”Tiedän, että pystyisin tekemään Protoolsilla kaiken, mutta nauhalle äänittämisessä vain on sitä jotain” – haastattelussa Jaime Gomez Arellano

Jaime Gomez Arellanosta on tullut kymmenessä vuodessa yksi raskaan musiikin kysytyimmistä studiovelhoista, joka ei kavahda sen kummemmin digitaalisuutta kuin analogiaakaan – tai suomalaisia bändejä.

Kuva: Ester Segarra

Kuulostaako nimi Jaime Gomez Arellano tutulta? Ei välttämättä. Siitä huolimatta olet luultavasti kuullut tuottajan kädenjälkeä useammin kuin uskoisitkaan. 

Arellanon nimen voi löytää esimerkiksi näiden levyjen kansista: Ghostin Opus Eponymous (2010), Sólstafirin Berdreyminn (2017), Cathedralin The Last Spire (2013), Oranssi Pazuzun Valonielu (2013), Paradise Lostin The Plague Within (2015), Primordialin Where Greater Men Have Fallen (2014) ja The Gates of Slumberin The Wretch (2011). 

Vuonna 1982 Kolumbian Valle del Caucassa syntyneen Arellanon tavaramerkiksi on muodostunut analogisten ja digitaalisten äänitystapojen yhdistäminen, mikä juontaa miehen mukaan juurensa hänen nuoruudestaan. 

– Ollessani kahdeksanvuotias isosiskoni alkoi tapailla ensimmäistä poikaystäväänsä. Se oli kouluaikaista seurustelua, eli suurin piirtein kädestä kiinni pitämistä eikä mitään oikeasti vakavaa, mutta tilanne oli minun onneni, Arellano aloittaa. 

– Tämä poikakaveri oli ehkä 14-15-vuotias kundi, joka kulki kangasmerkeillä vuoratussa takissa ja oli tietenkin mielestäni suurin piirtein makein tyyppi koko maailmassa – varsinkin siinä vaiheessa, kun hän esitteli minulle Iron Maidenin ja sain kuulla Powerslaven [1985] ja Somewhere in Timen [1986] ensimmäistä kertaa. 

– Pian löysin perhetuttujen hyllystä ensimmäiset KISS-albumit, ja aika nopeasti huomasin etsiväni yhä äärimmäisempää metallia Metallicasta alkaen, mutta samaan aikaan kiinnostuin myös 70-luvun rock- ja progekamasta kuten Deep Purplesta, Led Zeppelinistä, Black Sabbathista ja niin edelleen. 

Kolumbia ei ollut Arellanon mukaan mikään ihanteellinen paikka harrastaa rockia. 

– Tämä voi tuntua oudolta ajatukselta nykyajan globaalissa maailmassa, mutta metallilevyjä oli helvetin vaikea saada käsiinsä 80- ja 90-lukujen Kolumbiassa, Arellano naureskelee. 

– Sain levyt usein pahasti myöhässä, monimutkaisen tape trading -verkoston kautta, mikä oli kyllä mahtava harrastus, mutta olihan sen ajan Kolumbia turhauttava paikka nuorelle rokkifanille. Ensimmäinen isompi täällä järjestetty rockkeikkakin taisi olla Guns N’ Roses ehkä noin vuonna 1994. Voitko kuvitella? 

Tienhaaroja ja kulttuurisokkeja 

Veri veti opiskelemaan äänittämistä, ja saatuaan tarpeekseen Kolumbiasta Arellano halusi päästä ”ihmisten ilmoille”. 1990-luvun lopulla hän teki loppuelämänsä kannalta ratkaisevan valinnan kahden maan välillä. 

– Kun olin aloittamassa viimeistä opiskeluvuottani, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Yhdysvallat ja Englanti. Onnekseni sain vakuuteltua vanhempani järjestämään minut Britanniaan, koska en osaisi kuvitellakaan, millainen elämästäni olisi tullut, jos olisin jäänyt Kolumbiaan tai muuttanut Yhdysvaltoihin, mikä ei kiinnostanut minua ollenkaan. 

