”Toivon, että jengi saa sanoituksistani irti enemmän kuin pelkän horror-tason” – haastattelussa Exhumedin Matt Harvey

Yhdysvaltalainen Exhumed on kulkenut pitkän matkan suttuisesta silpomisesta kohti teräviä leikkauksia. Peräänantamattomuus ja vuosien työ palkitaan, sillä uunituore Death Revenge on yhtyeen paras levy.

Matt Harvey, 41, oli vasta varhaisteini-ikäinen pojankloppi, kun hän pisti vuonna 1990 pystyyn äärimmäistä metallia takovan Exhumedin. Thrash metal -buumi alkoi olla hiipumaan päin, tukkahevistä puhumattakaan, ja kuolo- ja grind-hommat olivat kohinalla matkalla kohti suurempaa suosiota.

Tuoreen bändin ensimmäinen demo ulostettiin vuonna 1991. Simppelisti bändin mukaan nimetyllä nauhalla soitti kokoonpano Matt Harvey (kitara, basso, taustalaulu), Col Jones (rummut), Derrel Houdashelt (kitara) ja Jake Giardina (laulu). Musiikillinen linja mukaili gorea ja grindia. Suunnan näki tosin jo kappaleiden nimiä vilkaisemalla: Unnatural Disgorgement of Intestinal Fermentation tai Culinary Pathology eivät jätä mitään arvailujen varaan. Myöhempienkin julkaisujen tekstit noudattivat hyväksi havaittua moottorisaha + sisäelimet -linjaa.

Bändi julkaisi demoja ja split-ep:itä tiuhaan tahtiin pitkin 1990-lukua, ja tiuhaan kävi yhtyeen ovikin. Möreä-ääninen viemärikurkku Ross Sewage astui remmiin vuonna 1994 jääden Harveyn rinnalle, vaikka muu ryhmä vaihtui tiheään. Suun lisäksi bassoa soittava Sewage on yhä Exhumed-miehistössä.

Yhtyeen ensimmäinen kokopitkä saatiin ulos vasta vuonna 1998. Gore Metal on jonkinasteinen genreklassikko, jonka ultrahurmeisessa riehumisessa alkuaikojen Carcass ja jenkkikuolo sulautuvat yhdeksi limaiseksi kuonakasaksi.

Exhumed huilasi vuodet 2005–2010, mutta muuten levyjä on tullut tasaisen verkkaisesti. Bändin ilmaisu on liukunut goregrindista kohti kirkasta ja brutaalia modernia death metalia. Uusi Death Revenge -levy onkin sitten jo puhdasta tarttuvanmurhaavan kuolon juhlaa. Levyllä noustaan terävien riffien, tarttuvien koukkujen ja tiukan otteen siivittämänä uusiin korkeuksiin.

Kuolokosto on paras 

Death Revenge on vasta Exhumedin kuudes varsinainen pitkäsoitto. Kaikkiaan albumeja on seitsemän, mutta hauskasti nimetty Garbage Daze Re-Regurgitated (2005) on coverlevy, jolla bändi esittää herkät tulkintansa muun muassa The Curen, Led Zeppelinin ja Samhainin kappaleista.

– Uusi levy on mielestäni uramme paras, Matt Harvey kertoo tunkkaisen ja rätisevän Skype-linjan välityksellä Atlantin toiselta puolta.

– Ajattelen toki aina, että uusin on parhain, mutta niin se vain on. Toisaalta, jos ei ajattele tuolla tavalla, miksi edes tehdä uusia levyjä.

Exhumedin brutalisointi on kirkastunut Death Revengellä aivan uuteen loistoon, kerron.

– Kokeilimme muutamia uusia juttuja, mutta halusimme kuitenkin pysyä uskollisina juurillemme ja tyylillemme. Olen todella innoissani tästä levystä.

Tämänhetkisessä kokoonpanossa soittavat Matt Harveyn ja Ross Sewagen lisäksi rumpali Mike Hamilton ja alun alkaen basistiksi pestattu, sittemmin soolokitaraan vaihtanut Bud Burke. Harvey kehuu bändin ilmapiiriä todella hyväksi.

