“Tuntuu edelleen melkoisen hämmentävältä, että Lars Ulrich on ystäväni” – haastattelussa Volbeatin Michael Poulsen

Volbeat-kippari rakastaa alkuperäistä rock’n’rollia sekä vanhan koulukunnan death metalia – ja vähän muutakin. Suomi taas rakastui ensimmäisenä ulkomaana Volbeatiin, ja Michael Poulsen onkin tuonut yhtyeensä Pohjolan perukoille kerta toisensa jälkeen.

Volbeat
Kuva: Nathan Gallagher

Tanskan suurimman rockyhtyeen asioita ei pyöritetä ihan mistä tahansa esikaupunkiröttelöstä. Aivan Kööpenhaminan keskustan tuntumassa, Ørstedsparkenin laitamilla pönöttää komea linnamainen kivitalo. Pramean pytingin uumenista löytyy Volbeatin taustavoimien toimistoja, varastohuoneita ja muita orkesterin tarvitsemia tiloja.

Raha, tai oikeastaan sen puute, on tänä päivänä iso kysymys useimmille rockbändeille, mutta uuden Seal the Deal & Let’s Boogie -pitkäsoiton juuri julkaisseen Volbeatin ei tarvitse pelätä kassanpohjan häämöttämistä. Sanotun taustalta löytyy esimerkiksi se tosiseikka, että Euroopassa jo hirvittävän korkuisen levypinon myynyt Volbeat on onnistunut viime vuosina tunkeutumaan myös Yhdysvaltain kivikoville markkinoille. Vahvasti amerikkalaisesta kulttuuriperimästä ammentava Outlaw Gentlemen & Shady Ladies -albumi (2013) onkin myynyt rapakon takana satojatuhansia kopioita.

Kaikesta tästä viime kädessä vastuussa oleva laulaja-kitaristi Michael Poulsen on tänään hieman myöhässä, sillä hän on juuttunut ruuhkaan kaupungin ulkopuolella. Kööpenhamina ei onneksi ole mikään São Paulo tai Tokio, ja Poulsen saapuukin paikalle vain vartin verran aikataulusta perässä. Kovasti viime vuosina hoikistunut mies pahoittelee myöhästymistään vuolaasti.

Alkukohteliaisuuksien jälkeen puhe kääntyy viime elokuuhun, Volbeatiin keikkaan Odensen Tusindårsskovenissa. Orkesteri houkutteli tuolloin paikalle lähes neljäkymmentätuhatta fania.

– Se tuntui aivan käsittämättömältä. Kun konsertin myynti alkoi, pilettejä alkoi mennä… ja mennä. Lavalla oli niin hieno fiilis, ettei sitä pysty mitenkään pukemaan sanoiksi, Poulsen huokaa.

– Tuona iltana minua harmitti ainoastaan se, ettei isäni ollut paikalla. Hän kannusti minua pienestä pitäen muusikon uralle ja jopa tavallaan ennusti sen, että tulemme saavuttamaan suosiota myös USA:ssa. ”Volbeat sekoittaa niin hienosti amerikkalaisia vaikutteita ja omaa juttua, että läpilyöntinne meren takana on vain ajan kysymys”, hän paasasi jo vuosia, vuosia sitten. Puistelin silloin päätäni, että ”kuulehan rakas isäukko, toivon sinun olevan oikeassa, mutta Amerikkaan ei mennä tuosta vain” – saati, että siellä niittäisi menestystä!

Poulsenin isä menehtyi muutamia vuosia sitten. Tämä on yksi syistä, miksi Kööpenhaminan kaduilla liikkumista ”yhä haastavampana” pitänyt kaikkien tuntema muusikko on muuttanut parin tunnin ajomatkan päähän pääkaupungista, maaseudun rauhaan, aivan nuoruuden kotipaikkansa kulmille. Toisin sanoen perheensä – äitinsä ja sisarustensa – lähelle.

– Olin miettinyt jo pitkään lähteväni Kööpenhaminasta. Mehän olemme kiertäneet melkein tauotta kaikki viimeiset vuodet ja elämä tien päällä on useimmiten yhtä hulinaa. Kun sitten pääsin loputtomien kiertueiden jälkeen viimein kotiin, en osannut rauhoittua kunnolla. Kaupunkiympäristössä on turhia houkutuksia, liikaa valoja ja ääniä, eikä lepäämisestä ja akkujen lataamisesta tule oikein mitään, Poulsen kertoo.

– Sitten löysin mukavan talon kaukana kirkkaista katulampuista ja tajusin, että minun täytyy tarttua tähän mahdollisuuteen. En ole joutunut katumaan päätöstäni, sillä rakastan maaseudun rauhaa. Takavuosina heräsin kaupungin meluun, mutta nyt pihamaan laitamilla kuljeskelee auringonnousua tervehtiviä lehmiä.