– Totta puhuakseni suurimmat syyt taisivat olla Carcass, Napalm Death, Bolt Thrower, Paradise Lost, Led Zeppelin, Pink Floyd, Uriah Heep ja Black Sabbath. Mikä näitä kaikkia yhdistää? Iso-Britannia ainakin. 

Arellano myöntää, ettei muutto kaukaisesta Etelä-Amerikasta konservatiiviseen Eurooppaan sujunut ihan mutkitta. 

– Kun muutin tänne vuonna 1999, englantilainen ruoka ei ollut… kovin hyvää, jos asiaa kaunistelee, Arellano nauraa. 

– Kaikki syötävä oli tasapaksua, mautonta tylsää kolumbialaiseen ruokaan verrattuna, mutta onneksi asiat ovat sittemmin muuttuneet, ja nykyään ruokakulttuuri on ihan eri tasolla, pakko myöntää. Sen sijaan myönteinen yllätys oli, miten turvallinen tämä maa on. Minulla kesti ikuisuus tottua siihen, että keskellä yötä on ihan turvallista kävellä kotiin puiston läpi tulematta tapetuksi. 

Seuraava iso päätös Arellanon uran kannalta oli valinta bänditoiminnan ja studiotyöskentelyn välillä. 

– Aloin soittaa rumpuja todella nuorena ja olin eräässä vaiheessa oikein pätevä rumpali. Hain Berkleen muusikkokouluun Bostonissa ja olisin päässytkin sinne, mikä oli tietenkin mahtavaa. Isäni oli kuitenkin sitä mieltä, että rumpujensoitolla on mahdotonta tehdä elantoa. Jälkikäteen ajateltuna hän oli ehkä oikeassa. 

– Äitini on huippuluokan laulaja ja folkartisti Kolumbiassa. Hänellä oli aina todella laadukkaat äänitysvälineet, joilla aloin äänittää omaa soittoani jo todella nuorena. Minulla oli aina pieniä bändejä, äänittelin demojamme ja opettelin yrityksen ja erehdyksen kautta kaikenlaista mikityksestä miksaamiseen. Olin siis aina yhtä kiinnostunut tuottamisesta kuin soittamisesta, mutta rumpaloinnista on tullut ajan kuluessa enemmän harrastus, enkä näe itseäni ammattirumpalina. 

Digitaalisuus vastaan analogisuus 

Arellanon monet musiikin vuosikymmenet kattava suosikkibändien kattaus takasi, että hän kiinnostui jo varhain sekä analogisesta että digitaalisesta äänittämisestä. Monet ääniammattilaiset ovat asian suhteen mustavalkoisia ja hyödyntävät jompaakumpaa menetelmää selvästi yli toisen. Arellano kertoo molemmille olevan aikansa ja paikkansa, mikä myös kuuluu hänen levyillään. 

– Pidän analogisoundista todella paljon, eikä ihme, sillä 70- ja 80-lukulaiset suosikkilevyni soundaavat ehdottomasti parhaalta ja ovat olleet osa minua lapsesta asti. En silti lähde sulkemaan pois digitaalisten äänitysvaihtoehtojen mahdollisuuksia. Jokainen muusikko ja bändi on yksilö, ja levyt on tuotettava yksilöllisten tarpeiden mukaan, jotta lopputuloksena on parhaiten kulloistakin musiikkia tukeva soundi. 

– Tiedän, että pystyisin tekemään Protoolsilla kaiken, mutta nauhalle äänittämisessä vain on sitä jotain. Sen huomaa bändeistäkin: heidän asenteensa äänittämiseen on ihan erilainen nauhalle vedettäessä. 

Suurimmaksi haasteeksi tuottamisen suhteen Arellano nimeää mahdollisen kommunikaation puutteen: hyvään kanssakäymiseen vaaditaan aina kaksi tahoa, ja parhaat levyt syntyvät silloin, kun yhteistyö toimii. 

– Toisinaan bändeillä on selkeä visio, mutta yhtä usein he eivät oikein itsekään tiedä, mitä he levyltään haluavat. Tuottajan roolissa on mielestäni tätä nykyä tärkeintä se, että työskentelee oikeasti bändin kanssa. Bändi voisi ihan hyvin miksata tai masteroida levynsä itse, vieläpä halvalla, ja tuottajan tuleekin olla eräänlainen ylimääräinen jäsen bändissä albumin ajan ja auttaa heitä löytämään sille paras mahdollinen ulosanti. 

