Tyhjäkäynti minimissä – haastattelussa Bloodride

Kotimaisen Bloodriden thrash metal on rohissut jo yli kahden vuosikymmenen ajan, mutta se ei soittoniekkoja hidasta. Bändin kone rullaakin nyt kovemmilla kierroksilla kuin koskaan aiemmin.

Idiocracy on ollut valmiina hyvän aikaa ennen julkaisuaan. Miltä albumi kuulostaa korviinne tänä päivänä? 

– Äänitysten ja miksaamisten jälkeen en ole pahemmin jaksanut enää kappaleita kuunnella, mutta mitä tuossa hiljan pyöräytin lätyn varuiksi läpi, niin kyllähän se piru vie potkii! Eihän sitä ehkä muuten olisi arvannut pihalle pistääkään, kitaristi Teemu Vähäkangas arvelee. 

Ette ole lähteneet keksimään uutta, mutta huomaatko itse joitain konkreettisia muutoksia aiempaan tuotantoonne nähden? 

– Sanoisin, että ruuvi sen kuin vaan kiristyy levy levyltä, eli tempot ovat aika kovat ja biisit on puristettu yhä tiukemmiksi. Aikaisemmilla albumeillakaan ei olla liikoja himmailtu, mutta nyt tuntuisi, että tyhjäkäynti on jäänyt ihan minimiin. 

Levyltä kuuluu läpi ronski tekemisen meininki ja raaka ote soittoon. Ilmeisesti karsastatte loppuun asti hiottua musiikkia? 

– No ei sitä nyt varmaan suoraan karsasteta, heh! Kyllähän sitä kaikenlaista hiottuakin kamaa kuuntelee ihan mielellään, mutta jossain kohdin liika nyplääminen alkaa tympäistä ja sitä alkaa kaivata vähän rosoa. 

– Meidän kohdalla liika hinkkaaminen ei ole koskaan ollut ”se juttu”, koska se vie soittofiilikset aika tehokkaasti. Osa biiseistä on tehty pieteetillä ja ajan kanssa, mutta vaikkapa äänityshommat aika rennolla otteella. Soitannossa menemme enemmänkin tunteella kuin analyyttisella otteella, nysvääjät on erikseen! 

Thrash metalia on pidetty yhteiskunnallisesti tiedostavana musiikkina. Päteekö tämä myös Bloodrideen? 

– Toki. Melkein joka biisissä on jonkin sortin kantaaottavuutta – tai jos ei muuta, niin ihan vain huomioita ihmisten perustyperyydestä ja itsekkyydestä. 

– Emme lähde turhia saarnaamaan, kun nykyään moni ei välttämättä edes jaksa lukea sanoituksia, eikä tässä nyt luulla, että sanomisillamme olisi pahemmin merkitystä. Jos joku herää vähän kyseenalaistamaan arvojaan tai ympäröivää maailmaa meidän möykkäämisen kautta, niin helevetin hieno homma. 

Bloodridella on ikää yli 20 vuotta ja bändinne jäsenet ovat olleet musahommissa paljon sitä kauemmin – esimerkiksi sinä soitit Astarothissa jo 1980-luvun lopulla. Mikä ajaa yhä soittamaan thrash metalia? 

– Soittaminen ja biisien nykertely on vaan sen verran mukavaa, se tulee jo jotenkin selkärangasta. Kieltämättä se kovin palo on jo rauhoittunut ja tulee joskus pitkiäkin soittotaukoja, mutta kummasti sitä vaan jossain kohtaa huomaa, että kitara on kädessä ja mieli halajaa treenikämpille – ja nimenomaan keikoille. 

– Jossain oli tutkimus, että se musiikki, mitä on diggaillut about 14-vuotiaana, on todennäköisimmin sitä, mikä antaa vanhempanakin eniten tunnereaktioita. Sen ikäisenä aloin kyllästää päätäni aika tehokkaasti nimenomaan thrashillä, joten tämä on siinä mielessä ihan looginen jatkumo. Rässääminen antaa yhä kovat kicksit! 

Julkaistu Infernossa 7/2021.