Hiljattain 27 vuotta täyttänyt Samy Elbanna tunnetaan nykyään Lost Societyn laulaja-kitaristina, mutta 2000-luvun alussa hän oli pieni poika, joka alkoi tehdä tuttavuutta metallimusiikin kanssa isoveljensä ansiosta.
– Muistan elävästi, kun fiilistelimme yhtä kasettia porukoiden mankasta, ja ensimmäisenä lähti soimaan Iron Maidenin The Prisoner. Se oli seitsemänvuotiaalle Samylle mieletön ja vapauttava kokemus. Vaikka olin tosi nuori, aistin siinä jotain elämää suurempaa.
Siitä alkoi dominoefekti, jonka myötä Samy löysi Judas Priestin, Children of Bodomin ja Panteran. Samaan aikaan hän alkoi kiinnostua musiikista myös soitannollisesti.
– Olin alle kymmenvuotias, kun broidi sai sähkökitaran. Silloin tajusin, että joku tavallinen kuolevainenkin voi tehdä tuollaisella soittimella jotain.
Kun Samy sai oman kitaran 11-vuotiaana, hän alkoi opetella niitä biisejä, joita oli fiilistellyt edellisvuodet, mutta myös säveltää omaa musiikkia.
– Kitara oli ihan junnusta asti mun oma kieli, jolla pystyin kommunikoimaan. Tiesin heti, että tulen tekemään tällä jotain ja vien jutun niin pitkälle kuin vain pystyn.
Samy perusti Lost Societyn ensimmäisen esiasteen vuonna 2010. Samaan aikaan hän oli mukana kasarirokkibändissä, jonka kautta ensimmäinen LS-rumpali Ossi Paananen tuli tutuksi.
– Siinä en soittanut lainkaan kitaraa vaan ainoastaan lauloin, ja jälkikäteen ajateltuna se preppasi mua hyvin tähän rooliin, jossa olen nykyään.
Lost Society keikkaili alkuvuosinaan nuorisotaloilla Jyväskylässä ja lähikunnissa. Isommat rattaat alkoivat pyöriä, kun yhtye osallistui Global Battle of the Bands -kilpailuun, voitti sen Suomen-karsinnat ja sai levytyssopimuksen Nuclear Blastilta.
Samy oli 17-vuotias, kun yhtyeen debyytti Fast Loud Death ilmestyi vuonna 2013. Bändi soitti Bodomin lämppärinä, ja Kreatorin Mille Petrozzan kaltaiset hahmot hehkuttivat albumia mainostarroissa.
– Meitä vietiin paikasta paikkaan, mutta olimme innoissamme mukana. Päätimme alusta asti, että nautitaan tästä matkasta ja otetaan siitä kaikki irti. Ei silloin voinut käsittää, miten isoista asioista on kyse.
– Vaikka meillä oli täysiä festarikesiä ja keikkoja Suomessa ja ulkomailla, onnistuimme säveltämään ja äänittämään kaksi levyä kahden vuoden aikana. Ehkä se onnistui juuri siksi, että meidät tungettiin niin nuorina noin kreisiin paikkaan.
Uudet tilanteet eivät aiheuttaneet stressiä tai painetta, vaan ruokkivat puskemaan bändiä eteenpäin kahta kauheammin. Hauskanpidosta huolimatta työmoraali on ollut kova alusta asti.
– Kaikki ovat olleet täysillä messissä meidän kaikissa kokoonpanoissa, ja jokaisella on ollut todella selkeä visio. Kun lähdetään keikalle, siellä ei sekoilla, vaan duunit hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Samy uskoo bändinsä läpimurron tapahtuneen useiden asioiden summana eikä halua antaa kaikkea kunniaa tuurille tai sille, että bändi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän painottaa, ettei yhtye todellakaan kuvittele vieläkään breikanneensa tai olevansa täysin valmis. Onnistumisista pyritään nauttimaan, mutta sitäkin enemmän ne vievät treenaamaan ja kehittämään asioita kohti seuraavaa pistettä.
– Musamaailma on niin hauras ja arvaamaton. Yhtenä iltana voi olla todella relevantti juttu, mutta seuraavana päivänä saattaa tulla jotain uutta, jonka myötä on itse ihan mennyttä kamaa. Tässä on pakko olla niin sanotusti on the top of your game.
Tehdään mitä halutaan
Lostin tyyli on kehittynyt vuosien varrella koko ajan kauemmas ensimmäisten levyjen thrash-juurista. Muutos on tuonut mukanaan järkyttyneitä faneja ja ulkopuolisia huutelijoita.