– Joskus bändit osaavat antaa hyvin selkeän toiveen, millaista vibaa ja soundia he hakevat. Ihan referenssilevyjä myöten. Toisinaan ne eivät toivo mitään, kehuvat lopputulosta minulle ja kritisoivat sitä muille. 

Monet metallituottajat ovat lajin tinkimättömiä faneja. Niinpä he toisinaan alihinnoittelevat ammattitaitoaan ja palveluksiaan, koska haluavat päästä työskentelemään tiettyjen bändien kanssa niin kovasti. 

– Se on ehdottomasti ”vaarana” näissä hommissa, Arellano myöntää. – Pidän itse reiluista diileistä. Haluan pitää päivätaksani kohtuullisena, enkä tahdo, että vain tietyn kokoluokan bändeillä on varaa minuun. Se sulkisi pois niin paljon musiikkia, jonka kanssa haluan työskennellä. 

– Tiedätkö mikä on hauskaa? Minusta tuntuu, että aika monet bändit eivät tohdi kysyä tarjousta, koska he kuvittelevat kaltaisteni tuottajien maksavan maltaita. Moni yllättyy, kun en pyydäkään mitään mahdottomia summia. Minua lähestytään usein ikään kuin puolihuumorilla, tunnustellen, ja kun kerron diilille hinnan, sitä luullaan aluksi vitsiksi. Kun selviää, että olen ihan tosissani, sitä ei vieläkään meinata uskoa. 

Kummittelevia katedraaleja 

Arellanon ensimmäinen iso tuotantoprojekti oli Ghostin Opus Eponymous vuonna 2010. Tätä nykyä Ghostin tuntevat ”kaikki”, mutta tuolloin bändi oli vasta tulevaisuuden lupaus. 

– Jälkeenpäin on tietenkin helppoa sanoa näin, mutta aistin kyllä bändistä aivan valtavan potentaalin, Arellano sanoo. 

Ghost.

– Muistan kun Lee [Dorrian] Rise Abovelta hehkutti, että tällainen bändi kuin Ghost on aivan massiivinen juttu undergroundissa tällä hetkellä. Ja sitähän Ghost alun alkaen olikin, undergroundbändi, joka teki nimeä jo ennen kuin oli julkaissut levyäkään. Heillä oli se tietynlainen ”rakasta tai vihaa” -maine jo tuolloin. 

– Juttelimme Tobiaksen [Forge, Ghostin nokkamies] pitkään tavoitteistamme levyn soundin suhteen ja huomasimme nopeasti olevamme samalla sivulla. Hän antoi muutamia moniraitademoja testimiksattavaksi ja pallottelimme niitä paljon edestakaisin, mikä oli aivan täydellistä kommunikaatiota.

Ristiriitaisen miehen maineessa oleva Forge saa Arellanolta osakseen sekä suitsutusta että ymmärrystä.

– Tiedän, että hänestä liikkuu paljon villejä huhuja, mutta se Tobias, joka minulle levyä tehdessä näyttäytyi, oli ennen kaikkea äärimmäisen lahjakas ja määrätietoinen biisinkirjoittaja. Määrätietoisuus ja kunnianhimo ovat kateellisille ihmisille usein yhtä kuin kusipäisyys, josta ei mielestäni ole kyse hänen tapauksessaan.

– Hän tekee todella, todella paljon töitä, ja sen ohella arvostan aina ihmisiä, joilla on oma vahva visionsa ja jotka eivät tee kompromisseja sen toteuttamisen suhteen. Tuloksen voitte kuulla Ghostin levyillä juuri nyt, vai mitä?

Seuraava iso askel Arellanon uralla oli hänelle itselleen todellinen unelmien täyttymys: Rise Above -lafkan pomo Lee Dorrian halusi hänet mukaan työstämään oman bändinsä, brittidoomin pioneereihin lukeutuvan Cathedralin viimeiseksi jäänyttä The Last Spire -albumia.

