Justin Broadrickin vuoteen 2022 mahtui vapauttava kokemus: hänellä diagnosoitiin autismi ja traumaperäinen stressihäiriö.
Broadrick on diagnooseista äärimmäisen kiitollinen eikä koe tarvetta vaieta niistä.
– Päinvastoin, koin tärkeäksi tuoda terveydentilani julki. Näin kolkko taide ei synny tyhjiössä. Olen viimein ymmärtänyt, että käsittelemäni teemat, kuten myös tapa jolla itseäni instrumenteilla ilmaisen, kumpuavat autismistani. Koen jatkuvasti, että maailma, samoin kuin tunnereaktioni siihen ja itseeni, musertavat minut. Näen nyt, miten johdonmukaisesti olen pyrkinyt ilmaisemaan taiteessani emotionaalisia vammojani, jotka johtuvat yliherkkyydestäni.
– Tilani on melkein kuin kirous, josta musiikki ja sen luominen tarjoavat hetkellisen helpotuksen. Olen diagnooseistani todella huojentunut. Nyt en tunne olevani niin yksin kokemusteni kanssa, eikä minun tarvitse enää piilottaa niitä.
Vuonna 1969 syntyneen Broadrickin kolkko taide juontaa runsaan neljän vuosikymmenen taa. Hän löysi punkin ja varhaisen industrialin jo ennen teini-ikää. Vähän ennen täysi-ikäistymistä, vuosina 1985–86, Broadrick soitti kitaraa Napalm Deathissä. Todisteeksi tästä käy grindcore-klassikko Scumin (1987) A-puoli.
Sen jälkeen Broadrick soitti tovin industrial metalin ja noise rockin varhaisia muotoja törmäyttäneessä Head of Davidissä. Vuonna 1988 hän perusti syvemmin teolliseen äärimusiikkiin uppoutuneen yhtyeen, jota voi kutsua hänen päätyökseen: Godfleshin.
Broadrickin edellä kuvaamat teemat ovat vahvasti läsnä läpi industrial metal -pioneeriyhtyeen mittavan diskografian. Mutta niin ne ovat myös tekijänsä lukuisissa muissa soolo- ja yhtyeprojekteissa, oli kyseessä sitten melodisempi Jesu, konemusiikkiprojektit kuten Final ja JK Flesh, vastikään avarasti maalailevan debyyttinsä julkaissut Loud as Giants tai – no, lista on kunnioitettavan, lähes pyörryttävän pitkä.
Avaimen vajeet
Godflesh koki ensimmäisen loppunsa vuonna 2002. Toinen perustajajäsen, basisti Ben ”B. C.” Green oli jättäytynyt yhtyeestä vuotta aiemmin. Broadrick yritti jatkaa rumpali Ted Parsonsin ja Greenin korvanneen, Killing Jokesta ja Pigfacestä tunnetun Paul Ravenin kanssa, mutta päätyi pian hajottamaan yhtyeen. Godfleshin lopusta ja kitaristi-solistinsa pitkän parisuhteen päättymisestä syntyi Jesu.
Vuonna 2010 Godflesh vastasi paluutoiveisiin ensin yhdellä keikalla, sitten useammalla, alkuperäisellä kahden miehen ja koneellisten rytmien kokoonpanolla operoiden. Vuoden 2014 Decline & Fall -ep:stä alkanut paluu levykantaan on edennyt kolmanteen täyspitkään albumiin: Purge-levyn kerrotaan palaavan Puren (1992) konsepteihin.
Palaako se todella?
Kysymys saa Justin Broadrickin nauramaan.
– Pure-viittaus on pohjimmiltaan vain helppo referenssi ”suurelle yleisölle”. Nykyäänhän vaaditaan, että kaikki selitetään puhki. Mutta on perusteltua nostaa referenssiksi levy, joka käynnisti hip hop -biittien fuusioitumisen osaksi Godfleshin soundia. Koen, että Purgen suhde Pureen on vahvempi kuin vaikkapa Songs of Love and Haten [1996]. Siltä kyllä löytyy samansuuntaisia kokeiluja, mutta se ei ole mielestäni yhtä onnistunut kuin Pure.
Broadrick on useaan otteeseen ilmaissut pitävänsä enemmän remix-levy Love and Hate in Dubista (1997) kuin remiksausten alkulähteestä. Sen sijaan Puren hän on nimennyt monesti yhdeksi Godfleshin avainalbumeista, mutta on myös myöntänyt, ettei ole täysin tyytyväinen levyn tuotantoon.
Hän korostaa, että levy on silti monilta osin onnistunut.