– Meillä on erittäin hyvä kemia. Exhumedissa vallitsee keskinäinen luottamus. Jätkät kertovat minulle, jos tuon treeneihin huonoja ideoita tai kirjoitan musiikkia, joka on surkeaa, hah.

Sitten Harveyn ääni häviää ja Skype-puhelu katkeaa, kunnes kapulani alkaa soida.

– Hi, I’m back, Harvey naureskelee ja jatkaa bändikemiasta.

– Olemme onnekkaita, että olemme samalla viivalla ja haluamme musiikilta samoja asioita. Tuemme toisiamme ja teemme yhdessä niin hyvää musiikkia kuin pystymme.

Hyvää musiikkia äänitettiin tällä kertaa tuottaja Jarrett Pritchardin kanssa.

– Hän on hyvä ystävämme ja tuttu toisen bändini Gruesomen tiimoilta, Harvey kertoo.

Anatomia Corporis Humani 

Harvey on paitsi Exhumedin biisinikkari myös tekstiniekka, jonka sanat ovat toinen toistaan sairaalloisempia. Death Revenge tekee bändin sanoitusperinteessä poikkeuksen. Tälläkin kertaa mukana seikkailee corpse jos toinenkin, mutta konsepti ja konteksti ovat aivan uusia.

– Death Revenge on konseptialbumi, jossa seikkaillaan 1820-luvun Skotlannissa, ja sen tekstit perustuvat tositarinoihin. Tuohon aikaa ihmisen anatomiaa tutkittiin esimerkiksi rikollisten ruumiilla. Hirtettyjen raukkojen maalliset jäännökset kärrättiin jonkun tohtorin leikkuupöydälle. Tämä järjestely sai aikaan kokonaisen mustan pörssin kaupan, Harvey pohjustaa.

– Skotlantiin saapui haudanryöstäjiä esimerkiksi Irlannista, josta oli tullut myös muuan William Burke. Burken kaveriksi löytyi pohjoisirlantilainen William Hare. Kaverukset alkoivat pistää porukkaa kylmäksi ja myivät ruumiit tohtori Robert Knoxille, joka hyödynsi niitä tutkimuksissaan ja luennoillaan. Burke ja Hare saivat tuoreista kalmoista hyvän hinnan, ja nuoret miehet murhasivat tämän innoittamana 16 ihmistä ennen kiinnijäämistään.

Tapahtumasarjan jälkimainingeissa säädettiin laki, jonka mukaan tohtorit ja opiskelijat saivat käyttää viipalointiin ainoastaan nimenomaisesti tutkimuksia varten lahjoitettuja ruumiita ja vain luvan kanssa. The Anatomy Act of 1832 päätyi myös biisin nimeksi Death Revengelle.

– Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä. Itse asiassa ne ovat lähes yhtä tärkeitä kuin musiikki. Moni ei ehkä lue sanoituksia tai oikein ymmärrä niiden merkitystä, mutta minulle gore- ja kauhuhommat ovat usein metaforia esimerkiksi sille, mitä amerikkalaisessa politiikassa voisi pahimmillaan tapahtua. Ja tapahtuukin nykyään, hah hah.

– Toivon, että jengi saa sanoituksistani irti enemmän kuin pelkän horror-tason, sillä minulle niissä on aina paljon muutakin. Varsinkin tällä uudella levyllä.

Night Work -biisiin on tehty mainio, levyn teeman ympärille nivoutuva video. Siinä pari miestä etenee haudanryöstöpuuhista kohti murhakierrettä 1800-lukulaisessa kaupunkimiljöössä. Kaksikko suorittaa Burke ja Hare -henkiset tekonsa ja toimittaa ruumiit ilahtuneelle tohtorille, joka maksaa hyvistä tutkimusmateriaaleista palkkion. Videon tunnelma kehittyy hiljalleen kohti hulluutta ja rahanhimoa.

– Minun on pakko todeta, että se on ensimmäinen videomme, josta pidän todella, todella paljon, Matt painottaa.

– Sen ohjaaja Jeffrey Sisson teki fantastista työtä. Kerroimme hänelle ideoitamme, ja hän ylitti odotuksemme.

Metallinen kasvualusta

Lapsuudesta kohti teini-ikää kurkottanut Matt Harvey varttui ympäristössä, joka tarjosi 1980-luvun puolivälissä kenties maailmaan parhaan rivakkametalliskenen.

