”Uhkaa voi hyvin syleillä. Niin on jopa parempi tehdä, koska todellisuus tulee murenemaan” – haastattelussa Dødheimsgard

Norjalainen Dødheimsgard katkaisee pitkän levytystauon Black Medium Current -albumilla, joka virtaa ulos ihmisen sisäisestä maailmasta. Yusaf ”Vicotnik” Parvez esittää sillä suuria kysymyksiä, mutta ei odota saavansa vastauksia.

13.05.2023

Dødheimsgard eli DHG perustettiin Oslossa vuonna 1994 black metal -bändiksi. Vuosituhannen vaihteen kieppeillä puhdasoppisin bläkkis sai väistyä kokeilevamman ja luovemman soundin tieltä. Vaikka DHG on yhä kiinni vanhassa genressään, useimmiten se luetaan avantgarde metal -yhtyeeksi. 

Dødheimsgardissa on vuosien saatossa soittanut toistakymmentä muusikkoa, jotka tunnetaan paremmin esimerkiksi sellaisista ryhmistä kuin Darkthrone, Emperor, Dimmu Borgir, Satyricon ja Ulver. Liki kolmekymmentä vuotta alkuaikojen jälkeen mukana on enää yksi perustajajäsen, Vicotnik-taiteilijanimeä käyttävä, vuonna 1977 syntynyt Yusaf Parvez. Dødheimsgard toteuttaa hänen visiotaan. 

– Parin viime vuosikymmenen ajan olen säveltänyt suurimman osan Dødheimsgardin materiaalista yksin, Parvez kertoo. 

– Minun ei tarvitse panna kynttilää palamaan tai alkaa säveltää kun yö laskeutuu, tai jotain vastaavaa. Luovan ihmisen mieli toimii kellon ympäri. Aivot prosessoivat silloinkin, kun ei tietoisesti ajattele. Sitten vain odotetaan, että aika idean tulla on oikea. Sitä silmällä pitäen kannattaa hankkia välineet, joilla aihion saa talteen koska tahansa ja missä tahansa. Teknologia on muutenkin tehnyt kaikesta paljon helpompaa. Enää ei tarvitse aina järjestää bändin kaikkia jäseniä samaan huoneeseen. 

Dødheimsgardin nykyisessä kokoonpanossa vaikuttavat rumpali Myrvoll, kitaristi Tommy ”Guns” Thunberg ja basisti L. E. Måløy. Vaikka laulaja-kitaristi Parvez on yhtyeen pääsäveltäjä, muutkaan eivät ole sivustakatsojia. 

– Teen biisien luurangot itsekseni, mutta jotkin niistä saavat lihaa luiden päälle treenikämpällä, kun kaikki ovat paikalla. Ja kyllä he säveltävätkin: uudella Black Medium Current -levyllä on kaksi pianokappaletta, jotka teki basistimme. Ne ovat merkittäviä teoksia, ja varsinkin levyn päättävä Requiem Aeternum on valtava satsaus kokonaisuuteen. Muutenkin jätkät lisäävät biiseihin paljon yksityiskohtia. 

Alkuaikoina Dødheimsgard oli aktiivinen yhtye, jonka ensimmäiset levyt Kronet til konge (1995), Monumental Possession (1996), Satanic Art (mcd, 1998) ja 666 International (1999) ilmestyivät rivakkaan tahtiin. Sen sijaan viimeisimmät albumit Supervillain Outcast (2007, laulussa kansibändi Grave Pleasuresin Mat ”Kvohst” McNerney), A Umbra Omega (2015) ja Black Medium Current on julkaistu kahdeksan vuoden välein. 

– Se on jossain määrin olosuhteista kiinni, Parvez kertoo. 

