Oli 1980-luku, ja Sky Channel näkyi Suomessa vain satelliitin välityksellä. Televisiokanavasta tuli jokaisen pennin arvoinen viimeistään sillä hetkellä, kun Sky Channelin rockvideoihin keskittynyt musiikkiohjelma esitti kolme lohkaisua Combat Tour Live: The Ultimate Revenge -vhs:ltä.
The Ultimate Revenge on taltiointi huhtikuun alkupuolelta 1985. Tuona iltana New York sai melkoisesta musiikillisesta moukarista, kun Slayer ja Exodus sekä amerikkalaisyhtyeiden suurena innoittajana toiminut pohjoisenglantilainen Venom nousivat vuorotellen Studio 54 -keikkapaikan estradille.
Venomin Witching Hourin, Slayerin Hell Awaitsin ja Exodusin Strike of the Beastin päätyttyä allekirjoittaneen tunnelma oli vähintäänkin vaikuttunut. Mielessä oli vain yksi kysymys: mitä helvettiä minä juuri näin ja kuulin?
Hypätään saman tien kolmekymmentäviisi vuotta eteenpäin Tampereelle. On ihan tavallinen tiistai, mutta illan hämärtyessä Pakkahuone alkaa täyttyä karvaisista metallipäistä. Tänään lavalle ei kipua Ison Omenan aikoinaan vallannut klassikkotrio, mutta ei Testamentin, Death Angelin ja Exodusin tähdittämässä kattauksessakaan ole suurempaa valittamista.
Tiukassa soittokunnossa olevan Exodusin kokoonpano on käynyt vuosikymmenten saatossa läpi monia remontteja, mutta mukana ovat edelleen kitaristi Gary Holt ja rumpali Tom Hunting. Ja sieltä se tulee, kun jaksaa odottaa aikansa: ”Walking down the backstreets / The noon is full and high / You feel your body start to sweat / Someone’s about to die.”
Holt, Hunting, laulaja Steve ”Zetro” Souza, toinen kitaristi Lee Altus ja basisti Jack Gibson pistävät parastaan, ja Strike of the Beastin riffimyrsky kuulostaa ihan yhtä iskevältä kuin kolmekymmentäviisi vuotta sitten.
Ei enempää paahdetta
Kuusi tuntia aikaisemmin Tullikamarin tunnelma on huomattavasti säyseämpi. Inferno on sopinut haastattelusta Gary Holtin kanssa, ja kitaristi astelee paikalle sovitulla hetkellä hiukset märkinä. Mies kertoo olleensa suihkun alla vielä viisi minuuttia sitten, mutta bändejä varten lämmitettyyn saunaan häntä ei kuulemma saa kovin helpolla.
– Ymmärrän hyvin, että suomalaiset diggaavat saunomisesta, kun täällä on monesti aika viileää. Minä taas olen asunut Kaliforniassa koko ikäni, ja San Franciscon seudullakin on useimmiten niin mukavat kelit, etten kaipaa yhtään enempää paahdetta elämääni.
– Samalla täytyy sanoa, että olen todella yllättynyt, miten lämmintä Suomessa on näin helmikuussa. Olin valmistautunut luut ja ytimet jäätävään pakkaseen, mutta täällähän on plusasteita!
Tämän sanottuaan Holtin naama vääntyy kohtalaisen ilkeännäköiseen irvistykseen.
– Jos pohjoisen lämpötila on tullut miellyttävänä yllätyksenä, niin myrskyinen meri oli jotakin aivan päinvastaista. Matka Tukholmasta Helsinkiin kesti yksitoista tuntia, ja jossakin vaiheessa laivan runko rymisi ja rutisi siihen malliin, että aloin oikeasti valmistautua paatin uppoamiseen. Olen ollut ankarien rajuilmojen riepoteltavana aikaisemminkin, mutta tämä oli tuhat kertaa pahempaa. Se oli kaikkiaan ihan saatanan pelottava kokemus!
– Tämänkertainen Skandinavian-vierailu ei mennyt muutenkaan putkeen, sillä meidät tutkittiin… no, aivan liian tarkasti saapuessamme Tanskasta Ruotsiin. Okei, bussistamme saattoi leijailla kannabiksen tuoksua – ruohoahan voi ostaa joistakin Kööpenhaminan osista ihan vapaasti –, mutta emme olleet tuomassa mitään rajan yli. No, tullimiehet halusivat joka tapauksessa kiusata pitkätukkia, ja siinä he todellakin onnistuivat.