– Kasvoin Bay Area -alueella, joten Exodus, Testament ja Metallica olivat läsnä jo nuorena, Harvey kertoo.

– Joskus vuoden 1987 tienoilla vanhempani erosivat, teini-ikä kolkutteli ovella ja aloin olla vihainen nuorimies, eli metallimusiikki iski oikein hyvään saumaan, hah hah.

Tuttu miedoista koviin -porttiteoria oli totta myös Exhumed-päällikön kohdalla.

– Aloin pian kiinnostua yhä nopeammasta ja rajummasta musiikista. Kuvioihin tulivat esimerkiksi Onslaught, Bathory, Kreator ja lopulta Death. 80-luvun lopulla homma räjähti, tulivat Death Strike, Slaughter ja muut. Kreatorin Pleasure to Kill ja Napalm Deathin varhaislevyt tekivät nopeudellaan suuren vaikutuksen. Oltiin vielä undergroundissa, mutta säpinää riitti.

Ja sitä riitti siinä määrin, että moni äärimetallibändi murtautui mainstreamiin.

– En oikein tajunnut, kuinka iso koko skene oli noina päivinä. Silloin oli myös selkeä jako thrash- ja death metal -bändien välillä. Ei tullut kuuloonkaan, että vaikka Exodus olisi soittanut jonkun kuolopumpun kanssa samalla keikalla. Raja oli aivan selvä.

– Aikoinaan jokin iso kiertue oli meneillään vähintään kerran kuussa. Sai nähdä milloin Cannibal Corpsen, milloin Immolationin, you know. Olimme tosi nuoria ja saimme lämmitellä bändejä kuten Morbid Angel. Näimme sen touhun läheltä, ja se oli todella siistiä, Harvey muistelee.

– Death metal -genre paisui todella nopeasti. Thrash hiipui pois, kuten pian myös death. Meininki painui takaisin undergroundiin. Asiat muuttuivat hämmästyttävän rivakasti.

1990-luvun edetessä trendit vaihtuivat toisiin. Norjalainen musta metalli vyöryi maailmalle ja saavutti myös Yhdysvallat. Toiset hyppäsivät muodin kelkkaan, toiset eivät.

– Black metalista tuli iso juttu, mutta en ollut koskaan siitä niin innostunut. Kuuntelin sitä kyllä, mutta minulle ei tullut mieleenikään perustaa jotain Emperor-kloonia, heh. Teimme omaa juttuamme ja ihmiset tykkäsivät.

Exhumed oli yksi niistä harvoista kuolo-orkestereista, jotka julkaisivat levyjä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Gore Metal -debyytti ilmestyi siis vuonna 1998 ja kakkoskiekko Slaughtercult kaksi vuotta myöhemmin. Noihin aikoihin taisi olla melko hiljaista?

– Death metal oli tosiaan aika lailla kuollut, mutta me teimme juttuamme. Olimme kyllä melkoisia amatöörejä, mutta porukka piti meistä, hah hah. Monet pitävät ekasta levystämme, mutta enpä tiedä, se kuulostaa vähän liiankin käppäiseltä, heh. Yritimme muttemme aivan onnistuneet. Toisella levyllä saimme jo aikaan jotain, mitä halusimme.

Who let the dog out? 

Exhumed on malliesimerkki yhtyeestä, joka on kasvanut ja kehittynyt koko matkansa ajan silti alkuperäistä raivoaan kadottamatta. Kun on paiskinut äärimetallihommia 27 vuotta, muistojen laatikkoon on kertynyt iso kasa tavaraa.

– Ensimmäinen levydiili oli iso juttu ja saavutus. Se oli tosi hienoa aikana, jolloin kuolo ei tosiaankaan ollut se kovin juttu. Olin tehnyt musiikkia tuossa vaiheessa jo monta vuotta ja aikeissa lopettaa koko homman, mutta sopimus antoi lisäpotkua ja uskoa.

– Saimme myös lämpätä sellaisia akteja kuin Testament ja Rob Halford. Ne olivat mahtavia juttuja. Se tunne kun Rob Halford sanoi bändini nimen – VAU!