– Minulla on muitakin bändejä, jotka vievät aikaa. Lisäksi jokaisella levyllä on ollut eri kokoonpano, eli on tapahtunut suuria muutoksia, joiden yli pääseminen on vaatinut aikaa. Ja koska lähden siitä, että en tee kahta samanlaista levyä, uuden reseptin kehittelemiseen menee aina oma aikansa. Ensimmäiset puolitoista vuotta saattaa kulua pelkkään miettimiseen. Mitä haluan tehdä? Mitä tavoittelen? Kun olen lopulta löytänyt vastaukset noihin kysymyksiin, täytyy vielä löytää itse asia. Se tapahtuu kokeilemalla. Yrittämällä ja epäonnistumalla. Lopulta saan tehdyksi musiikkia, joka kuulostaa oikealta ja alan rakentaa kokonaisuutta sen pohjalta.

Kysymyksiä vailla vastauksia

Parvez on nimennyt Black Medium Currentia kuljettavaksi voimaksi ahdistuksen. Hän ei kuitenkaan tarkoita oman ahdistuksensa purkamista musiikkiin vaan yleisempää eksistentialististen aiheiden pohdiskelua. 

– Käytin sanaa ”ahdistus”, koska ihmiset ymmärtävät, mitä sillä tarkoitetaan. Sitä pelätään tai kunnioitetaan, ainakin jossakin määrin. Ahdistus on yksi levyn hallitsevista piirteistä, mutta ajattelin asioita laajemmin kuin pelkästään sen kautta. Tarkastelen ihmisen mieltä ja käyttäytymistä – jotka tietenkin ovat yhteydessä toisiinsa – monista muistakin kulmista. Kyse on eristyneestä maailmasta, jollainen ihmisen sisällä on. Paikasta, jossa prosessoidaan elämässä tapahtuvat asiat ja yritetään ymmärtää elämää. Jos ahdistus asuu jossakin tietyssä paikassa, niin siellä. 

Parvezin ontologisten pohdintojen lähtökohtana on, että ihminen lajina ei käsitä omasta olemassaolostaan yhtään mitään. 

– Kyllähän me voimme tarkastella itseämme evoluution kannalta, mutta sen tehtyämme kamppailemme yhä sen kysymyksen kanssa, onko elämällä tarkoitusta. Jos sitä ei ole, miksi ei ole? Jos tarkoitus on, mikä se on ja miten se ilmaistaan? Mitä tietoisuus on? Mikä sen määrittelee? Pystyn tarkastelemaan itseäni ja ajatuksiani, mutta miksi? Onko tietoisuus vain jonkinlainen onnenpotku, vahingossa kehittynyt piirre? Kaikkien näiden kysymysten jälkeen ei tosiaan voi kuin sanoa, ettei lajimme ymmärrä omaa tarkoitustaan. Siksi on helppoa olla peloissaan. 

Ihminen on olemassa todellisuudessa, joka ei ole kaikille sama. Sen voi ajatella rakentuneen sosiaalisesti tai mielen sisällä, mutta mitään pysyvää se ei edusta. 

– Todellisuus voi murentua millä hetkellä hyvänsä, koska olemme rakentaneet sen tajuamatta siitä mitään. Lasten todellisuuden luovat vanhemmat ja ehkä päiväkoti, ja se kaatuu ja rakentuu uudenlaiseksi aika usein. Se on lapsille luonnollista. Aikuisina ihmiset taas ovat kiintyneet siihen, millaisena todellisuus näyttäytyy. Siinä vaiheessa sen hajoaminen alkaa pelottaa. 

Aikuisen itselleen rakentaman todellisuuden voi särkeä esimerkiksi työttömäksi jääminen. Erityisen kova isku se on niille, jotka ovat rakentaneet minäkuvansa sen varaan, mitä tekevät elääkseen.

– Työn menettäminen on oikein hyvä esimerkki siitä, kun todellisuus murenee. Jos työ on ihmisen olemisen keskiössä, eihän se ydin voi olla kovin luja. Siihen viitaten olen tavallaan epähuomiossa kirjoittanut levylle myös siitä, että meidän kannattaa ottaa ahdistus avosylin vastaan. Sehän vain kertoo meille totuuden vääristä narratiiveista, tai mitä lohturiepuja kukin nyt sitten elämässään käyttää.

