Tarinoita täydestä kaaoksesta ja hirveimmistä hetkistä – haastattelussa Mokoma

Vakava masennus on vakava paikka: se voi viedä hengen kovaltakin kaverilta. Marko Annalan aikuisiän neljäs vakava masennuskausi lamaannutti Mokoma-liiderin kuukausiksi, mutta tästäkin pahasta löytyy jotakin hyvää. Mokoman mielenterveyslevy Elävien kirjoihin on yhtyeen uran paras.

Kuva: Eero Kokko

”Pohja on nähty, pohjalla käyty, pohja on nähty, pohjalla käyty!” karjuu hämeenlinnalaisen Sound Supreme -studion uumeniin kokoontunut möllikuoro – möllit ovat Mokoman laulaja Marko Annala, kitaristit Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen, basisti Santtu Hämäläinen sekä rumpali Janne Hyrkäs. Ulkopuolisina mölleinä mukaan on kutsuttu Stam1nan Kai-Pekka Kangasmäki ja Sony Musicin päämajasta käsin Mokoman tiedotusta hoitava Katja Vauhkonen.

Niin, pohja on nähty, pohjalla käyty – nämä sanat jos jotkin kuvaavat Mokoman tuoreen Elävien kirjoihin -albumin lähtökohtia.

On lokakuun 2014 loppupuoli, ja Mokoman kymmenennen studioalbumin muutaman viikon mittainen nauhoitusvaihe on edennyt lähes viime metreille. Tämän paljastaa myös äänittäjä Janne Saksan pyörittämän studion seinälle kiinnitetty Elävien kirjoihin -infotaulu, johon bändi on rustannut ”done”-merkintöjä soitto- ja laulusuoritusten edetessä. Ahdasta näyttää jo olevan. Tässä vaiheessa nauhoitusprojektia yhtyeen ja äänittäjän keskustelu on edennyt Mokoma-slangilla ”natsittamiseksi”, ja sehän tarkoittaa huomion kiinnittymistä pikkuasioihin.

– Janne, tarkistatko vielä Vastakkaisten voimien lopun rytmikitaran vireen? Olin kuulevinani jotakin pientä, Saikkonen sanoo.

– Hemmetti, olisiko tuo Sepultura-perkussiosihahdus sittenkin toimivampi takapotkulla? Hyrkäs kysyy.

Hämmästyttävän innokkaasti viikkokausia Sound Supremella hierottuja kappaleitaan analysoivista muusikoista tai studioympäristöstä loppusuoraa ei kuitenkaan huomaa, mitä nyt Saikkosen käyttämä shortsit–pitkät kalsarit -yhdistelmä vihjailee, ettei Sakara Recordsin toimitusjohtajaa ole nähty viime aikoina ihmisten ilmoilla. Hevibändien studiosessioihin varsin yleisesti kuuluvaa tyhjien kaljatölkkien vuorta ei löydy mistään, mutta sitäkin enemmän näkyy erilaisia kitarapedaaleja – itse asiassa tarkkaamon lattialla on varsinainen efektiruuhka.

Kitararojun määrä ei sinänsä yllätä, sillä Elävien kirjoihin on paria edellistä Mokoma-albumia selvästi riffivoittoisempi kokonaisuus.

– Eräs levyn musiikillista pääteemoista on ”riffejä, riffejä”. Jos mietin vaikkapa edellistä 180 astetta -albumia, niin minähän kirjoitin akustisella kitaralla kappaleiden sointupohjia ja kehitin siihen päälle laulumelodioita. Varsinaiset riffit jäivät vähän paitsioon, mutta tilanne korjaantuu nyt kertaheitolla. Toiseksi teemaksi on noussut ”härskit ideat”, ja levylle päätyykin varsin mielenkiintoisia ”tästä yllättävän suora leikkaus blastbeatiin” -sovituksia, Annala kertoo.

Mokoma2_Timo_Isoaho

– Henkilökohtaisesti mukavinta on ollut se, etten ole tullut kipeäksi. Muistikuvat aikaisemmista studiosessioista ovat lähinnä sellaisia, että siellä on juotu flunssaisena käsittämättömät määrät hunajateetä, vedetty kipulääkkeitä ja tuskailtu omien laulujen kanssa. Nyt ääni on kestänyt hyvin koko nauhoitusten ajan, ja olen jopa onnistunut löytämään lauluihin uusia sävyjä, varsinkin huutopuolelle. Vaikka itse sanonkin, niin muutaman oman suorituksen kuunteleminen on ollut melkoisen hämmentävää. Että hitto vieköön, minäkö, nelikymppinen hevilaulaja, tässä todella huudan… Toisaalta, minähän olen alkuperäiseltä bändikoulutukseltani kitaristi ja alan vasta nyt lopullisesti hyväksyä itseni solistina. Ehkä se palaute tyyliin ”sehän määkii kuin lammas” tai ”mikä M.A. Numminen tämä kaveri on?” loppuu nyt kokonaan.