Poulsen hymähtää muistellessaan Anthraxin riveistä Volbeatiin vuonna 2013 siirtyneen amerikkalaiskitaristi Rob Caggianon vierailua tanskalaiselle maaseudulle.

– Rob tuumi ensin kohteliaasti, että täällä on kovin kaunista ja rauhallista. Hetken päästä hän lisäsi: ”Michael, sitä minä vain ihmettelen, että mitä helvettiä sinä teet täällä? Eihän täällä ole mitään!” Räjähdin nauramaan, että ”Rob, koeta kestää, pääset ihan kohta takaisin New Yorkiin ja voit käydä kantakuppilassasi vaikka joka päivä”. Ymmärrän toki ihan hyvin, ettei syntyperäinen newyorkilainen välttämättä viihdy jumalan selän takana, sillä tällaisessa paikassa asuminen vaatii tietynlaisen luonteen.

Ostaako joku tällaista?

Michael Poulsenin elämässä on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvin paljon – kliseisesti sanottuna enemmän kuin useimmille koko elinaikana. Neljä albumia julkaissutta death metal -yhtye Dominusia 90-luvulla pyörittänyt Poulsen iski kultasuoneen (ainakin kaupallisesti mitattuna) 2000-luvun alkupuolella perustettuaan Dominusin Vol. Beat -pitkäsoitosta (1997) nimensä napanneen Volbeatin.

– Dominus kuihtui hiljalleen pois, kun pikkupoikana diggailemieni artistien vaikutus alkoi kuulua biiseissäni entistä enemmän. Kun olin parikymppinen, death metal oli minulle kaikki kaikessa, mutta kolmenkympin lähestyessä vanha rakkauteni alkuperäistä rock’n’rollia kohtaan alkoi nostaa päätään. Kun sävellyksiini päätyi yhä enemmän Elviksen, Johnny Cashin, Chuck Berryn ja kumppaneiden vaikutusta, Dominus ei enää tuntunut sopivalta alustalta tekemisilleni, Poulsen kertoo.

– Perustin Volbeatin suoraan Dominusin raunioiden päälle. Julkaisimme pari demoa vuosina 2002–03, mutta sopimuksen saaminen oli kiven alla. Levy-yhtiöiden vastaus oli aina samanlainen: biisit ovat hyviä, mutta ostaako joku tällaista musiikkia? Viimein hollantilaisen Mascot Recordsin alamerkki Rebel Monster Records kiinnitti meidät, eikä heidän ole käsittääkseni tarvinnut katua tätä ratkaisua.

Jo debyytti The Strength / The Sound / The Songs (2005) menestyi hyvin, varsinkin Tanskassa, vaikka varsinainen kansainvälinen läpimurto tapahtuikin vasta kolme vuotta myöhemmin. No, ainakin jos ”kansainvälinen” tarkoittaa Suomea.

– En ikinä unohda sitä, kun Guitar Gangsters & Cadillac Blood nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen syksyllä 2008. Se oli mahtavaa, mutta vieläkin hienommalta tuntui seuraavan talven Suomen-kiertueen aikana, laulaja-kitaristi sanoo.

– Meillä oli toki aikaisempaakin kokemusta Suomessa soittamisesta, ja esimerkiksi Helsingin jäähallissa helmikuussa 2008 heitetystä Megadethin lämmittelemisestä jäi hyvä fiilis. Emme silti osanneet varautua siihen, mitä oli luvassa tammikuussa 2009…

– Kiertue alkoi Oulusta, emmekä olleet koskaan käyneet niin pohjoisessa. Ja jumalauta, että siellä olikin kylmä! Kun lentokone laskeutui keikkapäivänä Ouluun, alkoi jo hämärtää ja olimme varmoja, ettei paikalle tule torstai-iltana juuri ketään. Ryhdyimme sitten tekemään soundcheckiä sen ison hallin [Teatria] uumenissa, ja joku tuli sanomaan, että keikka on muuten ennakkoon loppuunmyyty. Reaktiomme oli vähintäänkin epäuskoinen: ei voi olla, tässä on jokin virhe! No, ei ollut, ja iltaman tunnelma oli aivan huikea. Lopulta koko Suomen-kiertue taisi olla loppuunmyyty ja tajusimme, että nyt muuten alkaa tapahtua!

Lottovoitto Metallicalta

Niin muuten alkoi. Vain vähän myöhemmin, keväällä 2009, Volbeat pääsi kiertämään ”unelmiensa maata”, Yhdysvaltoja, ensimmäisen kerran. Poulsen kiittää edelleen Nightwishiä ja yhtyeen taustavoimia hienosta mahdollisuudesta.