Mikä sitten olisi tarpeeksi vakaa pohja identiteetin rakentamiselle? Tekisi mieli sanoa, että jokin, mihin suhtautuu intohimoisesti. Esimerkiksi musiikki on hyvin epävarma leipätyö, mutta vaikka muusikon toimen menettäisikin, musiikkia ei voi menettää kuin kuuroutumalla. 

– Minulle se on ehdottomasti taide. Se antaa minulle mahdollisuuden käydä itseni kanssa keskusteluja aiheista, joista tässäkin nyt puhumme. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän, vaikka varmasti jokaisella olisi kykyä sisäiseen dialogiin. En tiedä, miten itsekään pystyisin tähän, ellei säveltämistä ja sanoittamista olisi.

Täytyy muistaa, että suurin osa ihmisistä ei ole lainkaan kiinnostunut sisäisistä dialogeista. Hyvän ja etenkin helpon elämän voi elää myös käymättä yhtään keskustelua itsensä kanssa. Mitä nämä pohdiskelut lopulta antavat? Vastauksiako?

– Oikeastaan ei voi puhua vastauksista, koska moniin kysymyksiin ei ole sellaisia. Jos on puhe olemassaolosta ja jumalasta ja vapaasta tahdosta ja determinismistä, pystyy esittämään vain avoimia kysymyksiä. Olennaista on, että nämä ovat kiinnostavia asioita. Niitä analysoimalla voi oppia jotakin itsestään ja siitä, miten monisärmäisiä todellisuus ja ihmiset ovat. 

– Tämä myös osoittaa oman persoonallisuuden vilpilliset piirteet. Joskus ne voivat olla niin lujasti kiinni ympäröivässä kulttuurissa, että niitä on vaikea nähdä. Toisaalta, jos katsoo maailmaa sen kautta, mitä filosofit kutsuvat naiiviksi realismiksi, ei usko kulttuurin vaikuttavan asiaan… 

Naiivia realismia kutsutaan myös arkijärjen teoriaksi, mutta sitä on kritisoitu aiheesta. Samasta asiasta voi tehdä monenlaisia havaintoja. 

– Niin, sehän ei tietenkään voi kertoa koko totuutta. On paljon vaikuttavia tekijöitä. Esimerkiksi uskonnolliset yhteisöt valehtelevat itselleen jatkuvasti, eikä heillä ole estoja myöskään muille valehtelemisen suhteen. Minusta olisi tärkeää, että ihmiset pääsisivät käsiksi totuuteen. Harhakuvitelmat on hyvä paljastaa.

Olen lukenut sinun sanoneen, että liiallinen rationaalisuus on vaaraksi henkilökohtaiselle vapaudelle ja kasvupotentiaalille. Tarkoitatko rationaalisuudella niitä arkipäivän riskittömiä valintoja, jotka pitävät ihmisen turvassa mutta eivät varsinaisesti vie mihinkään – kuten nyt vaikkapa vakituisesta työpaikasta kiinni pitäminen? 

– Kyllä tuo on yksi näkökulma asiaan. Toinen on rationaalinen materialismi. 

Siis se filosofian suuntaus, jossa todellisuutta ymmärretään siitä itsestään käsin turvautumatta yliluonnollisiin selityksiin. 

– Kyllä. Olen hyvin rationaalinen ihminen, joka tykkää elää rationaalisessa ympäristössä. Toisaalta minulla on musiikki, jolla voin luoda äänellisiä maailmoja. Ei ole aina tarpeellista olla siinä mielessä rationaalinen, että hyväksyy tiedon lähteeksi ainoastaan empiristisen datan… Okei, tuo on ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri sanoin. Mutta juuri siksi Black Medium Current ei ole dogmiin tai uskonnollisuuteen perustuva albumi. Se ei anna vastauksia vaan esittää kysymyksiä. Voi olla, että paras paikka sijaitsee ajatusteni ääripäiden puolivälissä. On hyvä tietää, milloin kannattaa olla rationaalinen ja milloin ei.

Onko tässä kaikessa loppujen lopuksi kyse vain sinusta pohdiskelemassa omaa identiteettiäsi muusikkona ja taiteilijana? 

