Tammi- ja maaliskuun välinen viikonloppu – Omnium Gatherum USA:ssa, osa 1/2

25.03.2014

Viiden viikon Pohjois-Amerikan-rundi vanhojen ruotsa­laisten kuomiemme Dark Tranquillityn ja kalifornialaisen Exmortusin kanssa – käy ja aivan hyvinkin!

Teksti ja kuvat: Omnium Gatherum

Tällä kertaa aloitimme rundin inhimillisesti, eli parilla vapaapäivällä, emmekä vanhalla kaavalla, eli suoraan lentokoneesta lavalle rylläämään. Toki tässä vapaamuotoisemmassa lähestymistavassakin on pienoiset sudenkuoppansa, jos viihtyy muilla mailla liian hyvässä porukassa liian hyvin.

Noin 20 tunnin ja 9000 (?) kilometrin matkustuksen jälkeen hipit saapuivat Atlantaan, tuonne Pohjois-Amerikan Syvään Etelään, missä olikin koko kaupunki aivan sekaisin jo ennen meidän saapumista – olihan tällä viikolla satanut jopa sentti lunta ja autobaanalla oli noin neliön verran jäätä.

Oma säätöhän siitäkin alkoi, kun aloimme etsiä kyytiä buukkaamaamme lentokentän Hiltoniin – Atlantan kenttä kun sattuikin olemaan maailman kiireisin ja Hiltoneitakin oli kolme hyvinkin eri puolilla aluetta. Ekalla yrittämällä ajettiin tietenkin huti väärään hotelliin, ja taksikuskimmekin oli äreä musta mies, joka ei tuntunut pitävän edes ajatustasolla, että hänen maasturiinsa ängettiin seitsemän vaaleaa hevipulia soittokamoineen. Kun sitä ”jäätä ja luntakin” oli… Ja ryöstöksihän se hinnan puolesta menikin.

omnium-gatherum-atlanta2

Seuraavana aamuna ukot aamuvirkkuilivat itsensä hereille jo viideltä aamulla, vaikka edellisenä iltana yritettiin toki ottaa löysiä pois. Jetlag on mukava asia. Siitä vain uima-altaan ja poreallasnorppailun kautta kaupungille ja paikalliseen Kelaan rokkaamaan – meidän kun piti hankkia itsellemme verohommia varten Amerikan-sosiaaliturvatunnukset.

Eipä mennyt tämäkään ekalla yrittämällä koloon, vaan virastossa jonoteltiin pariinkin otteeseen ja kaupungilla juostiin etsimässä printtauspaikkaa turhanpäiväisille byrokaavakkeille, joita valtionvirkailija ei suostunut meille toimistollaan printtaamaan. Kelan vieressä oli kuitenkin Hooters hehkeine tarjoilijoineen, ja joukosta kuului lausahdus: ”Jos tämä virastopaska onnistuu ja saadaan hommat läpi, voisi mennä Huuterssiin juhlimaan, ja jos ei, niin voisi mennä vaikka Huuterssiin.” Siellähän se loppuilta sitten kinkeröidessä aika pitkälti menikin, parin muun liiterin lisäksi.

Aamulla dejavu-hommat, eli viideltä koko komissio ylhäällä, ja takaisin altaaseen. Meidän jenkkiläinen paitamyyjämme Chad kummasteli jo, että nämähän mummohtavaa porukkaa ovat. Rumpalimme Jarmokin sai aamuvirkkuilustaan lisänimen ”juoksumatto”, mies kun oli molemmilla uimakerroilla altaaseen tupsahtaessamme tepastelemassa punttiksen juoksumatolla. Rockrock!

Aamun piristykseksi Markus sai ”you bunch of assholes” -sisältöisen tekstiviestin eiliseltä taksikuskilta. Odottelimme kyseistä taksiniekkaa puolisen tuntia takaisin, ja kun ei ilmestynyt paikalle, otettiin toki uusi taksi. Vaan ottipa suhari asian raskaasti, kun vielä aamulla kiukutti…

Seuraavien viiden viikon kotimme eli Dark Tranquillityn kanssa jaettava jättibussi tuli noukkimaan meidät vihdoin hotellilta, ja suuntasimme kohti ensimmäistä keikkapaikkaa, Atlantan Masqueradea. ”Mukava tappa vanha tuttu”, DT:n ukot ja crew kun ovat tuttua porukkaa jo kymmeniltä yhteiskeikoilta, ja kaikki soljuu näitten tovereitten kanssa niin mukavasti ja helposti kuin vain voi. Ei turhaa säätöä ja kiristelyä luvassa siis, ainakaan henkilökemioiden ja bändien saralla. Vaan muilla sektoreilla ekalla viikolla sattuikin enemmän kuin tapahtui…