Annala ei suinkaan ole ainoa onnistuja: Elävien kirjoihin kuulostaa soitannollisesti irtonaisimmalta ja elävimmältä Mokoma-levyltä.

– Janne Saksa nauhoitti meitä edellisen kerran viiden vuoden takaisen Sydänjuuret-albumin aikoihin, ja mieshän on nyt hehkuttanut aivan ihmeissään esimerkiksi Kuismaa. Aalto ei ole kuulemma koskaan aikaisemmin ollut näin liekeissä, Annala sanoo.

– Entä sitten joku rumpu- ja bassotyöskentely… Jos minulta kysytään, ukothan ovat aivan hurjassa tikissä, sieltä löytyy hurjia fillejä ja bassojuttuja. Kannustimme varsinkin Santtua fiilistelemään enemmän ja enemmän, ja mieshän teki työtä käskettyä. Ja jos Santtu soitti meidän muiden mielestä väärin, hän piti saman tien luennon musiikin teoriasta, että tämä on nimenomaan se ja se seitsemäs sävelpuolikas, joten tämän voi aivan oikeutetusti päräyttää tähän. Ei siihen ollut paljon vastaansanomista.

Tautihan voi olla kuolemaksi

Möllikuoronauhoitusten lisäksi Mokoma-miehistön päivän agendana on esitellä niin Sonyn kuin Infernonkin edustajalle Elävien kirjoihin -albumin materiaalia. Annala nostaa ensimmäisiksi näytteiksi uhkaavan synkkäpoljentoisen nimibiisin, energisesti laukkaavan Sinne missä aamu sarastaa -speed/thrash-palan, keskitempoisen Lunnaat-melodiapaketin ja aggressiivisen Pohja on nähty -teoksen.

Varsin harvinaista kyllä, sanoitukset nousevat saman tien kuuntelukokemuksen keskiöön. Annalan ampumat rivit nostavat ihokarvat pystyyn tuon tuostakin: ”Jos näin tein kaikkein kalleimmalle/mitä teenkään pahimmalle”, ”sydän paloi liian lujaa/mieli koki liian kovaa”, ”auttakaa/viekää minut turvaan” ja ”et esitellyt itseäsi/silti asetuit taloksi/suljit verhot ja piilouduit visusti” porautuvat mieleen välittömästi. Ehkä kaikkein tiukimmin kurkkua kuristaa kuitenkin raju ”sisään- ja uloshengitys sattuu/voitko auttaa/painu vittjjRRYTYIHkljkjk” -syljentä.

– Elävien kirjoihin on teksteiltään erittäin painava levy. Minähän olen sairastanut aikuisena neljä vakavaa masennusta, ja viimeisin, pari vuotta kestänyt jakso päättyi viime keväänä. Masennukset ovat olleet varsin erilaisia, Annala avaa.

– Henkisesti raskain oli aikoinaan se ensimmäinen, sillä tuolloinhan en voinut varmasti tietää, parannunko enää koskaan. Harkitsin silloin vakavasti jopa itsemurhaa. Tämä viimeisin masennus oli puolestaan etenkin fyysisesti hyvin rankka kokemus. Pahimmassa vaiheessa minusta oli jäljellä pelkkä tärisevä hermoraunio.

Mokoma3_Timo_Isoaho

Milloin ja miten päätit, että Elävien kirjoihin on teemalevy mielenterveyden järkkymisestä?

– Kun ryhdyin miettimään uusia tekstejä viime keväänä, huomasin jo parin valmiin sanoituksen jälkeen kirjoittaneeni masennuksesta – tämä oli siis aluksi tiedostamatonta. Sitten päätin kirjoittaa yksitoista kertomusta tämän sairauden liepeiltä. Albumi käynnistyy nimibiisillä, joka vihjaa jo nimellään pahimman olevan takana, mutta joissakin kappaleissa sukelletaan todella syviin vesiin, laulaja kertoo ja kiirehtii jatkamaan:

– Toki kirjoitin tekstit yleisessä ja universaalissa muodossa, joten ne ovat täysin ymmärrettävissä, vaikka omaa masennuskokemusta ei olisikaan. Lienee hyvinkin paljon mahdollista, että kuulijat kykenevät suhteuttamaan nämä tarinat omiin henkilökohtaisiin tragedioihin. Sellaisiin ovat varmaan kaikki törmänneet. Ja jos näiden tekstien maailmassa alkaa tuntua pahalta, niin ainahan voi hypätä vaikkapa Pet Shop Boysin kelkkaan.