– Puren suurin puute liittyy bassotaajuuksiin. Äänitysprosessin rajoitteiden vuoksi syvimmät taajuudet jäivät meiltä saavuttamatta. Streetcleaner-debyyttimme [1989] jälkeen päätin alkaa äänittää ja tuottaa levymme itse. En jaksanut enää yrittää selittää ideoitani äänittäjille, jotka eivät noihin aikoihin pahemmin piitanneet artistien pyynnöistä. Olin jo oppinut käyttämään äänityskalustoa, joskin aika alkeellisesti.
– Tiesin mitä halusin saavuttaa, mutta valitettavasti sekä Pure että Slavestate-ep [1991] kärsivät siitä, ettei meillä ollut varaa kasiraiturikasettivehjettä kummempaan. Oli naurettavan vaikeaa toteuttaa visiotamme tuollaisilla vehkeillä.
Greenille Pure on Broadrickin mukaan kenties rakkain levy koko Godflesh-katalogista.
– Se on käänteentekevä levy, jolla soundimme alkoi puskea yli varhaisten rajoitteidemme, laajemmaksi, dynaamisemmaksi, säilyttäen silti aiempien tekemistemme karkeuden, psykedelian ja raivon.
Kivulias pelkistys
Purge tosiaankin ammentaa Puren tavoin 1990-lukulaisista hip hop -grooveista. Siinä missä A World Lit Only by Fire (2014) palasi Godfleshin rujon riffimonotonian ytimeen ja Post Self (2017) kurkottaa yhtyeen repertoaarissa jopa post-punkiin, uusi levy on korosteisen rytmivetoinen.
– Havaintosi ovat erittäin osuvia! Puren ja Purgen selkein yhtymäkohta liittyy nimenomaan rytmeihin. Kun hyödynsin hip hop -biittejä Puren biisejä tehdessäni, loin itselleni uuden sapluunan: biitit ja samplet kohtasivat tyylini soittaa kitaraa, ja koetin rakentaa tuosta kohtaamisesta uutta rytmikästä minimaalisuuden maksimointia. Sen pohjana on kitarointini, joka on jo itsessään minimalistista ja riitasointuista.
– Purge on erinomainen esimerkki tästä sapluunasta, jonka koen yhä relevantiksi ja tarpeelliseksi luovalle työlleni. Godfleshin musiikki on aina kytkeytynyt ruumiillisuuteen, sanallistamista pakenevin tavoin. Pyrin musiikissa kohti maksimaalisen brutaalia pelkistystä.
Pelkistämistä tukee tapa, jolla Purge edetessään purkaa rytmikkyyttään. Viiden teollisesti groovaavan kappaleen jälkeen vuoronsa saavat The Father, Mythology of Self ja You Are the Judge, the Jury and the Executioner, jotka edustavat mannerlaattamaisen hitaasti etenevää Godfleshiä.
– Rakensinpa Godflesh- tai Jesu-levyä, konseptini selkiytyvät, kun elementit ovat koossa. Vasta silloin hahmotan selkeämmin levyn rakenteen. On kuin olisin alitajuisesti työskennellyt kohti juuri tiettyä kokonaisuutta, mutta en ole kyennyt vetämään viivaa pisteestä toiseen ennen kuin kokonaisuus on edessäni.
– Etenkin Godfleshin levyillä haluan kolmen ensimmäisen biisin iskevän väkevästi. Sen jälkeen kokonaisuus saa avartua. Sekä Purgella että Post Selfillä nautin matkasta, jonka levy käy läpi hajautuen ja rappeutuen psykedeelisen riitasointuisiin maisemiin.
Nautinto ja Godflesh, siinäpä kaksi kovin eriparista käsitettä. Vai niinkö sittenkään? Broadrick luonnehtii Godfleshin musiikkia hetkelliseksi helpotukseksi, keinoksi puhdistautua, saavuttaa katarsis. Hän on myös painottanut, että Godflesh on aina ollut ja tulee aina olemaan pahan mielen musiikkia.
Omalla kierolla tavallaan se kai toimii myös hyvän mielen musiikkina tarjotessaan hetkellisen purkautumisen?
– Sinänsä. Kun luon tai esitän musiikkiani, uppoudun negatiivisiin tunteisiin ja omaan yliherkkyyteeni. Kokemus on kivulias mutta puhdistava, olkoonkin vain hetkellisesti. Se on pakokeino tästä minua jatkuvasti heikentävästä olotilasta. Mutta pahan mielen musiikkia se on. Viestiihän se, että voin yleisesti ottaen huonosti, Broadrick nauraa.
– Tiedän, että Godfleshin musiikki tarjoaa samastumispintaa. Toivottavasti muutkin hyödyntävät sitä samanlaisin tuloksin.
Rehellisesti koeteltu
Keikkatilanteet ovat siis Broadrickille reitti katarsikseen, mutta sellaisen saavuttaakseen on kohdattava kovia koettelemuksia. Samalla keikat ovat hetkiä, joina hän kokee Godfleshin olevan rehellisimmillään.