– Ghost-albumin jälkeen Lee antoi minulle työstettäväksi The Gates of Slumberin levyn, enkä tiennyt sitä tuolloin, mutta hän taisi testata minua tulevaa Cathedral-albumia ajatellen, Arellano sanoo.

– Cathedralin tekeminen oli minulle sanoinkuvaamattoman iso juttu. The Forest of Equilibrium [Cathedralin debyytti, 1991] ei ole minulle ainoastaan albumi. Se on suurin piirtein uskontoni. Se on sitä varmasti aika monelle muullekin. Tehtävä oli haaste, koska minun oli toisaalta erotettava fani ja tuottaja toisistaan ja silti hyödynnettävä molempia puolia. Se oli haaste myös siksi, että kappaleita, joista albumi kasattiin, oli ihan mieletön määrä, ja minusta ne kaikki olivat hyviä. Heillä on vieläkin miksaamattomana vähintään albumillinen tuota materiaalia, enkä tiedä, haluavatko he tehdä sillä enää mitään vai saako Cathedral oikeasti jäädä manan majoille. 

Toiseksi brittiläiseksi unelmien täyttymykseksi Arellano nimeää Paradise Lostin, jonka aisaparina hän on toiminut nyt The Plague Within- ja Medusa-albumien (2015, 2017) verran.

– Draconian Times, Shades of God, Icon, Gothic… Tarvitseeko sanoa enempää? Ne kuuluvat elämäni tärkeimpiin albumeihin, joten olin jo lähellä jäävätä itseni bändin tuotannosta, Arellano myöntää.

Paradise Lost.

– Voi käydä niin, että ikoninen bändi kärsii sen jäseniin tutustumisesta, mutta Paradise Lostin tyypit ovat niin mukavia, että vaikkei se taida olla edes mahdollista, taidan pitää bändistä tätä nykyä jopa enemmän kuin aiemmin.

– Pakko mainita vielä heidän suomalainen rumpalinsa Waltteri [Väyrynen], jota kutsun hyvästä syystä ”ihmepojaksi”. Waltteri on aivan liian vaatimaton siihen nähden kuinka taitava soittaja hän on.

Mustapunaista ja oranssia suomalaisuutta

Vuonna 2013 Arellano pääsi työstämään peräti kahta suomalaista bändiä. Näistä ensimmäinen oli hämeenlinnalainen Turisas, jonka eeppisen metallin ja Arellanon tyylin yhdistelmä ei ollut ihan läpihuutojuttu. Yhtyeen musiikki on varsinkin orkestraalisten sovitustensa ansiosta todellinen miksaajan painajainen.

– Se oli todella mielenkiintoista ja yksi haastavimmista levyistä, joita olen tehnyt, Arellano tunnustaa. – Kun sain käsiini kaikki ne orkestroidut raidat, niissä oli käytössä niin paljon kanavia, ettei oma Protools-järjestelmäni edes pystynyt avaamaan niitä kerralla. Mikityksiä oli paljon, joka paikassa, mikä oli haastavaa, koska bändin ja orkesterin rooli oli yhtä lailla keskiössä.

– En aluksi tiennyt, mistä lähtisin liikkeelle miksaamisen kanssa, emmekä meinanneet millään löytää bändiä miellyttävää tietä lopputulokseen. Lopulta totesin, että miksaan nyt ainoastaan bändin osuudet, lähdetään liikkeelle siitä, minkä jälkeen heidän orkestroijansa voi laskea hieman orkesterien äänentasoja. Sitten työ helpottui.

– Olen ymmärtänyt, ettei albumia otettu vastaan ihan avosylin. Muistan porukan ihmetelleen erityisesti tuotantoa, enkä ihmettele yhtään, sillä se erosi aika paljon siitä, mihin bändin albumeilla oli totuttu.

Psykedeelisestä metallistaan tunnettu Oranssi Pazuzu taas sopi Arellanon tuotantotyyliin paremmin kuin hyvin. Hänen kanssaan tehty Valonielu onkin yhtyeen parhaita albumeja.

– Saanko olla rehellinen? Oranssi Pazuzu saattaa hyvinkin olla tämän hetken suosikkimetallibändini, Arellano kehuu.

