Ottaessani yhteyttä Tesseractin basistiin Amos Williamsiin odotan luonnollisesti tavoittavani tämän Englannista. Kenties Lontoosta. Yllätys onkin melkoinen, kun Amos kertoo vastailevansa Kiinasta.
Tuhansien kilometrien välimatka voisi olla monelle bändille kuolemaksi, mutta ei Tesseractille. Eikä varsinkaan vuonna 2016, kun maailma on tavallaan pienempi paikka kuin koskaan aiemmin.
– Tässä mielessä nykyaika ja teknologia on vain mahtavaa, Amos sanoo.
– Tesseract on ”työpaikka”, jossa koko maailma on toimistomme. Voisin ihan yhtä hyvin asua vaikka kansainvälisellä avaruusasemalla, eikä se haittaisi bändin toimintaa ollenkaan. Tapaamme jo nyt enemmän vaikkapa Australiassa kuin Englannissa.
Kiinan suhteen Amos myöntää kulttuurisokin, muttei sellaista kuin olisi odottanut.
– Shanghai ei ole tyypillistä Kiinaa nähnytkään. Luulin hyppääväni tänne muuttaessani täyteen tuntemattomuuteen, mutta varsinkin asuinalueemme on ehkä länsimaisin osa koko Kiinaa. Täällä kuulee kaduillakin enemmän ranskaa, saksaa ja englantia kuin odottamaani mandariinikiinaa!
Ennakkoluulottoman arvaamatonta
Vaikka Tesseract on onnistunut ylittämään mahdottoman tuntuiset maantieteelliset esteet ongelmitta, varsinkin bändin laulajan paikalla on ollut viime vuosina tuulista.
– Perhe… työt… sitoumukset… elämä, Amos huokaisee. – Siinä ovat ne suurimmat syyt, ettemme ole ennen tätä hetkeä löytäneet haluamaamme pysyvyyttä bändiin. Samalla levyjemme laulusovitukset ovat kulkeneet aika pitkän matkan raa’asta heittäytymisestä hieman melodramaattisempaan suuntaan, mikä on laajentanut soundiamme.
– Jokainen laulajamme on ollut kuin Tesseractin oma Rosettan kivi. Eräänlainen tulkki kuulijoillemme. Se osanen kappaleita, jonka kautta musiikkimme lähtee punoutumaan auki. Tätä myötä albumimme ovat olleet toisiinsa nähden tosi erilaisia. Vaikka haluaisimme tietenkin vakaan kokoonpanon, vaikeuksista on siis ollut myös etua.
Amos nimeää evoluution siemeneksi myös bändin jatkuvan kokeilunhalun, jonka myötä mikään ei ole kiellettyä. Ainakaan teoriassa.
– Jos totta puhutaan, Tesseract ei ole meille itsellemme djentbändi. Eikä sen enempää progebändikään. Emme anna tällaisten lokerointien häiritä, mutta meille bändissä on kyse paljon muustakin. Nautimme musiikissa ennen kaikkea ennakkoluulottomasta dynaamisuudesta ja arvaamattomuudesta. Pink Floydin, A Perfect Circlen tai Musen malliin.
Amos jatkaa, että yhtyeensä perimmäisimmät ideat ovat usein todella yksinkertaisia.
– Ne lähtevät kitaristimme Aclen [Alec Kahney, kitara] riffeistä, jotka sitten kehittyvät yhä monisävyisemmiksi. Aidan [O’Brien, tuottaja] sekoittaa pakkaa elektronisella tavallaan, ja kun rytmiryhmä sekaantuu tähän, kasassa on melodisesti iskevä, mutta tyyliltään täysin arvaamaton kokonaisuus.
– Kun ajattelen Tesseractin tulevaisuutta, voin ihan hyvin kuvitella meidän löytävän vaikkapa funkimpaa vaihdetta musiikkiimme ja elektronisista jutuistakin löytyy vielä vaikka mitä kokeiltavaa. Sanotaan kuitenkin näin, että laulujen käsittelemistä vierastamme aika viimeiseen asti. Cher-henkisiä vocoder-väännelmiä tuskin tulette kuulemaan!
Itsetietoisen itsenäistä
Viime vuonna julkaistu kolmas Tesseract-albumi Polaris sai kokeilullisuutensa vuoksi monien kulmakarvat koholleen. Amos ei kiellä sitä tietoista riskiä, jonka bändi otti siirtyessään yhtä aikaa entistä synkemmille ja melodisemmille vesille.
– Halusimme avata musiikkimme kaikille mahdollisuuksille ja huomasimme olevamme matkalla Tesseractin tulevaisuuteen, Amos aloittaa.
– Suuret sankarimme Pink Floydin tapaan ovat osoittaneet, kuinka bändi voi säilyttää tunnistettavan sielunsa, vaikka soundi kääntyisi täysin päälaelleen. Sellainen ajatus on äärimmäisen inspiroiva.