– Suurimman osan arjestani olen polvillani, yliherkkyyteni ja emotionaalisen ylikuormittumiseni armoilla. Keikat ovat ainoita hetkiä, jolloin koen kykeneväni hallitsemaan tätä voimakasta musiikillista entiteettiämme. Mutta ovathan keikatkin emotionaalisesti hyvin ristiriitaisia. Tilanteesta tekee niin epämukavan se, että olen lavalla ihmisten edessä, Broadrick myöntää ja nauraa taas.
– Yleisön kohtaaminen on niin hurja kokemus, että se voi johtaa kontrollin menettämiseen ja ties millaiseen mokailuun. Näin ollen keikkojamme voi kutsua hyvin, hyvin orgaanisiksi. Erityisen ammattitaitoiseksi esiintyjäksi minua ei voi kehua, mutta kun näet Godfleshin, koet jotain äärimmäisen rehellistä.
Koettelevia kokemuksia on uuden levyn myötä taas edessä. Broadrick soittaisi mielellään ison osan Purgen kappaleista keikoilla, mutta uskoo, että keikkasettiin mahtuu levyltä kolme tai neljä biisiä.
– Emme pyri miellyttämään, mutta nykyinen tavoitteemme on, että yleisö reagoisi kokemaansa positiivisesti. Pidämme toimivan tasapainon uuden ja vanhan materiaalin välillä tarjoten yleisölle myös biisejä, joita he odottavat. 1990-luvulla koin tarpeelliseksi olla täysin itsekäs ja soittaa keikoilla mitä ikinä halusimme soittaa, kieltää niin sanotut klassikkobiisimme, joita yleisö meiltä odotti ja vaati.
– Keikkailimme silloin todella paljon ja menetin hiljalleen yhteyden tiettyihin biiseihimme. Olin toimintakykyinen alkoholisti. Ilman päihteitä en kyennyt esiintymään, saati matkustamaan – johtuen nyt diagnosoidusta tilastani. Inhoan lentämistä yhä, mutta nykyään selviydyn siitä alkoholin sijaan erittäin vahvojen rauhoittavien avulla.
Rakas Cohen
Like Rats, Streetcleaner, Slateman ja Crush My Soul. Siinä muutama Godflesh-kappale, joita moni yhtyeeseen vihkiytynyt taatusti keikoilla odottaa. Ja useimmiten kuulee.
Toisinaan yhtye yllättää vanhemmilla biisivalinnoillaan. Godflesh on avannut joitain viimeaikaisia keikkojaan kappaleella Love Is a Dog from Hell. Se julkaistiin Pathological Compilation -kokoelmalla (1989), jolla pitävät ääntä myös muun muassa Carcass, Napalm Death ja Coil.
– Love Is a Dog from Hell on meille kovin rakas biisi, yksi kaikkien aikojen suosikeistamme. Se on sekä musiikillisesti että temaattisesti yksi parhaista koskaan tekemistäni biiseistä, vaikka kirjaimellisesti sitä ei tietenkään pidä ottaa. Se ei koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota, minkä vuoksi toivonkin, että voin jonain päivänä remasteroida sen ja tuoda biisin kuultavaksi heillekin, jotka eivät sitä tunne.
– Olkoonkin obskuuria kamaa, mutta meille on tärkeää soittaa se toisinaan keikoilla. Nostamme mielellämme keikkasettiin muitakin odottamattomia biisejä. Siis sellaisia, joihin löydän yhä emotionaalisen yhteyden. Muuten homma menisi teennäiseksi.
Love Is a Dog from Hell lainaa nimensä Charles Bukowskin runokokoelmalta. Broadrick tunnetaan myös Leonard Cohenin musiikin ja sanataiteen, etenkin hänen mestarillisen kolmannen levynsä Songs of Love and Haten (1971) ystävänä.
Paitsi että Godfleshiltä löytyy samanniminen levy, Puren kappale Mothra lainaa säkeitä Cohenin albumin avaavasta Avalanchesta. Debyytti-ep:n (1988) Avalanche Master Song taas yhdistää kahden Cohen-biisin otsikot.
– Enää en tuollaiseen lähde! Aikoinaan rakastin napata valtavirran lauluntekijöiltä ja muilta kirjoittajilta säkeitä ja viedä ne uuteen kontekstiin, musiikkiin, jolla ei ole useimpien korvissa minkäänlaista yhteyttä lyriikan alkuperään. Myöhäisteininä ja parikymppisenä omaksuin Cohenin, Bukowskin ja monien muiden tekstejä valtavan, lopulta emotionaalisesti tukahduttavan määrän. Samoin kävi filosofian suhteen. Minun täytyi ottaa lukemaani etäisyyttä, seurata omaa sisäistä filosofiaani, välttää akateemisia konteksteja ja dogmeja. Mutta tietenkin rakastan yhä Leonard Cohenia!