– Kun tartuin tähän projektiin, kukaan täällä Lontoossa ei tuntunut tietävän, mikä Oranssi Pazuzu on – paitsi yksi kaverini, joka etsii aina nälkäisesti uutta musiikkia verkosta. Hän ihastui bändiin kahden ensimmäisen levyn perusteella, ja heti kun kuulin sitä, rakastuin heidän psykedeeliseen soundiinsa täysin.

– En aikaillut asian kanssa, vaan otin saman tien muistaakseni Facebookin kautta yhteyttä bändiin. Kerroin, että pidän todella heidän musiikistaan, esittelin itseni ja töitäni, ja he vastasivat hyvin nopeasti: ”Tämäpä mielenkiintoinen sattuma. Meidän on ollut tarkoitus kysyä sinulta, haluaisitko työskennellä kanssamme.”

– Mitä tahansa he tekevätkin, se nostattaa ihoni kananlihalle. Jopa juuri nyt, kun ajattelenkin heidän musiikkiaan. Tavattoman hienoa ja ainutlaatuista musiikkia sekä bändillinen aivan mahtavia ihmisiä. Rakastan heitä.

Intohimoa saarivaltioista

Irlantilainen Primordial on tunnettu intohimoisista levyistään ja Alan ”Nemtheanga” Averillin veitsenterävistä laulutulkinnoista. Samalla bändiä on leimannut eräänlainen itsensä äärimmilleen venyttäminen.

Arellano on saanut kokea bändin filosofian kahdesti, Redemption at the Puritan’s Handin (2011) masteroinnissa ja Where Greater Men Have Fallenin (2014) tuotannossa.

Primordial.

– Jos minun pitäisi sanoa jostain bändistä, että he elävät ihan äärirajoilla, se olisi ehdottomasti Primordial. Minusta tuntuu, että bändi tekee albumeitaan niin sydänverellään, että he ovat aina ihan siinä rajalla, lopettavatko kokonaan ja hajoavat palasiksi vai tekevätkö vielä yhden kaikessa tuskallisuudessaan uskomattoman albumin.

– Yllätyin, miten tiukalla aikataululla he tekevät levynsä. Teimme siksi loputtoman pitkiä päiviä. Sekään ei auttanut, että Alan on vampyyri. Perheelliset Primordial-tyypit saattoivat haluta aloittaa kuudelta aamulla, mutta Averill heräili arkustaan kuudelta illalla ja sanoi, että aletaanpas hommiin.

– Primordialin soundi on hyvin jylhä ja orgaaninen, joten minusta tuntui, että tuotantoni sopi bändin vibaan erinomaisesti. En ole kuullut albumia aikoihin, mutta uskon sen kestäneen aikaa.

Primordialin rinnalle erittäin tunnistettavalla tavalla intohimoiseksi bändiksi Arellano nostaa Sólstafirin, jonka Berdreyminn-albumia (2017) hän hehkuttaa täysin varauksetta.

– Kukaan ei tee samanlaista musiikkia kuin Sólstafir. Yhdestäkään muusta bändistä ei synny sellaista soundia. Muistan, kun olimme studiossa Islannissa, ja kuuntelin äänittämiämme kappaleita katsoessani ulos ikkunasta. Huomasin ajattelevani, että tämä musiikki kuulostaa juuri siltä, miltä tämä maisema näyttää. Se oli hämmentävää. En usko, että yksikään bändi Islannin ulkopuolelta voi ikinä säveltää sellaista tunnelmaa.

– Berdreyminn onnistui aika lailla täydellisesti. En voi sanoa näin läheskään kaikista albumeista, joiden kanssa olen työskennellyt, mutta siltä levyltä en lähtisi muuttamaan mitään.

Mustaa ja vielä mustempaa

Viime vuosina Arellano on ottanut tuntumaa myös black metalin suuntaan, ja yksi hänen käsittelemistään akteista on vahvasti mielipiteitä jakanut Myrkur. M (2015) ja Juniper (2018) ovat Arellanon mukaan ainutlaatuisia levyjä, joiden suhteen keskustelu on kääntynyt vääriin suuntiin.