– Tämä ensimmäinen USA:n-kiertueemme ei ollut kovin pitkä, mutta se oli sitäkin tärkeämpi, hän nyökkää.

– Saimme hyvän vastaanoton useimpina iltoina, ja tajusimme, että monet tuntevat meidänkin tuotantoamme – jotkut ovat jopa saattaneet tulla katsomaan ensisijaisesti meitä. Nightwish-kiertue loi todella paljon uskoa omiin mahdollisuuksiimme rapakon takana.

Vielä saman vuoden syksyllä Volbeatin tie vei uudelleen Amerikkaan. Konserttipaikat tottelivat kuuluisia nimiä kuten Madison Square Garden (New York), Honda Center (Anaheim), Air Canada Centre (Toronto) ja Mandalay Bay Events Center (Las Vegas). Volbeat oli päässyt piireihin.

– Olihan se aikamoinen lottovoitto, kun Metallica kutsui meidät World Magnetic -kiertueensa avausbändiksi Pohjois-Amerikkaan. Tavoitimme valtavan määrän uusia ihmisiä, kun saimme esiintyä ilta toisensa jälkeen parinkymmenentuhannen hengen halleissa.

Poulsenilla on kerrottavanaan erikoinen muisto James Hetfieldiin liittyen.

– Onhan se hieman yllättävää, mutta Lars Ulrich ei ollut tanskalaisuudestaan huolimatta se Metallican jäsen, joka innostui meistä ensimmäisenä. Se oli James. Hän oli törmännyt Volbeatiin jossakin ja alkanut diggailla meiningistä.

– Metallica soitti Kööpenhaminassa viisi keikkaa heinäkuussa 2009, ja bändi taisi viettää kaupungissa viikon tai puolitoista. Sain sitten eräänä päivänä yllättävän puhelun Hetfieldin assistentiksi esittäytyneeltä kaverilta, ja luulin koko homman olevan huonoa huumoria. No, ei se ollut, ja päädyinkin sitten illalliselle Jamesin kanssa. Ilmeisesti mies viihtyi seurassani, sillä hän halusi tavata minut uudelleen parin päivän päästä ja kutsuin sitten hänet kotiini.

Revitkö Metallican julisteet pois ennen kuin Hetfield saapui? Poulsenia naurattaa.

– Kyllä vain, ja siivosinkin vähän! No, leikki leikkinä, ei minulla sentään ole Metallican julisteita seinilläni. Siis enää. Pikkupoikana huoneessani ei paljon muuta ollutkaan!

Yhä rankempaan suuntaan

Kuinka suuria esikuvia maanmiehesi Lars Ulrich ja King Diamond ovat ylipäänsä sinulle olleet? Loivatko he aikoinaan menestyksellään uskoa siihen, että Tanskastakin voi nousta raskaan rockin kansainväliseen kärkeen?

– Lars oli iso tähti jo silloin, kun olin pikkupoika. Silloin lähinnä ihmettelin, että miten kummassa tanskalainen kaveri on päätynyt amerikkalaisen bändin rumpaliksi. Tuntuu muuten edelleen melkoisen hämmentävältä, että Lars on nykyään ystäväni, sillä kyllähän minä tunnen itseni edelleen fanipojaksi Metallican kavereiden seurassa, Poulsen myöntää.

– King taas… Hänenkin vaikutuksensa on todella suuri. Muistan selailleeni jotakin päivälehteä 80-luvun puolivälissä, ja keskiaukeamalla oli iso juttu kotimaahansa konsertoimaan saapuvasta King Diamondista. Olin aivan ihmeissäni: kuka tämä hurjan näköinen kaveri oikein on ja onko hän muka tanskalainen? Paikallisesta levykaupasta löytyi vain No Presents for Christmas -maxisingle, ja se vain lisäsi hämmennystäni, sillä King Diamond esiintyi singlen kannessa jouluisen poron kanssa. Siis mitä helvettiä, tämähän on todella erikoinen kaveri, muistan miettineeni.

– Ensimmäinen King Diamond -albumini oli Them. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään sellaista, mutta rakastuin levyyn saman tien ja vietin lukemattomia tunteja sävellysten ja tekstikonseptin parissa. Them myös johdatteli minua yhä rankemman musiikin pariin, ja 90-luvulle tultaessa kuuntelinkin vain pelkkää äärimetallia. Death oli suurin suosikkini, mutta rakastin myös Entombedia, Benedictioniä, Carcassia, Deicideä, Graveä ja monia muita. Suomalaisista bändeistä diggasin erityisesti Amorphisia, johon rakastuin syvästi Tales from the Thousand Lakesin aikoihin.

