Aurinko paistaa lähes kaikkiin risukasoihin niin Suomessa kuin Ranskassa, toteamme Alcestin kitaristi-laulajan Neigen kanssa, kun leveästi hymyilevät kasvomme ilmestyvät näytöille toukokuisena torstai-iltapäivänä.
Muistelemme Alcestin uran lempeintä musiikkia, jota bändi julkaisi kymmenen vuotta sitten: Shelter-albumi (2014) oli Alcest-historiassa käänteentekevä teos.
– Täytän ensi vuonna 40 ja muistan yhä, kun olin 15-vuotias ja ajattelin, että kaikki nelikymppiset ovat elämänsä ehtoopuolella ja keskittyvät korkeintaan muistelemaan menneitä, Neige sanoo.
– Nyt tajuan, että minullakin on historia. Huomaan ajattelevani Shelterin heijastelevan sitä, miten polarisoiva yhtye Alcest on. Meitä rakastetaan ja jopa vihataan. Se, mikä on jakanut kuulijakuntaamme, on myös musiikkimme suurimpia vetovoimia. Koen, että hetkellä jona Shelter julkaistiin, astelimme itsemme näköisinä päivänvaloon.
Käänteentekeväksi Shelterin teki sen keveys. Neigen mukaan Alcest otti kerralla vastaan kritiikin metalliyleisöltä, pettymyksen kuulijoilta ja pikkuhiljaa hyväksynnän osalta samoja tahoja. Se antoi yhtyeelle tietynlaista vapautta.
– En tiedä, onko metalliskenessä kovin montaa yhtyettä, joka saisi olla sellaisella melankolisella tavalla positiivinen, hyväntahtoinen ja elämää syleilevä kuin me, mutta kymmenen vuoden ajan olemme saaneet ajaa tätä asiaa.
– Shelterin jälkeen julkaisimme Kodaman [2016], joka soi jälleen hieman raskaammin. Spiritual Instinct [2019] oli puolestaan synkin albumimme siihen asti. Sekään ei ollut puhdasta raivoa tai pimeyttä siihen tapaan kuin metalli toisinaan. Silti on kieltämättä mukavaa, että uusi levymme sisältää toiveikkaasti taianomaisempaa musiikkia.
Mihin ihminen voi kuulua, jos hän kokee olevansa maailmassamme ulkopuolinen? Stéphane ”Neige” Paut kysyy tätä usein itseltään. Pakopaikan Neige löytää Alcestin musiikista, jota hän säveltää maailman kauneudesta.
Toismaailmallisesti tulkittu
Alcestin musiikin tunnistaa Alcestiksi muutamassa sekunnissa, mihin on syynä Neigen omalaatuinen tapa kirjoittaa sitä.
Neigen visio on kuitenkin aina ollut, että vapaus ja tunnistettavuus yltäisivät kaikkeen Alcestissa. Vision voi ymmärtää, kun katsoo uuden Les Chants de l’Aurore -albumin singlebiisien toisistaan eroavat musiikkivideot.
– Haluan, että Alcest on kokonainen oma universuminsa, johon kuka tahansa voi tuntea kuuluvansa. Minulle Alcestin musiikki on ainoa paikka, jossain maailman rinnakkaisessa todellisuudessa, johon minä vähän kuulun, Neige sanoo.
– Minua ei kiinnosta ajatus meistä soittamassa jossakin pellolla tai hallissa musiikkivideollamme. Se ei edustaisi tunnetta, jota haluamme Alcestin musiikilla kanavoida. Me olemme kuitenkin vain välikappaleita tälle musiikille.
L’Envol -kappaleen videon on toteuttanut Yoann Lossel. Sama taiteilija on vastuussa albumin kiehtovista kansista. Neige koki ajatuksen kansitaiteilijasta tekemässä myös musiikkivideon todella kiinnostavana.
– Animoitu video koostuu yli 8000 kuvasta, joita Yoann ja hänen hyvä ystävänsä Cedric Lenfant ottivat niin keskellä kesää kuin talvea Ranskassa Brocélianden metsässä, missä Yoann asuu.
– Lopputulos on samaan aikaan sekä toismaailmallisen taianomaista että täydellinen heijastus siitä kauniista tosimaailmasta, jossa elämme. En voi vieläkään uskoa, että tuo video perustuu säveltämääni kappaleeseen.