– Tämä oli kuitenkin vain lähtöajatus. Tuntui kuin emme itse hallitsisi sitä. Lopulta huomasimme musiikkimme ottaneen ohjat ja matkanneen odottamattomille suunnille. Ymmärrän siis hyvin, jos yksi kuulija sanoo Polarisin kuulostavan enemmän meiltä kuin mikään aiemmin tekemämme ja toinen taas meidän kadottaneen itsemme.
– Kolmas tekijä on laulajatilanne, Amos jatkaa. – En voi alleviivata tarpeeksi, miten tärkeässä osassa Daniel [Tompkins] on Polarisilla. Hänen kirjoittamansa sanoitukset ja täysin ainutlaatuinen tapa käyttää ääntään sekä aggressiivisella revittelyllä että hyytävillä tulkinnoilla… se vetää jopa nyt minut sanattomaksi!
Tesseractin albumeihin eivät ole juuri ulkopuoliset tahot päässeet kajoamaan. Eivät tuottajat, äänittäjät, miksaajat eivätkä levy-yhtiöiden hännystelijät. Amos ei pidä tätä itsenäisyyttä itsestäänselvyytenä, mutta korostaa sen tärkeyttä.
– On olemassa eräänlainen määrittelemätön Tesseractin… tunne. Se syntyy kaikista bändin jäsenistä. Olemme kaikki rennosti ja puhtaalla fiiliksellä musiikkia tekeviä ihmisiä, joilla on yhteinen visio. Haluamme pitää asioista kiinni tiukasti, olipa kyse sitten soundeista, kansitaiteista tai vaikka musiikkivideoista.
– En sano, etteikö vaikkapa tuottaja voisi yhtä hyvin teroittaa soundiamme tavalla, jota emme olisi koskaan osanneet ajatellakaan. Tähän päivään asti on kuitenkin käynyt aina niin, että annettuamme ohjat jollekin ulkopuoliselle taholle tulos ei ole ollut… Tesseractia. Jälki on voinut olla hyvää, mutta se viimeinen särmä on uupunut.
Ääripäiden erottamaa
Amos myöntää Tesseractin liikkuneen viiden vuoden ja kolmen albumin aikana sekä kimurantimpiin että tarttuvampiin suuntiin, mutta alleviivaa toistuvasti, kuinka kappaleiden tai sovitusten erikoisuus ei ole bändille itseisarvo.
– Vielä ensimmäisellä levyllämme koko pakettimme oli kuin hajallaan. Seassa on paljon hyviä juttuja, mutta varsinkin keikoille sovitettaessa biiseistä huomaa, kuinka jokainen soittaja tuntuu soittavan hieman eri kappaletta. Niistä voi ehkä aistia ympäriinsä sohimista ilman todellista kiteytynyttä ideaa, Amos naurahtaa.
– Jos Polarisilta voi aistia jotain, niin biisien ehdoille antautumista. Jos jokin kappale kaipaa melodisempaa iskevyyttä, sitä ei sotketa liian monilla tasoilla tai rytmikikkailuilla. Jos taas biisi oikein huutaa kakofonista kiemuraa ja raskasta kulmikkuutta, emme todellakaan pidättele itseämme, että mukaan saataisiin tarttuvuutta.
Tesseract on ajautunut periaatteistaan kiinni pitäessään tilanteisiin, joissa bändin sävellykset eivät meinaa luistaa keikoilla. Ratkaisu tähän ristiriitaan löytyi omista vahvuuksista.
– Oikeastaan koko nykyisen bändin kolmas tärkeä ydin piilee siinä, että annoimme taannoin periksi bändin eräänlaiselle vaihtoehtotodellisuudelle. Hyväksyimme sen, että Tesseract levyllä ja Tesseract studiossa ovat yhden ja saman muodostelman kaksi eri ääripäätä. Tämä on vienyt meidät molemmilla tahoilla tämänhetkiselle tasollemme, Amos kertoo.
– Polarisin viimeinen raita Seven Names on tästä täydellinen osoitus. Se on levyllä aivan uskomattoman vahva kappale, mutta päätimme jo muutaman keikan jälkeen, ettei se toimi livenä ollenkaan. Pidimme tätä vielä joskus heikkoutena, mutta ymmärsimme asian kääntyvän myös niin päin, että jotkin kappaleet heräävät eloon vasta lavalla.
Puheen kääntyessä kohti Tesseractin ensimmäistä Suomen-esiintymistä Ilosaarirockissa Amos haastaa kaikki bändin levyistä pitävät ja niitä vierastavatkin kuuntelemaan keikkaa. Se saattaa yllättää kaikki.
– Olen usein kuullut ihmisten odottaneen meidän seisovan lavalla soittimiamme ja sormiamme tuijotellen, ja aika moni on varmasti yllättynyt, kuinka hullu meininki keikoillamme on – sekä lavalla että yleisössä!
– Joskus tilanne karkaa täysin käsistä ja osa meistä viettää enemmän aikaa yleisön seassa kuin lavalla. Tesseract ei ole keikalla mikään Rembrantin maalaus, jota ihaillaan samettinauhan takaa. Roiskimme ennemmin uutta luonnetta jo valmiiksi vahvoihin maalauksiin, katkomme samettinauhat ja annamme yleisön maalata päälle.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.