Kaipaatko koskaan näitä 90-luvun alkupuolen maagisia aikoja? Silloinhan tuntui, että loistavia death- ja black metal -bändejä syntyy kuin sieniä sateella.

– Ikävöin erityisesti nauhanvaihtokulttuuria. Olin aikoinaan kirjeenvaihdossa monien tyyppien kanssa ja postilähetyksen saapuminen oli aina jännittävä tapaus. Minä tahansa päivänä posteljooni saattoi kiikuttaa laatikkoon vaikkapa Dismemberin uuden julkaisun, Poulsen hymyilee.

– Tein myös monia reissuja ympäri Tanskaa ja eteläistä Ruotsia. Jos kuulin joltakin alan ihmiseltä, että siellä ja tuolla on hyvä levykauppa, minun piti ehdottomasti päästä paikan päälle. Kyllä vain, kaipaan ehdottomasti niitä aikoja!

Lapsellisen helppoa

Niin ne ajat muuttuvat, ja niin niiden pitääkin. C-kasetin huhutusta noususta (!) huolimatta eräs musiikin leviämisen ja levittämisen tärkeimmistä kanavista on tänä päivänä YouTube. Kun Volbeat julkaisi kesäkuun alussa ilmestyneeltä Seal the Deal & Let’s Boogie -albumilta lohkaistun The Devil’s Bleeding Crown -videon, promootioteos keräsi parissa päivässä yli 200 000 katselukertaa.

– Kyseessä on yksi uuden levyn ehdottomista avainraidoista. Täytyy nimittäin myöntää, että minulla oli tällä kerralla aikamoisia vaikeuksia saada sävellysmoottoreita käyntiin, Poulsen sanoo.

– Uutta musiikkia kyllä syntyi, mutta en ollut kappaleisiin sataprosenttisen tyytyväinen. Rumpalimme Jon Larsen katseli tuskastumisiani aikansa, kunnes ehdotti ”sellaisen perinteisen Volbeat-biisin tekemistä”. ”Ääh, se on lapsellisen helppoa, ei se mitään auta”, vastasin. Kävin kuitenkin tuumasta toimeen, ja lopputuloksena oli The Devil’s Bleeding Crown. En olisi ikinä uskonut, mutta yhden onnistuneen biisin valmiiksi saaminen aukaisi padot ja tasokasta materiaalia alkoi syntyä hyvällä tahdilla. Jo kirjoitusvaiheessa minua ilahdutti erityisesti kappaleiden vaihtelevuus – levy ei todellakaan ole yhdestä puusta veistetty.

Vastaat edelleen Volbeatin kappaleista yksin, vaikka biisien kirjoittamisen hallitseva Rob Caggiano on vaikuttanut yhtyeessä jo kolmisen vuotta…

– Toki Robista ja muista bändin jäsenistä on apua, mutta kyllähän valtaosa ideoista ja aihioista tulee vieläkin minulta. Ehkä tämä liittyy siihen, että minä yksinkertaisesti tiedän, miltä Volbeatin täytyy kuulostaa. Tuoreen albumin kappaleista The Gates of Babylon lienee eniten koko orkesterin yhteistuotantoa.

Seal the Deal & Let’s Boogien valmisteluvaiheessa ”koko yhtye” tarkoitti Poulsenia, Caggianoa ja Larsenia, sillä Volbeatin pitkäaikainen basisti Anders Kjølholm lähti ryhmästä viime vuonna.

– Anders soitti jo Dominusin riveissä ja oli Volbeatin jäsen alusta asti. Yhteistyömme sujui, mutta positiiviset kipinät eivät enää sinkoilleet vanhaan malliin. Ehkä meille kävi vähän niin kuin vanhoille pariskunnille saattaa käydä: osapuolet pysyttelevät sinnikkäästi yhdessä, vaikka eivät oikeastaan enää edes tiedä syytä yhdessäoloon, Poulsen sanoo.

– Uusi basistimme tottelee nimeä Kaspar Boye Larsen. Hän on vanha tuttumme, sillä Kaspar paikkasi Andersia jo ensimmäisellä Euroopan-kiertueellamme vuonna 2006. Hän on löytänyt nopeasti paikkansa Volbeatin kokoonpanosta.

Ilosaarirockiin saapuva Volbeat tekee oletettavasti uuteen albumiin liittyen myös mittavan Suomen-kiertueen. Tai sellaista Poulsen ainakin lupailee, vähintäänkin rivienväleissä.

– Olemme viettäneet paljon aikaa Yhdysvalloissa viime vuosina. Nyt minusta tuntuu siltä, että Volbeatin eurooppalaisfanit ansaitsevat enemmän. Aiommekin rundata vanhalla mantereella jatkossa todella intensiivisesti!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.