Flamme Jumellen herkkä, tanssimaiseen koreografiaan ja luonnonmaisemiin perustuva video on toista maata. Neige paljastaa ujosti, että kappale on levyn henkilökohtaisin ja kertoo tärkeän ihmisen menettämisestä.
– Olen 39-vuotias, enkä ole ollut aiemmin juurikaan tekemisissä menetyksen kanssa. Se on ollut tavallaan todella onnekasta, mutta nyt kun olen menettänyt sielunkumppanini, tuska on mittaamattoman suurta.
– Tämä kappale ja video kuvastavat sitä, miten käsitellä tuollaisen suhteen menettämistä. Se tapa, jolla ohjaaja Kendy Ty sekä tanssijat Coralie Bénard ja Alina Lugovskaya toteuttivat tätä riipaisevaa yhteyttä, saa minut nytkin melkein kyynelehtimään. Kyse ei ole vain ihmisistä, vaan sieluista tanssimassa yhdessä.
Nämä kaksi videota kuvastavat sitä, miten Neige kokee maailman ja ihmisyyden. Hän kokee melankolista kauneutta jopa kaikkein kitkerimmissä tuntemuksissa. Ne ovat hänelle osa elämää, ja jopa kuolema voi olla jotain kaunista.
– Uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Siihen, että kohtaamme ihmiset ja olennot vielä myöhemmin toisessa ajassa, paikassa ja olomuodossa, jos he ovat merkinneet meille jotain erityistä.
Universaaleja sävellyksiä
Les Chants de l’Aurore -albumin kansia ja mainittuja musiikkivideoita tuijottaessa voi huomata, etteivät Neigen kanavoima musiikki ja visuaalisuus ole leimallisesti ranskalaisia vaan edustavat koko maailmaa.
Neige kokeekin samastuvansa moniin eri kulttuureihin, muttei mihinkään tiettyyn ihan täysin.
– Ihmiset esimerkiksi Malesiasta, Kiinasta, Pohjois-Afrikasta ja Japanista kirjoittavat minulle, että sävellän aivan heidän kansanmusiikkiaan muistuttavia melodioita, tai että jokin elementti visuaalisuudessamme koskettaa heitä.
– Se on outoa, koska olen ihan tavallinen, joskin loputtoman utelias ranskalaiskaveri. Ahmin jatkuvasti maailmaa ympärilläni, ja matkoillani Alcestin kanssa olen törmännyt uskomattomiin asioihin. Pisaroita näistä asioista, tai siitä miten olen ne kokenut, voit nähdä ja kuulla kaikessa, mitä Alcestissa teemme.
Tunnistettavin vaikute Neigen töissä on Japani. Omalaatuisen saarivaltion historia, myytit ja kulttuuri ovat tulleet ilmi Alcestissa sen toisesta albumista Écailles de lunesta (2010) asti. Vuosien kuluessa ilme on vain voimistunut.
– Komorebi-kappale on tietenkin ilmiselvä kumarrus japanilaiselle mytologialle. Ja jos katsoo uuden albumin kantta, tulee selväksi, että kuva voisi hyvinkin olla sukua vanhoille japanilaisille maalauksille.
– Opiskelen harrastuksena japanin kieltä. En suosittele sitä haastavuutensa vuoksi juuri kenellekään, mutta se on avannut mieltäni yhä enemmän japanilaiselle mielenmaisemalle. Kielessä on ihan oma sävynsä, ihan kuten ranskassakin.
Luonnon ja henkisyyden ohella Neige kertoo saavansa inspiraatiota arkkitehtuurista. Aina kun Alcest kiertää, Neige pyrkii keskittymään kaikessa rauhassa vanhoihin rakennuksiin eri puolilla maailmaa.
– Olemme vierailleet melkein kaikkialla maailmassa, mutta haluaisin vielä päästä kiertämään Afrikassa. Minulle onkin huhuiltu, että ainakin Marokossa voisi olla hieman kysyntää Alcestin musiikille.
– Minua kuitenkin kiinnostaa ihan jokainen maailmankolkka. Yksi puoli siinä, että koen olevani ulkopuolinen, on tietenkin se, että koen katsovani myös ihmisen luomuksia ulkopuolisen silmin. Ehkä siksi jaksan pysähtyä ihailemaan sellaisiakin asioita, jotka monet sivuuttavat. Kulttuurit yhdistyvät mielessäni yhdeksi.