Pimeyden voimia
Gary Holt syntyi San Franciscon pohjoispuolella San Pablossa toukokuun alussa 1964. Hänellä oli viisi vanhempaa sisarusta, joten vipinää ja vilskettä riitti, ja musiikkikin soi taukoamatta.
– Tykkäsin ihan pienenä Lynyrd Skynyrdistä ja monesta muusta klassisesta amerikkalaisesta rockyhtyeestä, sillä veljeni luukuttivat niitä bändejä koko ajan. Teini-iässä innostuin Motörheadin, Iron Maidenin ja Judas Priestin kaltaisista uusista brittibändeistä, ja se oli totaalista menoa, Holt sanoo.
– Muistan eräänkin kerran, kun kuuntelin Black Sabbathin Master of Reality -albumia kaverini luona. Pimensimme huoneen niin tehokkaasti, ettei yksikään valonsäde päässyt sisään. Sitten nappasimme hieman happoa ja laitoimme vinyylin soimaan. Se oli ihan perkeleen pelottava ja vaikuttava kokemus, ja minusta tuntui oikeasti siltä, että pimeyden voimat ottavat minut haltuunsa. Ehkä ne ottivatkin!
Milloin ryhdyit soittamaan kitaraa?
– Seitsemäntoistavuotiaana. Aloin soittaa niin paljon kuin pystyin, ja vain puoli vuotta myöhemmin, jossakin vaiheessa vuotta 1981, minua kysyttiin Exodusin riveihin Tim Agnellon paikalle. Suostuin ilomielin, enkä ole koskaan katunut päätöstä.
Kuusi kuukautta tapailua ja saman tien bändiin Kirk Hammettin aisapariksi. Ei hassumpi suoritus!
– Sanotaan nyt vaikka niin, että minä ja kitara tulimme alusta asti hyvin toimeen, ja jostakin syystä opin varsin nopeasti, mitä minun piti kuusikielisen kanssa tehdä. Toisaalta taas: jos kehitykseni olisi jatkunut vähänkään samalla tahdilla myöhemmin, nykyäänhän minun pitäisi olla Steve Vai potenssiin kaksi, Holt nauraa.
– Exodusista Metallican riveihin alkuvuodesta 1983 vaihtanut Kirk Hammett opetti minulle monia juttuja, ja kirjoitin hänen kanssaan myös ensimmäiset riffini. Esimerkiksi Impaler-niminen biisi syntyi, kun heittelimme kaikenlaisia ideoita toisillemme. Exodusin oli alun perin tarkoitus julkaista Impaler, mutta jouduimme luopumaan ideasta, kun Kirk hyödynsi samoja riffejä Metallican Trapped Under Ice -biisissä.
– Kun Kirk vaihtoi leiriä, minusta tuli Exodusin pääasiallinen biisinkirjoittaja. Aloin kehitellä uusia juttuja kovalla vimmalla, ja heti ensimmäisinä kokonaisina kappaleina sävelsin Strike of the Beastin ja No Loven.
Megadethin, Possessedin, Deathin, Dark Angelin ja myös suomalaisen Ozin kanssa työskennellyt newyorkilainen Combat Records -yhtiö nappasi Exodusin talliinsa vuonna 1984. Yhteistyön kipakka hedelmä Bonded by Blood ilmestyi huhtikuussa 1985.
– Nauhoitimme albumin materiaalin Prairie Sun -studiolla San Franciscon lähettyvillä. Mesta sijaitsi maaseudulla, ja kutsuimme sinne kavereitamme kyläilemään tuon tuostakin. Toisin sanoen pidimme joka ilta aivan armottomat bileet, mutta jollakin ilveellä saimme levyn materiaalin läjään.
Paljon myöhemmin julkaistun Blood in, Blood out -albumin (2014) nimikappaleessa lauletaan ”tonight we’re gonna fight like it’s 1985” ja ”tonight we’re gonna rage and make Paul Baloff proud”.
– Rakastin San Franciscon ja 80-luvun puolivälin tunnelmaa. Ja rakastin Paulia! Hän oli toki aikamoinen sekopää, mutta hyvällä tavalla, sanoo Holt viitatessaan yhtyeen entiseen laulajaan.
