio oli ensin tempoltaan hitaampi, mutta sitten teimme siihen suoraviivaisemman Social Distortion -sovituksen, ja biisi alkoi toimia uudella tavalla. Mukaan tuli myös kivaa Smith/Murray-tuplakitarointia.
– Kun mietin levyn sanoituksia, kieltolistalle joutuivat aiheet kotiseuturakkaus ja uhkapelit, sillä niistä on raavittu ihan tarpeeksi. Ihmissuhteista tuli kirjoitettua taas kerran, mutta koska en osaa kuvailla arjen asioita Samuli Putron tavoin, tapana on verhota asiat kryptisyyden verhojen taakse.
VARJORASTAAT
– Aihio toi ensin mieleen Yökunnaat-biisin, mutta sitten luovuimme alkuperäisestä munaravi-ideasta ja hidastimme tempoa. Seuraavaksi menimme Petrax-studion saunaan, ja lauteilla tuli idea, että voisiko tässä biisissä yhdistää Autopsyn ja Alphavillen – KISSin I Was Made for Loving Youn säksätystunnelmia unohtamatta. Homma alkoi toimia yllättävän hyvin, ja siinä joutui jo vähän naurahtamaan, että kasari on näköjään joillekin modernia nykyaikaa. Esimerkiksi meille.
VAIVAISTEN LAULU
– Eräs kappale jäi pois levyltä ja piti kirjoittaa nopealla aikataululla uusi. Alkuperäinen idea oli tehdä kolmen säkeistön mittainen biisi ”tätä viinanjuontia ei tahdo saada loppumaan” -aiheesta, mutta pian mukaan tuli myös varsinainen kertosäe ja kaikenlaista muuta. Kun näinkin mainio kappale syntyi ihan ex tempore, niin kyllähän se tuntui varsin mukavalta.
RILLUMAREI!
– Eksyin viime maaliskuussa Facebookiin ja kirjoitin livetilassa biisin Kumiankka ja kuumaa liimaa. No, sessio ei lopulta jäänyt pelkäksi humoristiseksi hurjasteluksi, sillä osa ideoista päätyi tähän levyn nimibiisiin. Yritin alun perin imitoida Slayerin Seasons in the Abyssia, mutta koska taidot eivät riittäneet, piti katsoa nolona peiliin ja kirjoittaa oma biisi. Lyijykomppania ei aikoinaan todennut turhaan, että ”elämä on pettymysten ja nöyryytysten sarja, joka päättyy kuolemaan”.
HUOMENTA HUMALAISET
– Juhlimme viime vuonna Kuu kaakon yllä -aikakauden materiaalia soittaen keikoilla esimerkiksi Tanssin sekä Routakasakka/Hallamaatuska-instrumentaalikaksikon. Näitä ”kodittoman miehen thunderstruckeja” oli ihan tolkuttoman hauska vetää livenä, ja niistä tilulilutunnelmista syntyi Huomenta humalaisten alkuperäinen idea.
ALHAISEN VIRRAN MAA
– Tunnelmista toisiin polveileva eepos. Kappaleen aihio syntyi jo 2018, kun kesärundi oli päättynyt. Hankin tuolloin heräteostoksena Ghost-kitara Hagstrom Fantomenin ja ostin samalla Voxin Air BS:n, joka on ihan älytön soundien buffetpöytä. Ensin syntyi kappaleen alun näppäilykohta, ja melko pian alkoivat löytyä muutkin elementit.
VIILUŠAKETTI
– Perusasiat kunniaan -biisi. Ideana oli kirjoittaa jonkinlainen death metal -veisu, mutta selvisi taas kerran, etten osaa tehdä dödöriffejä. Loppujen lopuksi tästä tuli Motörhead-henkinen ralli, jonka väliosassa on kitarakaihoa. Kuulostaako tutulta? Hah hah!
VALO SAA SINUT
– Kuten kerroin, intro ja Valo saa sinut sisältävät samoja elementtejä. Lisäksi biisin taustalta löytyy eräänlaista ”voiko molli olla hilpeä… totta kai se voi” -meininkiä. Tästä tuli lopulta niin hieno päätöskappale, että se sinetöi Rillumarein aseman Viikatteen tämän vuosikymmenen parhaana albumina!
Julkaistu Infernossa 8/2020.