Passiton basisti

OG:n debyyttikeikka ikinä uudella mantereella, ja hyvinpä pöhisi yleisöön. Näköjään sanomamme on tavoittanut Jenkkilän rannatkin vahvasti, kun porukka osasi viisumme aikakin hyvin. Itsekin oltiin iskussa, ja keikassa oli nähtävissä kaikilla erinäistä ekstraboostia. OG-lumppua ja -kiekkoakin meni runsaasti, ja kaljaa ja arvostusta tuli faneilta merchiständillä pönöttäessä. Hyvä startti ja positiivinen yllätys. Kannattaa odottaa, että pohjatyö on tehty, ja lähteä rundaamaan valmiiseen pöytään!

Seuraava siirtymä oli Baltimoreen, kevyt tuhannen kilometrin siivu Atlantasta pohjoiseen, vaan bändin karmamme tietäen nytkään ei päästy ihan muitta mutkitta maaliin – tässä erässä bussimme, joka itse asiassa on hienoin ja kallein moinen, joka meillä on ikinä rundilla ollut, laakesi jonnekin Virginian metsän poskeen. Siellä sitten kaivettiin UNO-kortit ja oluset pöydälle ja alettiin tappaa aikaa.

Viisi tuntia jumitettuamme DT ja OG ängettiin molemmat yhteen vaniin ja jatkoimme näin matkaa nelisen tuntia. Eli se siitä luksusbussista ja back to basics. Keikkapaikalla oltiin vartti ennen meidän showtimea, lämppäri oli jo lopettanut, eli rojut suoraan lavalle pystyyn ja ukot kylmiltään ryskäämään ja rylläämään. Tästäkin selvittiin, kiitos mahtavan crew’mme ja itsemme, ja alistettiin Baltimorekin vahvasti voittoon. Illan kilpaileva tapahtuma oli muuten jenkkien kansallisjuhla Superbowl!

omnium-gatherum-atlanta3

Uusi bussi haki meidät aamuhämärästä, ja matkaa jatkettiin kohti New Yorkia. Aamulla turisti-innot piukeana herätessä oli pienoinen pettymys, kun NY oli melkomoisen lumimyrskyn kourissa. Eipä siinäkään, Suomestahan tässä ollaan, joten ryijyä niskaan ja turistikierrokselle Times Squarelle. Melkein kävimme Empire State Buildingissa ja Madison Square Gardenissa, eli siis molempien aulassa, koska olivat suljetut. Olihan siinäkin jo ukoille ihmettelemistä.

Illan areenana toimi lähes loppuunmyyty Stage48, ja keikka oli yhtä hurmosta: moshpitit pyöri, jengi crowdsurffasi ja hoilasi mukana – debyytti NYC:ssä, ja samoin tein OG-keikkojen hall of famen kärkipöhinöihin. Hyvinhän tämä rullaa. Yleisön joukosta löytyi Heavy Metal Perseen Matiaskin, ja pitihän sitä hieman härmäläisittäin edustaakin.

Ruotsin veijareillakin oli ykkösluokan veto, joten bussissa oli pakko pitää (taas) kunnon yömyllytykset koko porukalla. Tästäkin parhaudesta jäi taas omniumeittain viivan alle hieman negatiivista jakojäännöstä – vaihdettiin näes pikkutunteina tien päällä takaisin vanhaan bussiimme, joka oli korjattu ja valmis kiikuttamaan meidät ympäri mannerta. Aamulla kolotukseen herätessä bassotaiteilijamme herra Silvennoinen ei ollut tietoinen, että mitään bussia oli edes vaihdettu, joten herralta oli kateissa käsilaukku, josta löytyivät muun muassa luuri, rahat ja PASSI. Bassonkielet olivat kuitenkin tarttuneet ukolla mukaan, joten luontaiset basismivaistot eivät olleet aivan kadonneet. Toinen bussi posottikin jo 900 kilometrin päässä, joten hommassa oli pientä viilaamista, notta saataisiin basistipassi takaisin. Seuraavana yönä olisi rajan ylitys Kanadaan…

Välissä oli vielä keikka Bostonin kupeessa Worcesterin Palladiumissa. Ylväs, karmiva vanha teatteri, jossa kuulemma kummitteli, ja talo olikin ollut jenkkien tv-sarjassa Ghosthunters. Keikka New Englandin legendaarisen hc-yleisön alueella oli kuitenkin niin loistava, että passipulmat vaipuivat hetkittäin unholaan. Keikkapa oli vielä kanttorinuorikkomme Aapon juhlaveto, poika kun kääntyi miehen ikään ja täytti 30, joten ostimme ukolle Walmartista ylisokeroidun Super Mario -kakun. Paitamyyjämme Chad kantoi teoksen lavalle biisien välissä, ja juhlakalu pistettiin puhaltamaan 30 kynttilää sileäksi.