– Kaupungin ja lähiseutujen [Bay Area] thrash metal -skene oli vertaansa vailla, ja uusia kovia bändejä tuntui putkahtavan esiin joka toinen viikko. Ruthie’s Inn -klubi oli kaikkein tärkein paikka, ja kävinkin myöhemmin lohkaisemassa palan sen puisesta lavasta, kun paikkaa alettiin purkaa. Se kappale päätyi osaksi yhtä kitaraani.
– Thrash metal oli meidän juttumme, ja siitä ajatuksesta syntyi me vastaan muut -fiilis. Esimerkiksi Judas Priest oli älyttömän kova bändi, mutta myös vanhempamme saattoivat diggailla siitä. Meidän piti siis keksiä jotakin rankempaa ja rajumpaa, ja Venom saapui keskuuteemme kuin taivaan lahjana. Welcome to Hellin äärellä oli helppo tajuta, mitä meidänkin pitää tehdä.
Ruthie’s Innissä esiintyi myös muiden kaupunkien yhtyeitä. Eräänä iltana estradille nousi Los Angelesin pahamaineisessa Huntington Parkissa vuonna 1981 perustettu Slayer.
– Slayer paiskasi Ruthiesissa ainakin pari keikkaa keväällä 1984. Vielä silloin yhtyeen jäsenet käyttivät meikkejä, mutta viesti kulkeutui heidänkin korviinsa ennen esiintymisiä… Nimittäin se, että San Franciscon metalliskene on hyvin avoin ja ystävällinen, mutta yhdestä asiasta ei kuitenkaan pidetä: losangelesilaisen glamskenen mieleen tuovista meikkipelleistä. Slayer ei sitten laittanutkaan töherryksiä naamoihinsa ja Bay Arean yleisö otti heidät saman tien omakseen.
– Pidimme armottomat after show -bileet Slayerin hotellilla, ja yhtyeen muusikoista tuli saman tien hyviä kavereitani. Viimeistään silloin tajusin, että Losista tulee kaiken sonnan lisäksi myös kovia bändejä ja mainioita tyyppejä.
Palataan Slayerin maailmaan vähän myöhemmin, mutta pysytellään tässä vaiheessa Exodusin nopean mutta varsin lyhyeksi jääneen nousukiidon äärellä.
– Pleasures of the Flesh [1987] ja erityisesti Fabulous Disasterin [1989] The Toxic Waltz, joka oli hymnimme thrashfaneille Metallican Whiplashin tapaan, nostivat suosiotamme nopeasti. Mutta kuten niin usein, bändin kasvava menestys ei tarkoittanut meidänkään kohdallamme pelkästään hyviä asioita, Holt toteaa.
– Tämä on tietenkin hieman paradoksaalista, mutta pian sen jälkeen, kun allekirjoitimme sopimuksen maineikkaan Capitol Recordsin kanssa, alkoi Exodusin alamäki. Jo ennen kuin nauhoitimme Capitol-debyyttimme Impact Is Imminentin [1990], Tom Hunting joutui poistumaan yhtyeestä sairastumisen vuoksi. Hänen lähtönsä oli minulle kova kolaus, vaikka saimmekin tilalle taidokkaan John Tempestan. Silloin tapahtui muutenkin kaikenlaista outoa… Esimerkiksi sellaista, että Capitol pisti meidät kiertueelle toisen kiinnittämänsä yhtyeen – Red Hot Chili Peppersin – kanssa, emmekä olleet sillä rundilla ihan oikeassa paikassa.
Vuonna 1992 ilmestynyt Force of Habit runnoi eteenpäin vähän hitaammin, raskaammin ja kokeellisemmin – erityisesti yksitoista minuuttia kestäneen Architect of Painin osalta.
– Force of Habit ei ole ehkä kokonaisuutena Exodusin uran huippuhetki, mutta se ei myöskään ole mikään pohjakosketus, ja monet sen riffeistä toimivat loistavasti tänäkin päivänä. Mutta kuten varsin hyvin tiedämme, thrash metalin yleinen suosio oli alamaissa 90-luvun alkupuolella, minkä takia Force of Habit on mennyt monilta täysin ohi.
– Asiat johtivat toisiin… Levymme eivät enää myyneet entiseen malliin, kiertueita ei ollut tarjolla ja erilaiset päihteet alkoivat hallita elämää yhä vahvemmin. Emme varsinaisesti lyöneet nyrkkiä pöytään ja päättäneet hajota, mutta… Niin, bändi yksinkertaisesti vaipui hiljaiselon maailmaan, kun mitään ei oikein tapahtunut.