– Lähtökohtaisesti arvostan ja kunnioitan kaikkien mielipiteitä. Mulle on täysin ok, jos joku ei diggaa jostain, mitä teemme. On kuitenkin naiivia ja hullua kelata, että joku odottaa täysin samaa tuotetta, mitä bändi on tehnyt kymmenen vuotta sitten.
Samy toteaa, että jokainen voi verrata tilannetta omaan elämäänsä ja persoonaansa ja miettiä, onko itse täysin sama ihminen kuin kymmenen tai vaikka kaksi vuotta sitten.
– Eihän siinä ole mitään järkeä, jos uuden musan arvostelee aina vanhan perusteella. Elämme maailmassa ja ammatissa, jossa puramme taiteeseen kaikki ne asiat, joita sisällämme on. Jos sitä ei saisi tehdä täydellä vapaudella, miksi sitä tekisi lainkaan?
– Kellään ei saisi ikinä olla sitä käsitystä, että teemme musiikkia vain yhden ihmisjoukon takia. Se on nimenomaan sitä itsensä myymistä, mitä kaikki tuntuvat sanovan meidän tekevän nytkin, Samy nauraa.
Hän on huomannut, että jotkut etsivät aktiivisesti syitä olla vihaisia bändille. Näitä syitä on myös helppoa löytää.
– Teemme tätä kaikkea kuulemma managerien ja levy-yhtiöiden käskystä. Sitä on todella sympaattista seurata vierestä, sillä asiat eivät todellakaan mene niin!
– Kehotan näitä ihmisiä tsiigaamaan meidän keikkaa. Jos setin kulku ei tunnu luonnolliselta eikä heillä ole hauskaa, olen pahoillani heidän puolestaan. Tämä on meidän bändi ja teemme juuri niin kuin meistä tuntuu parhaalta.
Metallimaailman paradoksi
Samya harmittaa, että metallimaailmassa kytee edelleen ajatus, ettei tietynlaisia asioita saisi tehdä, vaikka koko hommassa pitäisi olla kyse itsensä ilmaisemisesta täysin vapaasti.
– Luukutin nuorena todella paljon Maideniä, Bodomia, Megadethiä ja Slayeriä, mutta samaan aikaan kuuntelin Avril Lavignea ja Eminemiä isosiskoni kanssa. Tämä metallin paradoksi tuli vastaan jo todella varhaisessa vaiheessa.
– Pahimmillaan sanotaan, että jos kuuntelee tuota, ei saa kuunnella tätä. Jouduin pitämään tiettyjä asioita tavallaan guilty pleasurena monta vuotta sen sijaan, että olisin voinut fiilistellä kahta täysin erilaista tyyliä vapaasti.
Lokakuun alussa ilmestyvää If the Sky Came Downia tehdessään Lost Society jätti taakseen viimeisetkin rippeet mietteestä, onko jonkin asian tekeminen sallittua.
– Meillä ei ole ikinä ollut mitään syytä piilottaa vaikutteitamme. Ainoa sääntömme on, ettemme tee sellaisia biisejä, joita emme fanita täysillä.
– Kun musaan haluaa tuoda vaikutteita, pitää toki miettiä, sopivatko ne siihen. Uudella levyllä on paljon elektronisia vaikutteita, jotka ovat olleet aina mielessä, mutta jos niitä olisi yrittänyt laittaa vaikka kakkoslevylle, se olisi ollut tekotaiteellista paskaa.
Samyn mielestä on tärkeää seurata aktiivisesti, mitä musiikkimaailmassa tapahtuu. Hänellä ei riitä ymmärrystä vanhoille tekijöille, jotka eivät suostu lähtemään ”mihinkään vitun Tiktokiin” vain periaatteen vuoksi.
– Totta kai on vapaus valita, mutta voin taata, että se tulee näkymään urassa. Se on vähän sama kuin olisi jämähtänyt vinyyleihin silloin kun ne muuttuivat kaseteiksi.
– Uudet asiat pelottavat ja mietityttävät, mutta tämä bisnes ja skene kehittyy koko ajan. Siinä on pakko pysyä mukana, tai muuten jää itse pois. Jos haluaa tuoda uusia siistejä juttuja musiikkiin tai itsensä uuden fanikunnan tietoon, täytyy olla kartalla siitä, mitä vaikka somessa tapahtuu.
Ajassa mukana pysyminen ei tarkoita sitä, että Slayerin pitäisi alkaa tehdä Tiktok-tansseja. Samyn mielestä jokaisen bändin pitäisi etsiä juttuun oma kulmansa.
– Mieti, mitä joku Rob Halford postailee Instagramissa. Jos sen tekee omalla tyylillään, se vain lisää tietoisuutta! Ennen oli Jyrki ja MTV, nyt on Tiktok, ja se on vain fakta.