– Sellainen narratiivi ja fokus on helppo omaksua, koska sitähän minä teen. Samaan aikaan Dødheimsgardin tarina on kolmekymmenen vuoden mittainen. Eli näitä samoja kysymyksiä voisi esittää jonkin menneisyydessä tekemänsä virheen kautta. Mutta kuinka paljon mieltä on kantaa sellaista taakkaa, että on joskus kauan sitten ollut epärehellinen jossain asiassa? Silloinhan on saattanut olla vielä niin nuori, ettei ole osannut toimia paremmin. Ehkä se epärehellinen teko on ollut tarpeellinen tehdä, jotta pääsisi sinne, missä on ihmisenä nyt. 

– Tästä voidaan palata ahdistuksen, angstin ja todellisuuden murenemisen pelkoon. Sitä uhkaa voi yhtä hyvin syleillä. Niin on jopa parempi tehdä, koska todellisuus tulee murenemaan. Siihen on valmiimpi ja asioista oppii enemmän, jos pelkoon ja uhkaan suhtautuu positiivisesti.

Black metalin siunaus ja kirous

Parvez on kirjoittanut Black Medium Currentin kansitaiteesta seuraavasti: ”Etukannessa näkyy tyhjää tilaa ja todellisuuden rakennuspalikoita siinä mielessä, mitä on ja mitä voi olla. Kansikuvaa on helppoa ja etenkin mahdollista tarkastella filosofisen realismin linssien läpi, mutta kansi itsessään välittää olemassaolonsa kautta myös abstraktion jostakin, joka on syntynyt ideasta.” 

Keskeisintä ja ymmärrettävintä tässä on sanat ”mitä on ja mitä voi olla”. Voisiko tämä jopa olla Black Medium Currentin keskeinen teema?

– Se sopii kuvaan kaikessa laajuudessaan, siis ajatus siitä, että menneisyys muotoilee nykyhetken, joka muokkaa vuorostaan tulevia asioita, Parvez sanoo.

– Muutoksia ja siirtymiä tulee vääjäämättä. Mutta Black Medium Currentilla ei ole yhtä keskeistä teemaa. Levy on niin abstrakti, että sen sisällä kulkee monta reittiä. 

Luin Dødheimsgardin Facebook-sivulta, että kansi oli herättänyt keskustelua, joskaan ei merkityssisältönsä vuoksi. 

– Kun julkaisimme kansikuvan – jota itse pidän 80-lukuvaikutteisena – kaikki kirjoittivat, että tuohan on Pink Floydia, kuin The Dark Side of the Moon. Pidin kommentteja huvittavina, koska koko black metal -genressä on vain viisi erilaista kansityyppiä: bändi, vuohi, kuolema, paholainen ja fantasia. Joka vuosi ilmestyy määrättömästi levyjä, joissa on joku noista viidestä teemasta, eikä kukaan moiti sanallakaan niiden samankaltaisuutta. Sitten me teemme kannen, joka poikkeaa radikaalisti genren yleisestä kansitaiteesta, ja se herättää heti pahennusta. Minusta se oli jotenkin ironista. 

Pink Floyd -assosiaation ymmärtää samankaltaisen värimaailman vuoksi. Ongelma oli varmaankin enemmän erilaisuudessa kuin samanlaisuudessa. Kansi ei ole tuttu ja turvallinen. 

– Sellainen on hämmentävää varsinkin black metalissa, jonka piirissä ihmiset ovat niin ylpeitä yksilöllisyydestään. Kun katsoo vähänkin lähempää, niin eipä se kovin vivahteikkaalta vaikuta. Mutta samanlaista perässä kulkemisen mentaliteettia on kaikkialla muuallakin. Tarpeeksi monet eivät halua rikkoa muottia. Samaan aikaan olen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Eli pitää olla jonkinlainen perusta sekä niitä, jotka eivät rakenna sen varaan.

Dødheimsgard perustettiin Oslossa vuonna 1994. Siinä vaiheessa norjalaisen black metalin ensimmäisen aallon – eli maailmanlaajuisessa mielessä genren toisen aallon – uhrit olivat kuolleet ja kirkot kytivät vielä parin vuoden ajan. Ehditkö paikalle ajoissa tutustuaksesi Mayhemin, Burzumin ja Emperorin kavereihin?