Myös itse kirjoittaminen ahdisti Annalaa paikoin.

– Koko levyprosessissa raskainta oli se, että ryhdyin työstämään tekstejä vasta selätettyäni masennuksen. Oli välillä hirvittävän raskasta valmistella sanoituksia ja muistella, miltä minusta tuntui sillä kaikkein hirveimmällä hetkellä, kun missään ei näkynyt valonpilkahdustakaan ja päässä jyskytti ajatus, että tämä tautihan voi olla kuolemaksi. Silloin tuli tuijotettua muutamankin kerran peiliin, että helvetin typerys, miksi ihmeessä paiskasit itsesi vapaaehtoisesti tällaiseen paskasankoon.

Annalan suu käy tutusti ompelukoneen lailla, mutta kerrottavaa löytyy myös tarkkaamon viereisellä penkillä istuvalta Saikkoselta.

– Marko saa toki kehua bändikavereitaan mielensä mukaan, mutta tärkein fakta on kuitenkin se, että me muut emme voi ylistää häntä tarpeeksi. Kaikki tekstit ovat luonnollisesti Markon käsialaa, mutta tällä kerralla myös suurin osa sävellyksistä on hänen aikaansaannoksiaan. Mies on taas innostunut toden teolla omasta instrumentistaan, eli kitarasta, ja sen seuraukset ovat suorastaan huikeat. Olen Kuisman kanssa saanut tehdä töitä ihan tosissani monen biisin kanssa; esimerkiksi Irti-kappaleen muutamien iskujen rytmitykset eivät mene minkään tyypillisen kaavan mukaan, Saikkonen hymähtää.

– Kyllähän me kieltämättä olemme äärimmäisen innoissamme tästä albumista. Jos tämä jäisi Mokoman viimeiseksi levyksi, niin ei jäisi yhtään mitään hampaankoloon. Kokonaisuus loksahti kohdalleen viimeistään silloin, kun päätimme nostaa Lunnaat-biisin albumille – se oli pitkään pudotettavien joukossa. Albumia on raiskattu aivan tarpeeksi ”rässikompilla” ja huutolaululla, eikä tuollainen rokimpi kappale tee kokonaisuudelle yhtään hallaa, vaikka toki tällaisen teemalevyn pitää olla musiikillisesti raskas, rankka ja rankaiseva.

Ulkopuolisesta tuntuu oudolta, että Lunnaat oli jäämässä ulkopuolelle. Sehän on juuri se biisi, jossa paska jätkä, siis masennus, saapuu vierailulle. Eikä tietenkään jätä hyvästejä lähtiessään.

– Ensin mietimme, että Mutta minulta puuttuisi rakkaus on se levyn rokkibiisi, eikä kokonaisuus sen takia kaipaa Lunnaita. Vähän tarkemman mietinnän jälkeen tuli selväksi, että nehän ovat hyvinkin erilaisia kappaleita eivätkä todellakaan sulje toisiaan pois, Annala nyökkää.

– Jos Lunnaissa kruisaillaan luu pihalla, Rakkaudessa lapioidaan hiekkaa ruumisarkun päälle. Eli kuvaannollisesti sanoen ensimmäinen on avoauto Kaliforniassa ja toinen taas ruumisauto Siperiassa. Hei muuten, olisiko siinä musiikkivideon idea? Kruisailua ruumisautolla, luu pihalla, Hyrkäs nauraa.

– Rautalangasta väännettynä: Elävien kirjoihin on melkoisen raakaa ajoa, jonka yhdestätoista biisistä huudetaan seitsemässä. Sen vuoksi Lunnaat antaa kokonaisuudelle sopivaa tasapainoa, Annala lisää.

Vähemmän repivää

Hypätään joulukuun loppupuolelle. Annala istahtaa tamperelaiskahvilan penkille ja hymyilee leveästi. Mielenterveen miehen iloiselle ilmeelle on monia syitä, eikä vähäisin ole juuri valmistunut Elävien kirjoihin -levy. Miksauksesta ja masteroinnista Fascination Street -pajallaan vastanneen ruotsalaisguru Jens Bogrenin (Paradise Lost, Kreator, Opeth, Amon Amarth ja niin edelleen) työnjälki on osoittautunut jopa odotuksia paremmaksi.