Ylitseavulias bussikuskimme Dan sääteli Erkin passirahteja ja sanoi asioitten olevan hoidossa, ja alapää-äijän tavarat tulisivat aamulla kasin pintaan maitten rajan tuntumaan. Vaan eipä se toki näin oppikirjan mukaan mennytkään.

Aamulla passista ei ollut tietoakaan, yli 500 euron Fedexin pikarahti oli yllättäen kusahtanut ”lumisateen” takia, tunnit kuluivat ja tunteet kuumenivat. Niinhän siinä sitten kävi, että bussillemme tuli pakollinen aika liikkua, jotta ehtisimme rajan yli Kanadaan ja ajoissa loppuunmyydylle Montrealin-keikalle. Lähdimme etenemään haikeina ilman basistitaiteilijaamme, ja Erkki jätettiin jälkeen odottamaan passiaan kälyiseen Burlingtonin rajakaupunkiin. Mahtoi ukko tuntea itsensä yksinäiseksi.

Aloimme sitten kelata ja säätää bassotonta keikkaa, ja bussissa hiukka heheteltiin konkurssissakin, että nyt on bassoton bussi. Dark Tranquillityllähän ei ole lavalla basistia ollenkaan, vaan alataajuudet tulevat tätä nykyä taustanauhoilta. DT:n kiertuemanagerin tokaisu aiheeseen oli: ”DT don’t have those annoyning people on stage.”

Rajanylitys sujui muitta mutkitta, ja ehdimme Montrealiin lähes ajoissa. Saimme perään vielä puhelun Erkiltä, että mies on tulossa taksilla perässä, kamat hallussa, ja ehtiikin keikalle. Hyvä näin, sillä kyseinen keikka Foufounesissa niputettiin taas omaan hall of fameemme, jopa NYCin ohi crowdsurffauksineen ja lattian täyttävine moshpitteineen, joten alistimme kanukkia oikein huolella. Vaahteramaan kansalle kelpasivat taas rätit ja lumput sekä äänitykset, joten juhlatirmoolitkin maistuivat oikein mukavasti suoritteen päälle.

Inhokkikuutiosta kuuluu

Aamuksi oli saavuttu Quebec Cityyn, missä oli aikas kylmä jo näin suomalaiseen sieluunkin peilaten, miinus 20 astetta ja hyytävää viimaa kukkulan laella.

omnium-gatherum-atlanta1

Ensimmäisinä aamupuhteina oli mielessä juhlaputelijahti, eli etsiä Quebecin omaa erikoisuutta, vaahterasiirappiviskiä. Markus karkasi DT:n Mikaelin ja Martinin kanssa paikallisen ylifaniaktivistin päivämatineaan maistelemaan paikallisia laatuoluita sekä hirvipaistia Kanadan tapaan. Tätä ennen oli kuitenkin luvassa vanhaa kunnon roudausta, koska backlinerteknikkomme Nuno joutui karkaamaan hammaslääkäriin akuutin kipunsa takia. Kietuemanumme, Portugalin käkkäräpää Jorge tulikin kohteliaasti kysymään, notta voisimmeko auttaa hommissa, ja tokihan me komoottia osaamme siirtää.

Quebecin venue olikin sitten muodon puolesta ihan omanlaisensa – hyvinkin erikoinen tapaus löhäysloosseineen. Baaritiskit menivät pitkin poikin baaria, yleisöaluetta ei ollut juuri laisinkaan ja backstagen virkaa hoiti siivouskomeroakin pienempi putka. Sinne meidät sitten tungettiin vaihtamaan eltaantuneita, haisevia keikkakuteita ja tönimään toisiamme kolmen bändin voimin.

Omanlaisensa tapaus on myös trailerissamme matkaava rundin inhokkikuutio – melkomoisen kokoinen roudauskeissi eli vaatekomero DT:n ja OG:n lavakuteille, jotka olivat jo muutaman keikan jälkeen muuttuneet ongelmajätteen tasolle. Eipä sitä toki 14-vuotiaana DT:n Gallery-levyä kovasti fanitellessa osannut visioida tulevaisuuttaan, että omat vaatteet pääsisivät viideksi viikoksi muhimaan samaan tyhjiöön Ruotsin legendojen hajujen kanssa. Legendaarista löyhkää.