– Henkilökohtaisesti minulla oli tuolloin paljon muuta ajateltavaa. Minun ja vaimoni ensimmäinen lapsi syntyi 1990-luvun puolivälissä ja viihdyin oikein hyvin kotioloissa. Rakastin isyyttä ensimmäisestä hetkestä lähtien, eikä maailmalla remuaminen tuntunut enää elämäni ykkösjutulta. Toisaalta soittaminen on valtavan suuri osa minua, enkä missään vaiheessa miettinyt lopettavani bänditouhuja kokonaan.
Gary Holt Slayerissä.
Pyhää kiukkua
Pienistä valonpilkahduksista – Holt, Hunting ja Baloff kasasivat yhtyeen vuonna 1997 lyhyttä kiertuetta varten – huolimatta Exodus pysytteli vuosikausien ajan telakalla. Vuonna 2001 alkoi kuitenkin tapahtua: bändi kokoontui yhteen elokuussa järjestettyä Thrash of the Titans -konserttia varten, ja samalla muusikot alkoivat pohtia myös uuden studioalbumin tekemisen mahdollisuutta.
– Ilmassa oli paljon hyviä merkkejä… Sitten, vain puoli vuotta Chuck Billyn [Testament] ja Chuck Schuldinerin [Death] syöpähoitojen rahoittamiseksi järjestetyn Titans-hyväntekeväisyyskonsertin jälkeen, Paul Baloff sai aivoinfarktin ja menehtyi, Holt muistelee.
– Tunsin Paulin hyvin, eikä hän olisi ikipäivänä halunnut bändin uran päättyvän hänen kuolemaansa. Mutta Paulin poismeno oli niin kova isku, etten saanut pariin vuoteen aikaiseksi mitään järkevää. Perimmäinen syy oli tietenkin huumeidenkäyttöni, joka oli karkaamassa lopullisesti käsistä. Onneksi sain kelkan kääntymään ennen kuin mitään oikeasti peruuttamatonta tapahtui. Sitten aloin valmistella Tempo of the Damnedin materiaalia.
– Talvella 2004 ilmestynyt albumi sai mainion vastaanoton, ja lähdimme tien päälle täynnä intoa. Aluksi kaikki vaikutti olevan oikein hyvin, mutta sitten yhtyeen kokoonpano levisi taas kerran käsiin pahemman kerran. Laulaja Souza lähti ryhmästä ovet paukkuen, ja pitkäaikainen kitaristi Rick Hunolt jätti homman perhesyiden takia. Myös Hunting oli yhtäkkiä poissa – taas kerran hermostoon liittyvän sairauden pakottamana.
Silti Tempo of the Damnedin seuraaja Shovel Headed Kill Machine ilmestyi jo syksyllä 2005.
– Olin niin täynnä pyhää kiukkua muun muassa kokoonpanosekoilujen takia, että päätin puskea vaikka kiviseinän läpi. Kiinnitin bändiin laulaja Rob Dukesin, kitaristi Lee Altusin ja rumpali Paul Bostaphin ja sävelsin albumillisen materiaalin nopella tahdilla. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että se ratkaisu pelasti Exodusin taas kerran, sillä mikäli olisin jäänyt murehtimaan… No, se vaihtoehto ei olisi johtanut mihinkään hyvään.
Vuonna 2008 ilmestyi Bonded by Bloodin uudelleennauhoitus Let There Be Blood. Miksi päätitte julkaista sen?
– Totta kai tiesin, että varhaisen thrashklassikon uusi versio nostattaa pulinaa, mutta päätin olla välittämättä muiden mielipiteistä. Let There Be Bloodin tarkoituksena ei ole syrjäyttää Bonded by Bloodia, vaan muistuttaa metallifaneja siitä, miten hyviä ne biisit ovat. Samalla levy oli kunnianosoitus Paul Baloffin elämäntyölle.
Talvella 2011 alkunsa sai puolestaan vuosien mittaiseksi venynyt tapahtumaketju, jossa oli lopulta hyviä ja vähän huonompiakin puolia.
– Hämähäkki puri Jeff Hannemania alkuvuodesta 2011, ja hän sai streptokokkibakteerin aiheuttaman vakavan tulehduksen. Kerry King otti minuun yhteyttä ja kysäisi, voisinko toimia Slayerin toisena kitaristina Jeffin toipumisen ajan, Holt muistelee.