– Albumin soundi on kieltämättä älyttömän hyvä. Toisaalta myös Janne Saksa teki mahtavaa duunia nauhoitustilanteessa, joten en halua nostaa Bogrenia liian korkealle jalustalle, Annala sanoo.

– Mutta silti: kun Jens lähetti ensimmäisen miksausversionsa, minulla oli siihen kaksi pientä muutosehdotusta. Eikä Jens edes osaa suomea, eli hän ei välttämättä osaa antaa painoarvoa esimerkiksi tekstien tärkeimmille iskusanoille. Kuismalta löytyy yleensä melkoinen litania korjausehdotuksia, mutta nyt kitaristi ilmoitti ykskantaan: ”Eiköhän se ole siinä.”

– Meillä on tapana natsittaa lähes valmista levyä, eli kuunnella raitoja ylitarkoilla korvilla ja tutkia, ettei mihinkään vain jää mitään ylimääräistä räsähdystä tai muuta ärsyttävää virhettä. Tällä kerralla en oikeastaan onnistunut natsittamaan, sillä huomasin soittavani ilmarumpuja viimeistään biisin puoliväliin mennessä. Eli kuuntelin kappaleita ja diggailin musiikkia kuin joku ulkopuolinen ja unohdin koko natsituksen, laulaja nauraa.

Mokoma4_Timo_Isoaho (1)

– Minusta on hämmästyttävää, että omasta bändistä voi olla näin pirun innoissaan kymmenennellä studioalbumilla. Toisaalta olen miettinyt, että kuvittelenko minä kaiken tämän, vai onko meiltä todellakin löytynyt aivan uusi vaihde tekemiseen. Hämmentävää.

Annala ei hehkuta levyn äänimaailmaa turhaan. Se ei rasita korvia lainkaan, ja kokonaisuuden voi kuunnella väsymättä useammankin kerran peräjälkeen. Näin ei todellakaan voi sanoa aivan jokaisesta nykyajan tukkoon tungetusta ProTools-pötkäleestä.

– Soundi on aikaisempaa kaiutetumpi, vähemmän repivä. Musiikki ei sen vuoksi tunnu niin rankalta, vaikka levyn klangi on periaatteessa metallisinta Mokomaa koskaan. Itse asiassa kuuntelin jotakin biisiä ja mietin, että tämähän lähestyy kaikuosastonsa puolesta melkein Devin Townsendia, Annala sanoo.

– Mainitsin aikaisemmin ne ”härskit ideat”. Menimme tässäkin suhteessa loppuun asti ja pyysimme Bogrenilta ennakkoluulottomia ratkaisuja. Että anna mennä reilusti, älä säästele. No, kaikua ei ainakaan säästellä!

Puhuimme aikaisemmin Mokoman rokkikappaleista, joita joku saattaa kutsua radiobiiseiksikin. Jollakin mystisellä tavalla esimerkiksi Lunnaat on kuitenkin eri kaliiberia kuin vaikkapa vanhat raidat Uni saa tulla tai Punamultaa. Kenties isoin ero syntyy Annalan entisestään parantuneesta laulusuorituksesta.

– Tietty fanijengi pitää Mokoman radiobiisejä automaattisesti paskoina, mutta minä en ole koskaan halunnut rajoittaa itseäni säveltäjänä. Jos mieleen tulee hyvä melodinen keskitempoinen biisi, niin sitten tulee. Kuu saa valtansa auringolta ja Marras ovat minulle Mokoman ensimmäisiä todella onnistuneita keskitempobiisejä, niiden myötä se oikeanlaisten, popimpien kertosäkeiden tekemisen tapa löytyi, sanoo Annala.

– Yllättävän usein ihmiset myös unohtavat sen, että jo kahdentoista vuoden takaisella Kurimus-albumilla oli kappale Silmäterä. Sehän oli YleX:n tehobiisi, melkoisen poppia!

Aiheesta toiseen: Mokoman tapauksessa nostetaan yllättävän harvoin esiin nimi Ville Pirinen. Yhtyeen hovitaiteilija on kuitenkin luonut Mokoman visuaalisen maailman, toki muusikoiden neuvojen ja toiveiden pohjalta.