Kehoa kohti
”Godflesh on kuollut, kauan eläköön Jesu.”
Näin julisti Heart Achen, Jesun ensi -ep:n, promoteksti vuonna 2004. Kuolleena Godflesh ei pysynyt, mutta vajaan vuosikymmenen mittainen poissaolo antoi Broadrickille mahdollisuuden tutkia melodian roolia musiikissaan.
Herääkin kysymys, ovatko Jesun upeat kappaleet kuten Heart Ache ja Tired of Me jotenkin muokanneet myöhemmän Godfleshin suhdetta melodisiin elementteihin?
– Monin tavoin. Mutta samaan aikaan on totta, että Jesu syntyi Godfleshistä. Olemme aina kurkottaneet Godfleshissä alkeelliseen, riitasointuiseen kauneuteen, mutta emme ole koskaan perinpohjaisesti syventyneet siihen puoleen. Jesu tarjosi siihen mahdollisuuden. Jesun koko lähtökohta oli säilyttää Godfleshin paino, mutta olla pehmeämpi, haavoittuvaisempi, paljaampi, murtaa edeltäjänsä rakentama muuri.
– Ben on meistä kahdesta huomattavasti kyvykkäämpi muusikko. Koen, että hän joutuu supistamaan musikaalisuuttaan ottaessaan haltuun tekemiäni bassokuvioita. Pohjimmiltaan hän pitää eniten melodisemmista, ”laulumaisemmista” Godflesh-biiseistä kuten Frail ja Slateman.
Viimeisen vuosikymmenen aikana yksi Broadrickin aktiivisimmista ulostuloista on ollut elektronisen musiikin sooloprojekti JK Flesh. Nimien yhtäläisyyksistä huolimatta hän ei näe vahvaa yhteyttä projektin ja Godfleshin välillä.
– Ovathan molemmat toisaalta pohjimmiltaan ruumiillista musiikkia. Olen aina rakastanut termiä ”electronic body music”. En ole erityisen innostunut ebm-kamasta, mutta termi on todella hieno. Ironista kyllä kaikki tekemäni musiikki on luultavasti suunnattu enemmän päälle kuin keholle. Pyrin kuitenkin löytämään yhteyden kehoon. Diagnoosini ovat viimein osoittaneet, miten olen ohittanut ison osan elämästäni oman kehollisuuteni, luullut että pääkoppa on kaiken alku ja loppu. En ole tunnistanut tiettyjä tarpeitani, toisia taas olen väärinkäyttänyt.
– JK Flesh on puhtaasti elektronista musiikkia klubeille ja tanssilattioille, mutta ei karkkia tai taustamusiikkia vaan immersiivistä. Kieltämättä Godfleshissä on vahvasti sama, kuulijansa upottava pyrkimys.
Loppu häämöttää?
Jokainen Godfleshin uuden tulemisen julkaisu hyödyntää omalla tavallaan niitä avainelementtejä, jotka sykkivät bändin debyytti-ep:n ja Streetcleanerin kolkossa ytimessä. Broadrick hekottaa tekevänsä biisejä yhä samalla tavalla kuin 18-vuotiaana.
– Olen luonut sapluunani, mukavuusalueeni. Pidän vankiloista, jotka olen itselleni pystyttänyt. Tarvitsen niitä. Tarvitsen toisteisia rakenteita. Autismini johdosta näen kauneutta ja koen turvaa toistossa. Kaipaan sen tuomaa järjestystä. Jokainen Purgen kappale on syntynyt samalla tavalla kuin biisini syntyivät 1988. Sisällöt muuttuvat, mutta rakenteet ja metodit säilyvät, kuten niiden pitääkin.
Godfleshin tie on päättynyt jo kerran. Useita projekteja aktiivisesti työstävä Broadrick suhtautuu rauhaisin mielin siihen, että päätyön loppu saattaa olla lähitulevaisuudessa edessä toistamiseen.
– Post Selfin ja Purgen työstämisen myötä on kertynyt paljon biisejä, joiden julkaisutapa ja -ajankohta on itselleni vielä hämärän peitossa. Tällä hetkellä tuntuu, että kun kaikki jäljellä olevat kappaleet on julkaistu, varsinaista uutta materiaalia ei enää synny.
– Dub-versioita ynnä muita remixejä taatusti sikiää sen jälkeenkin, nautin sellaisten väsäämisestä. On ihanaa tutkia kappaleiden äärettömiä mahdollisuuksia. Uusia biisejä en horisontissamme enää näe. Olen 53-vuotias, ja jahka tästä vielä vähän ikäännyn, en usko, että ääneni enää yltää siihen raivoon, jota Godfleshin musiikki tarvitsee. Ehkäpä loppu siis tosiaan häämöttää jo.
Julkaistu Infernossa 6/2023.