– Kyse oli mahtavasta bändistä ja ”maksimissaan muutamasta kuukaudesta”, joten vastasin tietenkin myöntävästi. Jeff tuli välillä parempaankin kuntoon, mutta niinhän siinä sitten valitettavasti kävi, että hän menehtyi keväällä 2013. Samalla tuurauspestini sai hieman jatkoa, ja lopulta soitin Slayerissä yli yhdeksän vuoden ajan.
– En kadu yhtäkään Slayerin matkassa vietettyä hetkeä, mutta täytyy silti sanoa, että Kingin ja Tom Arayan päätös jäähyväiskiertueesta ei ollut omalta kannaltani pelkästään huono uutinen. Exodus on minun bändini ja rakas musiikillinen kotipesäni, mutta valitettavasti en pystynyt olemaan ”kotona” vuosikausiin, kun Slayer vei minut maailmaan ääriin kerta toisensa jälkeen.
Millainen Slayerin sisäinen tunnelma viimeisenä keikkailtana Los Angelesin The Forumissa marraskuun lopulla 2019 oli?
– Katkeransuloinen lienee osuvin termi. Muistan vilkaisseeni Slayer-veljiäni juuri ennen lavalle nousemista, ja mehän näytimme kollektiivisesti siltä kuin olisimme menossa omiin hautajaisiimme… No, tavallaanhan me olimmekin!
– Ei lopullisia jäähyväisiä tullut juurikaan mietittyä viimeisen rundin aikana, mutta totuus iski sitäkin kovemmin The Forumissa. Kun soitin setin päättäneen Angel of Deathin sooloa viimeisen kerran, taisin tirauttaa samalla pari kyyneltäkin.
– Myöhemmin samana iltana pyysin Kerryn, Tomin ja Paulin [Bostaph, Slayerin rumpali] nimikirjoitukset lavalla käyttämääni kitaraan. Se instrumentti tulee pysymään kokoelmissani hamaan loppuun asti!
Sinulla on kuulemma varsin runsaasti kitaroita. Kuinka paljon?
– Lukeekohan vaimoni tätä lehteä, Holt nauraa.
– Kai minulla ainakin sata kitaraa on. Ne ovat erityisessä varastossa, ja siellä on paljon muitakin soittamiseen ja kiertämiseen liittyviä esineitä ja muistoja. ESP on nykyinen soitinvalintani, mutta eräs kaikkien aikojen suosikkikitaroistani on The Toxic Waltz -videollakin näkyvä punainen Jackson. Jos riffisuoneni ei joskus tunnu aukeavan, niin yleensä sen Jacksonin esille ottaminen auttaa. Ne riffit… Jos vampyyri tarvitsee verta elääkseen, niin minä tarvitsen sitä fiilistä, kun saan kirjoitettua mahtavia kitarajuttuja!
Palataan tien päälle: mikä on hauskin rundin viimeisen keikan pila, jossa olet ollut osallisena?
– Tuoreemmista tarinoista tulee mieleen Slayerin jäähyväiskiertueen toiseksi viimeinen USA:n-osuus, kun rundasimme Amon Amarthin, Lamb of Godin ja Cannibal Corpsen kanssa. Kun Amon Amarth oli viimeisen keikkansa loppupuolella, nousimme isolla porukalla heidän estradiaan koristaneen ison viikinkilaivan päälle. Osa meistä oli soutavinaan, osa heilutteli suuria juomasarvia ja niin edelleen. Se oli niin hupaisaa, että minua nauratti vielä oman keikkamme alkaessakin.
Mikä on muuttunut rundaamisessa vuosien varrella eniten?
– Tähän on helppo vastata: juopottelen nykyään paljon aikaisempaa vähemmän. Esimerkiksi vuonna 2010, kun teimme Thrashfest-kiertueen Kreatorin kanssa, sen aikana tuli ryypättyä kaksin käsin. Kreatorin Sami Yli-Sirniö ja Ventor [Jürgen Reil] ilmestyivät harva se ilta takahuoneeseemme kyselemään bileiden perään, ja sitten taas mentiin, Holt naurahtaa.
