Metallican vuonna 2003 ilmestynyt St. Anger muistetaan monista eri syistä – kitarasoolojen puuttuminen, alas viritetyt kitarat, bändin sisäiset ongelmat, laulaja James Hetfieldin katkaisuhoidot ja niin edelleen. Mutta kaikkein eniten levy taidetaan muistaa sen rumpusoundeista ja erityisesti peltipurkkia muistuttavasta kolisevasta virvelirummusta, josta tuli heti kättelyssä lukuisten vitsien ja irvailujen kohde.
Levyn tuottanut Bob Rock keskusteli St. Angerin tuotannosta ja soundeista tuoreessa Tone Talkin pitkässä haastattelussa. Hän sanoo itse olevansa sinut surullisenkuuluisan rumpusoundin kanssa, johon liittyy tuottajan mukaan myös tarina.
”Kun teimme levyä, menimme heidän vanhalle treenikämpälle Oaklandissa, paikkaan, jossa he treenasivat Cliffin (Burton, edesmennyt Metallica-basisti) kanssa. Muistelimme menneitä ja Lars (Ulrich, rumpali) kertoi setistään ja miten se oli asetettu tiettyyn kohtaan. Sanotaan näin, että olimme siellä hakemassa inspiraatiota, koska James ei ollut läsnä, joten sanoin [Larsille], että ota rummut esiin”, Rock muistelee.
”Hän kasasi rummut ja olimme jo tekemässä lähtöä, kun Lars vain tuijotti settiä. Lopulta hän istahti sen taakse ja sanoi, että anna mikä tahansa virveli. Olin juuri ostanut Ludwigin pleksilasivirvelin, jota halusin kokeilla – hän otti sen ja sanoi, että ’Siinä, tämä on se soundi’. Olin ihan, että mitä? No, teimme demon, jossa rummut oli mikitetty vain parilla 58-mikillä ja muutamalla halvalla mikillä, joita sattui lojumaan nurkissa ja siinä oli meidän soundimme. [Lars] ei enää suostunut mihinkään muuhun. Enkä ihmettele, koska ideana oli, että se oli se soundi, jolla he treenasivat eli se oli käytännössä lähinnä sitä soundia, joka heillä oli siellä vanhassa kämpässä.”
”Ihan sama mitä muut siitä sanovat, se inspiroi heitä jatkamaan ja piti bändin yhdessä. Minua ei haittaa, että sitä arvostellaan, mutta se on hei vittu virvelisoundi – löysätkää vähän pipoa!”
Rock sanoo saaneensa osittain inspiraatiota U2-yhtyeeltä tuotannon ja miksauksen suhteen ja samaa linjaa haettiin tavallaan myös St. Anger -levyllä.
”Achtung Baby todella muutti näkökantaani, koska sillä leikiteltiin paljon sillä, miten rummut tuodaan esiin. Joskus rumpuja hädin tuskin kuulee, joskus basso on voimakkain asia. Toisin sanoen he heittivät sääntökirjoilla vesilintua. Se oli myös iso osa St. Angeria – heitimme sääntökirjat roskiin ja kysyimme, pitääkö rummut todella laittaa tietyllä tavalla vain siksi, että niin metallimusiikissa yleensä tehdään?” Rock avaa.