Illan klubi oli jälleen tupaten täynnä, ja hyvinhän pitäjän hevausukkelit ja -akkelit laittoivat jalalla koreasti, baaritiskien välissä rellestäen. Moshauksen yhteydessä isorintaiset, avuliaat baarityttöset tarjoilivat kiisseliä, ja meininki oli katossa. Solistimme Raadler Mustakynsi intoutui jopa crowdsurffaamaan menestyksekkäästi viimeisen biisin, Deep Coldin raikuessa, ja kanukit pyörittivät laulutaiteilijaamme ympäri liiteriä käsiensä yllä.

Legenda löysi kotiin

Seuraavana lukujärjestyksessä oli Ottawa, ja päivä meni aikas perinteisesti jumittaessa ja pikkuisen kaupungilla pyöriessä. Exmortusin tosihevarit pyysivät Markusta feattaamaan keikkansa lopun Bark at the Moon -koveriin, ja tämähän pistettiin suoritukseen. Keikka oli jo standardoitua Kanadan-parhautta ja yleisö kuumana Suomi–Ruotsi-maaotteluumme. Illan bussierikoisuutena olivat Markuksen uunituoreen, juuri masteroinnista saapuneen Insomnium-levyn ensi-iltabileet bussissa, ja hyvältähän tuo möly tuopposten ohessa kuulosti.

omnium-gatherum-atlanta4

Aamulla heräämishommat Torontossa. Tälle päivälle oli asetettu vahvaa turismitavoitetta siinä määrin, että oli vanhoja tuttuja japaninvahvistusturistiopastyttöjä buukattuna näyttämään nykyistä kotikaupunkiaan. Mestarit kävivät tietenkin huipulla asti eli CN Towerissa 450 metrin korkeudessa kummeksumassa hienoa pitäjää. Tornissa sai myös kävellä läpinäkyvällä lasilattialla kiusaamassa korkeanpaikankammojaan. Oli ukoilla vähän jäykkää askelta ilmoilla ilmojen päällä.

Tässä nyt aletaan vahvasti toistaa itseä, mutta minkäs teet realiteettien ollessa näin: illan keikasta Opera Housessa voi sanoa, että kyllä lähti – nimittäin myös jalat alta Jope Kodon heittäessä läjät lavalle kesken keikkamme Nail-osuuden. Vaan kyllä lähti keikka itsessäänkin, ja yleisö oli aivan parasta ikinä. Taisi joka ukolla olla keikan aikana tippa linssissä, tapissa ja mielessä, että kylläpä muuten joskus kannattikin aloittaa tämmöinen heviharrastushomma.

Keikkahurmoksen jälkeen kollektiivista bilehammasta kolotti pahemman kerran, jälleen kerran, ja eritoten kitarakaksikko oli varsin tyytyväisenä jallitettuaan bussiin suuresti palvomansa Annihilatorin basistin. Aamuunhan se taas meni.

Seuraavana päivänä oltiinkin jo Lontoossa, Kanadan sellaisessa, ja keskellä ei-mitään. Dagen efteriä ilmoilla, eli keikka rimpuilemalla läpi, vaan kunnialla selvittiin.

Rajan yli rampaten takaisin Jenkkilään ja illan kohteena Cleveland, tuo legendaarinen Spinal Tap -kylä Ohiossa. Ryskäystantereenamme toimi klassinen, 50 vuotta vanha Agora-klubi, jonka seinillä oli rokin historian havinata platinalevyineen ja rokkikukkojen muinaisine keikkakuvineen.

Päätettiin nipistää legendaarisuutta vielä enemmän yhdelletoista ja talsittiin kaupungissa sijaitsevaan Rock and Roll Hall of Fameen, ja sieltähän sitä löytyi kaikenmoista Pink Floydin vallista Michael Jacksonin kultahanskaan sun muuhun Public Enemyn likaiseen kellokaulaiseen urheilupusakkaan ja kaikkeen siltä väliltä. Tämänkin lehden toimituksessa legendan statuksen saanut Jope Kotomme oli vihdoinkin siellä minne kuuluukin, legendojen keskellä.

Pyhille seuduille

Hyvää keikkaa pukkaa vain ovista ja akkunoista, ja ollaan tässä jo kymeläisellä mentaliteetilla venailtu, että koskahan tulisi se ensimmäinen paska veto ja välimallin yleisö – ei ole nimittäin vielä näkynyt moisia tällä mantereella. Cleveland, Columbus & Joliet – taas aivan helvetin hyviä yleisöjä, vaikkei Keskilännestä ollut minkäänmoisia odotuksia.

Tänään sirkus jatkaa Kansasiin ja siitä Utahiin. Aletaan olla ”pyhillä seuduilla”, joten nähtäväksi jää, minkämoista mormoonia ja amissia pukkaa pelastamaan meitä…

Katso alta Omnium Gatherumin reissun kuvagalleria. Tarina jatkuu perjantaina 28. maaliskuuta ilmestyvässä Infernossa 3/2014.

Lisää luettavaa