– Jos muistelen Exodusin kollektiivista alkoholinkäyttöä tuolla rundilla, niin mehän kumosimme varmaankin neljä pulloa Jägermeisteriä jokaisena iltana, ja siihen päälle tuli tietenkin vielä hirveä määrä kaljaakin. En ihan ymmärrä, miten pystyimme ryyppäämään niin paljon, mutta tilanne on nykyään aivan toisenlainen.
Vati nurin
Slayer-pestin päättyminen muutamia kuukausia sitten ei ole tarkoittanut sitä, että Gary Holt olisi ottanut viime ajat iisisti. Päinvastoin.
– Olen kirjoittanut jo pitkään uutta Exodus-levyä, josta on tulossa aivan hemmetin raskas ja rankka paketti. Viime kuukaudet ovat olleet työntäyteisiä, ja tarkoituksena on kirjoittaa albumin materiaali valmiiksi kevään kuluessa. Menemme studioon kesällä, sillä meidän täytyy saada uusi levy ulos loppuvuodesta.
– Painotan sanoja ”meidän täytyy”, sillä minua suoraan sanoen vituttaa, että Exodusin aikataulut ovat venyneet pahemman kerran Slayer-kiertueiden vuoksi. Blood In, Blood Out -pitkäsoitto ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, ja se on aivan perseestä.
Ja sitten on luvassa lisää kiertueita.
– Niinpä! Kuten kaikki nuoret muusikot, minäkin rakastin rundaamista takavuosina yli kaiken, mutta nykyään tien päälle lähteminen nostaa mieleen vähän kaksijakoisia fiiliksiä. Kun fyysiset levyt eivät enää käy kaupaksi entiseen malliin, Exodusin kaltaisen thrashbändin on pakko kiertää enemmän ja enemmän. Samaan aikaan rakastan vaimoani syvemmin kuin koskaan, ja lisäksi tyttärelläni on kaksi pientä lasta, joiden kanssa touhuaminen on aivan mahtavaa. Kiertueella ollessani kaipaan läheisiäni aivan valtavasti, mutta minkäpä teen, kun rakastan palavasti myös Exodusta ja thrashriffien sahaamista. Hah hah!
Kaikki tämä on tullut selväksi myös Instagram-tililtäsi.
– Vaimoni patisti minut aikoinaan avaamaan oman tilin. Olin ensin vahvasti ajatusta vastaan, mutta nykyään julkaisen kuvia ja tarinoita oikein mielelläni. Instagram on tietenkin yksi sosiaalisen median alustoista, mutta en ole koskaan kokenut, että se olisi niin vihamielinen paikka kuin vaikkapa Facebook… Niin kauan, kun pysyttelen postauksissani erossa politiikasta ja uskonnoista, kaikki on ihan hyvin. Onneksi kaikki rakastavat esimerkiksi Caturday-kuvia!
Kill Kardashians -jutuista joku saattaa toki pahoittaa mielensä.
– Joskus oma vatini menee nurin ja haluan kertoa seuraajilleni jotakin vähän vakavampaa. Alleviivaan nyt sitä, etten vihaa Kardashianeita tai halua kenenkään pistävän heitä päiviltä. Mutta he ovat minulle metafora nykymaailman meiningistä, ja sitä minä vihaan – sellaista meininkiä, Holt sanoo.
– Valtavat ihmismassat seuraavat Kardashianin perheen sekoiluja televisiosta ja tykkäävät heidän turhamaisisen typeristä selfiepäivityksistään. Tuntuu siltä, että osa jengistä elää omaa elämäänsä näiden äärimmäisen turhien julkkisten kautta, ja sellainen on aivan saatanan järkyttävää. Tämän maailman tyhmimmän ja turhauttavimman meiningin minä haluaisin tappaa, todellakin.
Gary, listaltani löytyy vielä yksi kysymys: jos Slayer tekee jonakin päivänä comebackin, niin kuin 99,5 prosenttia yhtyeistä jossakin vaiheessa tekee, nähdäänkö sinutkin lavalla?
– No, sehän riippuu täysin omista aikatauluistani, Holt sanoo naurun tauottua.
– Jos Exodusilla on meneillään hiljaisempi kausi ja kyse on oikeasti muutaman kuukauden pestistä, niin miksipä en hyppäisi kelkkaan. Mutta sen tiedän sataprosenttisen varmasti, etten enää koskaan hylkää Exodusta niin kuin tein 2010-luvulla. Kyse on minun elämäntyöstäni, ja aion pitää siitä jatkossa helvetin hyvää huolta!
Julkaistu Infernossa 3/2020.