– Villen taidehan merkitsee meille samaa kuin Derek Riggsin tekemät kansikuvat Iron Maidenille. Minun on hyvin vaikea kuvitella Mokoman albumia ilman Pirisen graafista ilmettä. Tekemisen tapa on toki hieman vaihdellut, sillä välillä olen antanut Villelle hyvinkin tarkat ohjeet halutusta lopputuloksesta ja hän on sitten piirtänyt enemmänkin hahmotelmani puhtaaksi. Toisaalta myös häneltä on tullut aivan käänteentekeviä ideoita. Uuden levyn lohikäärmekansi on toteutettu pitkälti alkuperäisen visioni mukaan, mutta en tälläkään kerralla osannut nähdä kantta mielessäni näin hienona.

Voihan se olla sattumaakin

Palataanpa vielä levyn teemaan, masennukseen. Miten selvisit ja nousit jaloillesi viimeisimmästä parin vuoden ankarasta kurimuksesta?

– Tulin terapeutin kanssa siihen lopputulokseen, että minun täytyy jättää elämästäni vähäksi aikaa pois kaikki muu – kaikki paitsi tärkein, eli omat lapset. Otin sitten puolen vuoden sairasloman Mokomasta ja melkeinpä koko elämästäni. Keskityin huolehtimaan jälkikasvusta, sillä minulla ei todellakaan ollut voimaa muuhun. Sitä kautta toipumiseni lähti käyntiin. Hitaasti mutta sitäkin varmemmin huomasin, että alan taas nähdä värejä ja aistia maailmaa muutenkin, Annala kertoo.

– Rokkarithan eivät mielellään keskustele isyydestä ­– siihen voi olla monia syitä –, mutta tästä aiheesta olisi mielenkiintoista kuulla enemmänkin puheenvuoroja. Isyys nimittäin tuntuu tuovan monelle tietynlaista rentoutta tekemiseen. Se on näköjään tervetullutta, kun isälle viimein valkenee, etten minä kenties olekaan se maailman napa. Kun elämään tulee itseä tärkeämpi asia, suuret eksistentiaaliset kysymykset tippuvat saman tien pois. Ei tarvitsekaan enää miettiä, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen, kun elämän tarkoitus täsmentyy ja kiteytyy omassa jälkikasvussa. Elämä on tässä ja nyt.

– Olen kuunnellut paljon esimerkiksi Palefacen uutta Luova tuho -albumia. Hän julkaisi muutamia vuosia sitten todella tasokkaan Helsinki–Shangri-La-levyn, meni sen jälkeen lisääntymään ja palasi kehiin vielä kovemman kiekon kanssa. Voihan se olla sattumaakin…

Mielenterveysongelmat tuntuvat edelleen olevan enemmän tai vähemmän tabu. Esimerkiksi masennusta ei välttämättä pidetä sairautena, vaan pikemminkin heikkoutena.

– Pohja on nähty -biisi on tehty nimenomaan tästä aiheesta, sieltähän löytyvät esimerkiksi rivit ”ota nyt jo itseäsi niskasta kiinni/mitäpä jos sinä pidät suusi kiinni”. Suurimman osan mielestä mielenterveysongelmat ja fyysiset vammat tai sairaudet ovat täysin eri asioita, ja niinhän ne tavallaan ovatkin. Jos joku istuu pyörätuolissa, hänelle ei mennä kovin helposti tölväisemään, että skarppaisit nyt vähän ja ryhtyisit kävelemään. Masentuneelle taas on paljon helpompi sanoa, että mitä sinäkin siinä valitat, hoida nyt hommasi niin kuin miehen kuuluu. Hyvin usein ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat hallittavissa, kunhan vain viitsii pinnistää ja lopettaa laiskottelun, Annala sanoo.

– Muutamat Ville ”Derek” Pirisen kansivihkoon tekemät kuvat ilmentävät hyvin osuvasti masentuneen tuntemuksia. Eräässä kuvassa näkyy täysin hätääntynyt hahmo, jonka taustalla on suuri varjomainen olento, joka pitelee tiukasti kiinni eikä todellakaan päästä irti… Siltä se tuntuu, kun joku hallitsematon ilkeä voima kontrolloi jokapäiväisiä tekemisiä lähes täydellisesti. Esimerkiksi kahvin keittäminen saattaa muuttua lähes mahdottomaksi: menet keittiöön ja alat miettiä, mitä minun pitää tehdä, jos haluan juoda kahvia. Tai miksi tuo tyhjä kattila on kuumalla liedellä? Miksi jääkaapissa on pyykinpesuaineita? Miksi margariini on vessassa? Pahasti masentuneen elämä on täyttä kaaosta, ja ihminen on yksinkertaisesti niin syvässä jumissa, ettei se kykene oikeastaan mihinkään järkevään. Tai mihinkään muuhunkaan.

Otsikkokuva Eero Kokko, muut kuvat Timo Isoaho.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2015.