Améthyste, albumin kolmas ja peräti kahdeksan ja puolen minuutin mittainen raita, peilaa Alcestin universaaleja kontrasteja kaikkein laajimmalla tavalla. Jos jossakin levyn kappaleessa käydään niin idässä kuin lännessä, niin pimeydessä kuin valossa, niin tässä.
– Olin hieman epävarma, tohdinko sovittaa samaan kappaleeseen niin monta eri riffiä ja tunnetta. Sitten annoin vaistoni kuljettaa kappaletta progressiiviseen suuntaan, ja siitä tuli aika tarinamainen teos, Neige kertoo.
– Ajattelin kappaleen valmistuttua, että tältä varmaan kuulostaisi, jos Pink Floyd coveroisi Darkthronea. En meinannut uskoa, että ajattelin noin. Sitten ymmärsin, että kappaleet, joilla ei ole rajoja ja jotka voivat sisältää satoja raitoja, ovat Alcestia puhtaimmillaan. Améthyste on tajunnanvirtaa, jossa en antanut itseni estää itseäni.
Herkkyyden äärellä
Hieman kuin L’Envolin musiikkivideon hahmolle tapahtuu pätkän lopussa, myös Neige kokee toisinaan, että haluaisi vain muuttua linnuksi ja lentää pois tästä maailmasta. Ajatusta ei kuitenkaan kannata ottaa merkkinä itsetuhoisuudesta.
– Teen päivittäin parhaani, että välttyisin siltä kaiken pahuuden ja ihan uudenlaisen mielisairauden myrkyltä, jota maailma puskee nähtäväksemme sosiaalisessa mediassa ja kaikkialla muuallakin, hän sanoo mietteliäästi.
– Minut pitää tolkuissani se, että jaksan uskoa tietynlaisiin henkisiin asioihin, ja että kanavoin tätä kaikkea musiikkiin. Se on minun eskapismiani. Joskus minulle on yhtä tärkeää jonkun muun omaksi pakokanavakseen tekemä taide. Siksi toivon syvästi, että Alcest tarjoaa ainakin muutamalle ihmiselle pakotien tästä pimeydestä.
Neige hymyilee sanoessaan, että hänen lähipiirinsä pitää häntä usein hyvinkin toiveikkaana ja optimistisena ihmisenä, vaikkei sellainen ilmenekään räiskyvänä energiana ja hyväntuulisuutena.
Viimeiset viisi vuotta Alcest-albumien välillä ovat jättäneet jälkensä myös Neigeen.
– Olen hyvin herkkä ihminen ja koen sekä omat että lähimmäisteni tunteet hyvin voimakkaasti. Ajattelinkin joskus, että minun kannattaisi ehkä sulkea itseni koko muulta maailmalta. Enää en ajattele niin.
– Tekemällä toiveikasta musiikkia valan itseeni toivoa. En voisi ikinä tehdä aggressiivista tai synkkää musiikkia, koska se ajaisi minut siihen samaan pahaan oloon ja pimeyteen, jolla monet tuntuvat ruokkivan itseään. Olen oppinut vaalimaan herkkyyttäni. Koen, että on parempi tuntea paljon kuin olla tuntematta mitään.
Herkkyytensä sisäistämisen jälkeen Neige on ymmärtänyt ympäröidä itsensä mahdollisimman hyvillä asioilla ja sulkenut lähipiiristään pois sen, mikä imee hänestä energiaa ja optimismia.
Kontroversiaalissa black metal -bändissä Peste Noiressakin nuoruudessaan vaikuttanut ranskalainen toteaa, että ennen hän sotki elämäänsä myrkyllisillä ihmissuhteilla ja ahmi liikaa ihmiskunnan pimeillä puolilla mässäileviä uutisia. Sitten hän kertoo, että elämänmuutos on ulottunut myös taiteisiin.
– Usko tai älä, en aina ymmärtänyt, miten suuri vaikutus musiikilla voi olla minuun myös pahassa mielessä.
– Pidän todella paljon Deathspell Omegasta, mutta en voi kuunnella sitä enää. Huomasin, että sen kaltainen pikimustuus ajoi minut niin synkkiin tiloihin, ettei se ollut enää terapeuttista tai edes terveellistä. Siksi keskityn altistamaan itseni sellaiselle taiteelle, joka valaa minuun uskoa ihmisyyteen ja maailman kauneuteen.
Julkaistu Infernossa 6/2024.