Lapsuuden sankareita
Lost Society on tunnettu äärimmäisen aktiivisena ja energisenä livebändinä. Kymmenen vuoden takaa muistuu mieleen tapaus, kun Samy oli saanut langattoman kitaralähettimen. Hän hyppäsi lavalta kesken biisin ja lähti juoksemaan toiseen huoneeseen soiton jatkuessa.
– Lähes tarkalleen kymmenen vuotta tuon jälkeen ostin uuden langattoman mikin. Eilen Berliinissä löysin itseni venuen toiselta puolelta baaritiskiltä hyppimästä ja laulamasta. Se sama pieni skidi on edelleen läsnä!
Bändin vauhdikkaan meiningin taustalla ei ole mietittyjä koreografioita tai ajatusta, että lavalla pitäisi liikkua erityisen paljon.
– Kun pääsemme lavalle, sekoamme ja siinä lähtee päälle pieni alter ego. Kaikki mitä siellä tapahtuu, tulee luonnostaan ja on täysin aitoa.
– Olemme kaivaneet itsellemme pientä hautaa, sillä jonain päivänä mekin olemme viisikymppisiä. Voi olla, että luita murtuu ja tilataan lonkkaproteeseja, jos sama meno jatkuu, Samy nauraa.
Toisaalta esimerkiksi Bruce Dickinson juoksentelee yhä ympäri lavaa, vaikka on jo 64-vuotias.
– Maiden onkin mulle se inspiroivin bändi. Näin junnuna keikkavideoita, haastiksia ja sitä työmoraalia, mikä sen bändin jengillä on. Siitä syntyi ajatus, että tuossa on rima, eikä sen alla voi olla.
– Toisaalta emme ole ikinä ruvenneet larppaamaan jotain 80- ja 90-lukujen kokkelivekkuleita. On paljon siistimpää vetää vitun hyviä keikkoja kuin olla se tyyppi, jolla on hirveät silmäpussit ja joka vetää kaiken päin helvettiä.
Lost Society on soittanut vuosien varrella monien suosikkibändiensä ja sankariensa kanssa. Suurin käännekohta oli vuoden 2013 rundi Bodomin lämppärinä, kun yhtye pääsi tapaamaan idoleitaan ensimmäistä kertaa.
– He ovat meidän ja maailman silmissä rokkitähtiä, elämää suurempia hahmoja. Pääsimme näkemään, että voi olla sellaisessa asemassa, mutta pitää silti jalat maassa.
– Sen jälkeen olemme pyrkineet samaan itsekin. Ihan sama, kuinka monta sataa keikkaa vetää vuodessa miten isoissa mestoissa ja miten isoille yleisöille. Silti voi olla se sama tyyppi eikä kusi nouse hattuun.
Mikään ei pysäytä
Yksi Samy Elbannan uran vaikeimmista paikoista oli se, kun rumpali Ossi Paananen jätti Lost Societyn hyvässä hengessä kymmenen vuoden jälkeen.
– Se oli tosi surrealistista, sillä olimme kiertäneet ja tehneet levyjä kimpassa, mutta myös olleet ystäviä tosi pitkään. Kukaan ei ajatellut, että niin voisi ikinä tapahtua!
Samylla oli mielessä vain yksi ehdokas uudeksi rumpaliksi. Yhden puhelun jälkeen Santa Cruzissa vuosina 2009–2018 soittanut Tapani Fagerström liittyi bändiin.
– Meidän lisäksi homma päättyi ihanasti myös Ossin kannalta. Hän oli nähnyt tämän jutun eikä se sopinut hänelle, mutta nyt hänellä on paljon kokemusta ja muistoja.
– Aivan liian moni ihminen kokee, ettei voi enää vetäytyä tai aloittaa uutta sen takia, että on laittanut johonkin asiaan niin paljon energiaa tai työtä. Pitää aina seurata omaa sydäntään.
Samyn mielestä on ollut erityisen hienoa, että bändikaverit ovat olleet paitsi taitavia soittajia myös oikeasti hyviä, saman ideologian jakavia ystäviä.
– Näiden tyyppien kanssa viettää lopulta enemmän aikaa kuin oman perheensä kanssa. Kun on saman katon alla jopa 30 päivää, ei tule pääsemään kovin pitkälle, jos kemiat eivät kohtaa.
Vaikka Samy on päässyt kokemaan suuria asioita, ne eivät ole ikinä tuntuneet saavuttamattomilta. Ajattelutapa on ollut aina se, että näin tulee tapahtumaan. Milloin niin käy, on toinen kysymys.
– Nyt kesällä pääsimme vetämään ekaa kertaa Wackenissa, mikä on ollut meidän kaikkien isoimpia unelmia.