– Eikö olekin mielenkiintoista, että naisen tehdessä black metalia siitä seuraa vielä tänäkin päivänä keskustelua, jonka keskiössä on sukupuoli? Jotenkin kaikki väittelyt pyörivät aina saman asian ympärillä, Arellano huokaisee.

– Masteroin hänen ensimmäisen albuminsa, ja halusin kovasti työskennellä hänen kanssaan myöhemminkin. Olimme paljon yhteydessä Skypessä, lähettelimme demoja ja raakamiksauksia aikamme, kunnes en kuullut hänestä vähään aikaan mitään. Sitten sain kuulla hänen äänittäneen levynsä Yhdysvalloissa. Se oli vähän outoa.

– Kuten kerroin, äitini on laulaja ja olen työskennellyt huippulahjakkaiden muusikkojen kanssa, joten uskallan väittää osaavani kertoa, onko joku aidosti lahjakas. Myrkur on sitä sataprosenttisesti.

Grand Declaration of War -albumia (2000) ei voi kutsua varauksetta ikivihreäksi Mayhem-klassikoksi. Itse asiassa levyllä on aina ollut ristiriitainen maine, jolla on ollut paljon tekemistä sen soundien kanssa.

Viime vuonna Arellano sai tarttua suureen haasteeseen, kun hän remiksasi koko albumin.

– Olen valtavan iloinen, että Rune [Eriksen, Mayhem-kitaristi] uskoi minulle tällaisen tehtävän. Pidin Grand Declaration of Warista kappaleiden puolesta jo aikoinaan, mutta sen tuotanto teki levylle todella paljon hallaa. Nakuttavan ohuet rummut, etäiset, maton alta tulevat kitarat ja irtonainen laulu. Me jopa naureskelimme rumpusoundeille [Mayhem-rumpali] Hellhammerin kanssa, jolle ne olivat joskus lähes tavaramerkki.

– Lähestyin levyä täysin eri kulmasta. Halusin muuttaa sen kirjoituskonemaisesti nakuttavan soundin orgaanisen teräväksi, ja se taisi onnistua hyvin. Suurin ongelma oli juurikin rummut, jotka oli äänitetty varhaisella Rolandin sähkörumpusetillä, ja minulta meni paljon aikaa, kun samplasin ne uudelleen.

Paluu patteriston taakse

Vaikka Arellano kertoo olevansa niin ylityöllistetty, ettei hän pitänyt vuonna 2018 kymmentä todellista vapaapäivää, hän ei ole unohtanut myöskään musisointia.

Tämä konkretisoitui viime vuonna, kun Cathedralin studiosessioissa jälleensyntynyt Septic Tank julkaisi ensimmäisen täysiverisen studioalbuminsa Rotting Civilisationin. Sen tekeminen oli Arellanolle lähestulkoon absurdi kokemus.

– Äänittäessämme Cathedralin viimeistä levyä Lee ja kumppanit puhuivat jatkuvasti Septic Tankin jälleensyntymästä. Se ei meinannut edetä mihinkään, koska he asuivat eri puolilla maailmaa ja heidän alkuperäinen rumpalinsa Barry Stern oli kuollut, mutta…

– Cathedral-sessioiden lopulla meillä oli hieman ylimääräistä aikaa, ja Lee kysyi minua soittamaan rummut Septic Tankille. Hän epäili, olenko soitellut koskaan minkään sortin punkkia tai nopeaa metallia. Tokaisin, että onhan death metalia tullut veivattua parissakin bändissä, ja tykittelin sitten parit kappaleet narulle esimerkiksi.

Septic Tankin albumi onnistui Arellanon mukaan niin hyvin, että kiireistään huolimatta hän toivoo bändin jatkavan eloaan.

– Septic Tank on ollut ehdottomasti paras bändi, jossa olen koskaan soittanut. Nämä tyypit ovat vetäneet niin kauan, että toiminnassa ei ole tippaakaan egoilua tai hevonpaskaa. Toivon, että tulemme olemaan jatkossa aktiivisempia, kiireistä huolimatta. Uskon että tulemme tekemään keikkoja hyvinkin pian. Ehkäpä toisen levynkin.

Julkaistu Infernossa 1/2019.