Harvey hörähtää jälleen nauramaan, mutta samassa puhelu katkeaa jälleen. Pieni tovi, ja luurini ääntelee.

– Hei taas. Nyt kuulen sinut paljon paremmin. Ensimmäinen kerta oli ihan puuroa, toinen vähän parempi ja nyt on kristallinkirkasta.

Tuleeko mieleesi mitään hassua muistoa Exhumed-uran varrelta?

– Hah hah, oh boy, Harvey hekottaa.

Hän miettii hetken ja alkaa kertoa.

– Olimme keikalla itäisessä Los Angelesissa ja menossa ehkä kolmannessa biisissä, kun lavalle juoksee koira. Olimme, että what the fuck, man, Harvey nauraa.

– Koira hengaili hetken lavalla ja lähti sitten pois. No, myöhemmin samana iltana parinkymmenen hengen porukka pieksi meikäläisen, kun kutsuin jotain tyyppiä paskiaiseksi, hah hah. Se oli tapahtumarikas ilta.

– Entinen basistimme Rob joutui aina ihmeellisiin tilanteisiin. Olimme kerran keikalla Las Vegasissa ja heppu katosi täysin. Etsimme ukkoa vaikka mistä, mutta emme löytäneet. Olimme ensin vihaisia, sitten huolissamme. Funtsimme että soitetaanko jo poliisille. Sitten Rob yhtäkkiä ilmestyy paikalle. Olimme, että ”missä vitussa olit, jätkä?”, ja hän selvitti, että heräsi juuri hotellin katolta. Ei mitään hajua, miten hän oli joutunut sinne, hah. Hän oli etsinyt pari tuntia keinoa päästä sieltä pois, Harvey räkättää. – Well, matkan varrella on tapahtunut paljon outoja juttuja.

Jatkuvassa musiikillisessa liikkeessä pysyvä Matt Harvey tietää mitä haluaa tehdä ja mistä pitää.

– Rakastan soittamista, se on se juttu. Vaimoni tukee minua, mikä on iso asia. Ei minua kiinnosta mikään rekkakuskin homma, vaan haluan tehdä musiikkia, soittaa heavy metalia.

Gruesome Expulsion

Huolimatta siitä, että nyt tehdään Exhumed-haastoa, en voi olla poikkeamatta kevyesti sivuraiteille. Matt Harvey on nimittäin niitä äärimetalliukkoja, joilla on jatkuvasti useampi rauta liekeissä.

Yksi Harveyn kiinnostavimmista jutuista on Death-yhtyettä palvova Gruesome, jossa hän laulaa ja soittaa kitaraa. Millaisia uutisia sinulla on Gruesome-leiristä, onko uutta levyä tiedossa?

– Joo, palapeli alkaa olla valmis. Muistaakseni ensi viikolla äänitetään viimeiset kitarasoolot. Nauhoitin laulut jo elokuussa, ja levyn pitäisi olla ulkona todennäköisesti ensi kesänä. Vielä kansitaide ja parit muut hommat, ja paketti on kasassa.

Otetaan tarkasteluun vielä vuonna 2014 perustettua Gruesomeakin tuoreempi tapaus, eli tänä vuonna alkunsa saanut Expulsion. Väkevästi 80-luvulle kumartavalta death grind -projektilta on julkaistu Nightmare Future -niminen ep. Onko tälle mainiolle pikkukiekolle tulossa jatkoa?

– Olen kirjoittanut jonkin verran uutta materiaalia. Expulsionissa on mukavaa se, että en ole ainoa joka tekee biisejä, Harvey hekottelee. – En tee aivan kaikkea musiikkia muissakaan bändeissäni, mutta olen kuitenkin se pääasiallinen biisintekijä.

– Horrified on yksi death metal -suosikeistani, ja onkin tosi siistiä olla samassa bändissä Matt Olivon kanssa. Hänkin tekee juttuja Expulsionille, ja tsekkailemme varmaan ensi viikolla toistemme aikaansaannoksia.

Entä Exhumedin tulevaisuudennäkymät? Death Revenge on höyryävän tuore, mutta uutta julkaisua on kuulemma jo suunnitteilla.

– Jossain välissä tulee uusi ep. Äänitimme sen samassa sessiossa uuden levyn kanssa.

Julkaistu Infernossa 10/2017.