– Jokainen uusi kuuntelija ja fani, joka näkee meissä jotain, on enemmän kuin olisimme ikinä voineet pyytää. On mahtavaa, jos voimme resonoida niin moneen muuhun ihmiseen.
Samy toivoo, että bändin musiikkia joko vihataan tai rakastetaan. Pahin painajainen on, että joku sanoo sen olevan ”ihan jees”.
– Se peilaa täysin siitä, mitä olen kokenut silloin seitsemänvuotiaana. Siitä, kun joku spandeksihousuinen jäbä on huutanut ”I’m not a prisoner, I’m a free man”, ja se on herättänyt todella vahvoja fiiliksiä. Tuollainen laini on muuttanut käytännössä koko sen suunnan, mitä mun elämässä olisi voinut tapahtua.
– On maailman siisteintä, jos joku voi saada samanlaisia tuntemuksia meistä. Sellaisia kommentteja on tullut tässä matkan varrella paljon, eikä voi kuin olla kiitollinen ja todeta, että ilo on meidän puolella. Tämä on se maailma, jossa koemme, ettemme ole ulkopuolisia vaan osa jotain paljon suurempaa.
Parasta ikinä
Menneen kesän aikana Samy nähtiin yllättävässä pestissä Amaranthen laulajana. Häntä pyydettiin tuuraajaksi huutolauluista vastaavan Henrik Englundin erottua bändistä, eikä tarjousta tarvinnut harkita kahdesti.
– Otin tehtävän alusta asti tosissani. Siinä välissä, kun mua pyydettiin mukaan ja kun olin jo vetämässä ekaa keikkaa, en kyennyt miettimään mitään muuta kuin sitä, että biisit pitää olla hallussa.
Samaan aikaan, kun opeteltavaksi tuli noin 20 Amaranthen biisiä, Lost Society treenasi uusia kappaleitaan festareita varten. Kaikki sujui hyvin, mutta Samy painottaa, että tällaisessa tilanteessa on tärkeää olla oma itsensä. Tuurattavan muusikon tyyliä ei pidä missään nimessä yrittää replikoida.
– En ole ainakaan lukenut mitään negatiivista, mutta siinähän tavallaan pelastettiin niitä keikkoja. Jos en olisi mennyt mukaan, ne eivät olisi välttämättä toteutuneet. Voi siis ajatella, että oli hyvä että olin jeesaamassa. Sillä ei ole merkitystä, olinko parempi tai huonompi. Menin tekemään omaa juttuani ja meillä oli törkeän hauskaa.
– Näin perinteisesti suomalaisena ajattelee, että olen kai ihan hyvä tässä mitä teen. Siistiä, että muutkin näkevät sen siihen pisteeseen asti, että noinkin isolla tasolla oleva bändi voi pyytää messiin. Se on valtava kunnia ja olen todella kiitollinen.
Haastatteluhetkellä Samy istuu keikkabussissa jossain päin Saksaa. Kiertue Blind Channelin kanssa on alkanut muutamaa iltaa aiemmin loppuunmyytyjen keikkojen merkeissä.
– Meininki on käsittämätöntä. Tässä on sekin ihana tilanne, että olemme ensimmäistä kertaa Euroopan-rundilla porukan kanssa, jonka tunnemme ennestään. He ovat huikeita tyyppejä, ja hype, joka heillä on meneillään tällä hetkellä, nostattaa koko Suomi-skenen arvoa isosti.
Lost Societyn viidennen levyn ilmestymispäivä lähestyy. Albumilta ja etenkin sen teksteiltä voi odottaa ennen kaikkea rehellisyyttä.
– Sen taustalla on todella vaikeita ja kipeitä asioita. Levyn tekeminen, äänittäminen ja vähitellen julkaiseminen käytännössä pelastivat mun elämän, mikä on aika helvetin kaunis asia.
– Levyllä kuuluu kaikki se, mitä olemme nähneet ja käyneet läpi viimeisen kolmen vuoden aikana. Tämä on Lost Societya vuonna 2022, ja tietysti parasta tähän mennessä. Jos uusi levy ei ole sata kertaa parempi kuin kaikki aiemmat, olemme menossa väärään suuntaan!
Samy haluaa nähdä, että hänen yhtyeensä tekee ja rakastaa musiikkia nykyiseen malliin vielä kymmenen vuoden päästä, eikä homma mene autopilotilla kulkemiseksi. Tavoitteena on, että bändi, keikat ja tuotanto kasvavat jatkuvasti.
– Toivon, että panostamme aina täysillä ja diggaamme toisistamme. Tässä ryhmässä on tosin mahdotonta, että emme tulisi toimeen! Kun parhaat ystävät tekevät musaa yhdessä, se on parasta ikinä, eikä enempää voi toivoa.
Julkaistu Infernossa 8/2022.