– Tutustuin Mayhemin Euronymousiin, koska hänellä oli Helvete-kauppa. Kävin siellä levyostoksilla, juomassa kahvia ja juttelemassa. Mutta yleisesti ottaen asetelma oli sellainen, että norjalaisen black metalin ensimmäisen aallon porukka ei halunnut olla tekemisissä meidän toisen aallon väen kanssa. Sitten ensimmäinen aalto romahti, kun sen keskeiset tekijät olivat vankilassa, kuolleet tai piilossa jossakin. Siinä vaiheessa me toisen aallon muusikot saatoimme ottaa vapaasti skenen haltuumme. Silloin piti valita, mikä on tehokkain aktivismin muoto. Että kannattaako juoksennella murhaamassa ihmisiä vai pitäisikö sittenkin yrittää avata heidän mieliään taiteelle. Siinäpä viimeinkin kysymys, johon minä tiedän vastauksen.

Ulkopuolelta katsoen ja mielikuvien pohjalta sen ajan skene ei vaikuttanut kovin viihtyisältä. Oliko se niin negatiivinen ympäristö kuin miltä vaikutti?

– Kyllä se oli. Siksi kirkot paloivat ja ihmisiä kuoli. Ei kuitenkaan voi sivuuttaa sitä faktaa, että silloin oltiin käytännöllisesti katsoen lapsia. Ne, jotka romantisoivat sen ajan väkivaltaisia tapahtumia, tuntuvat unohtavan, että tyypit olivat tosi nuoria. Tietyt ihmiset, jotka tekivät silloin tiettyjä asioita, joutuvat yhä menemään nukkumaan omien ajatustensa kanssa. 

Millainen ihminen itse olit silloin, kun Dødheimsgard teki ensimmäisen levynsä Kronet til kongen (1995)?

– En ole mielestäni muuttunut kovin paljon. Lähinnä kai ymmärrän paremmin asioita, joiden kanssa silloin kamppailin. Kyselin silloin samoja kysymyksiä kuin kysyn Black Medium Currentilla. Olen varttunut uskonnollisessa perheessä ja olin teini-iässä todella vihainen nuori mies. Tein ratkaisuja, joita en enää tekisi. Kommunikoin oman taustani kanssa vihan kielellä. Sitäkään en enää tekisi. Käytännöllinen logiikka toimii paremmin. Mutta sellaista elämä on. Sitä lähtee joskus väärään suuntaan ja joutuu palaamaan takaisin. Matkalla karttuu kokemusta. 

Dødheimsgardin musiikkia luonnehditaan nykyisin usein avantgarde metaliksi. Kirjaimellisesti otettuna avantgarde on imarteleva luonnehdinta tarkoittaessaan etuvartiota tai kärkijoukkoa. Kuten on jo tullut ilmi, Parvez ei halua niinkään palvella genreä kuin johtaa sitä kohti jotakin uutta. 

– Pidän avantgarde-sanasta, koska sitä käytetään arvostaen ja rakkaudella. En kuitenkaan käytä sitä itse. Musiikilliset juureni ovat black metalissa ja tietyissä siihen liittyvissä tapahtumissa. Vielä kaksi vuotta ennen musiikin löytämistä minä vain lueskelin Aku Ankkaa. Sitten sain tietää black metalin salaisesta maailmasta, josta minulla ei ollut aiemmin aavistustakaan.

– Olen kiitollinen black metalille siitä, että se on avannut minulle ovia moniin muihin taiteisiin, esimerkiksi kirjoihin ja elokuviin. Koen yhä kuuluvani siihen ja pidän itseäni black metal -jätkänä. Voisi jopa sanoa, että yritän korvata black metalille kaiken, mitä olen siltä saanut. Teen sen olemalla luova, puskemalla eteenpäin taiteessani ja fokusoimalla black metalia uudella tavalla.

Julkaistu Infernossa 4/2023.

Lisää luettavaa