”Uudessa levyssä on kyse siitä, miten helposti joukkoja voi ajaa psykoosiin” – haastattelussa Oranssi Pazuzu

Oranssi Pazuzu kirjoittaa tarinaansa uutta lukua, jossa alitajunnasta ammentava yhtye pyrkii nousemaan uudelle tasolle. Kuulijansa se ajaa soonisten portaalien kautta Mestarin kynsiin.

Oranssi Pazuzu.
Kuva: Rainer Paananen

Kasvit pitävät musiikista. Ne eivät kuule sitä, mutta ne aistivat ääniaaltojen värähtelyn, joka saa ravinteet virtaamaan nopeammin, vähän niin kuin verenkierto vilkastuisi. Ei ole tutkittu, pitävätkö ne Oranssin Pazuzun musiikista, mutta arvaan, että eivät. Ne nimittäin suosivat klassista eikä niille kelpaa edes tavallinen rockmusiikki, ja Pazuzu on kaukana tavallisesta… mistään. Sen värähtely on niin äärimmäistä, että minun käy sääliksi studion huonekasveja, joita on yllättävänkin runsaasti.

Olemme kokoontuneet Helsingin kantakaupungin pohjoislaidalla sijaitsevaan Art Labiin kuuntelemaan Mestarin kynttä. Se on Oranssin Pazuzun uusi albumi, joka ilmestyy seuraavalle tasolle nousemisen tunnelmissa. Kohoaminen koskee sekä musiikkia että muuta toimintaa.

Oranssi Pazuzu on koonnut kuunteluhuoneeseen ”vaikutealttarin”. Pöydälle on aseteltu kulttuuurituotteita, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet yhtyeeseen. Sillä on Scott Walkerin, Dark Thronen, Canin, Portisheadin, Kraftwerkin, Burzumin, John Coltranen, Chemical Brothersin ja King Crimsonin musiikkia. On Harvester- ja The Beast Within -pelit (jälkimmäinen myös kirjana) sekä Conan Barbaarin soundtrack. On lukemistakin, kuten Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin Valonkantajat, Lovecrafrin tuotantoa ja fyysikko Carlo Rovellin Ajan luonne. On elokuvia, esimerkiksi Alfonso Cuarón scifitrilleri Ihmisen pojat.

Vaikutealttari muistuttaa Oranssin Pazuzun musiikkia siinä, että aina kun sitä vilkaisee, siitä huomaa jotakin uutta. Ja siinä, että siitä puuttuu kaikki valtavirtamainen tai normaali.

– Määrittele normaali, yhtyeen laulaja-kitaristi Jun-His eli Juho Vanhanen haastaa.

Hänellä on pointti. Asiat ovat normaaleja vain suhteessa ympäristöönsä.

Se nyt ainakin on normaalia, että musiikkialalla pyritään etenemään. Oranssi Pazuzu on viime aikoina pannut koko pakkansa uuteen järjestykseen. Bändillä on uusi keikkamyyjä (Doomstar Bookings), manageritoimisto (Flying Fox) ja levy-yhtiö (Nuclear Blast).

Basisti Ontto eli Toni Hietamäki luonnehtii tapahtunutta pitkän prosessin lopputulokseksi.

– Kun me perustettiin tämä bändi, me ajateltiin, että jos saataisiin julkaistua levy, se olisi aivan mahtava juttu. Nyt asiat ovat kulminoituneet pisteeseen, jossa tarvitaan lisää apuvoimia. Sen vuoksi meillä on uusia yhteistyökuvioita.

– Meillä on aina ollut ajatuksena, että katsotaan tilanne kerrallaan, Jun-His jatkaa. – Nyt kiinnostaa selvittää, voisiko tämä musa resonoida vielä useammassa ihmisessä.

– Musiikki on kehittynyt ja me ollaan löydetty uusia puolia itsestämme, Ontto kertoo. – Silloin bändiä tietenkin haluaa viedä eteenpäin, jotta se ei jäisi junnaamaan paikalleen.

Oranssin Pazuzun ensialbumi Muukalainen puhuu (2009) oli Violent Journeyn julkaisu. Kosmonumentin (2011) bändi teki Spinefarmille, kunnes asettui kahden albumin – Valonielu (2013) ja Värähtelijä (2016) – ajaksi Svart Recordsin talliin.

– Me oltiin tosi tyytyväisiä Svartiin. Me saatiin siellä taiteellinen vapaus, ja Svart suhtautui meihin tosi ymmärtäväisesti, Ontto tähdentää. – Heräsi kuitenkin ajatus, että isommilla muskeleilla me voitaisiin viedä musiikkimme suuremman joukon kuuluville. Siksi suuremmalle levy-yhtiölle siirtyminen alkoi kiinnostaa, ja niiden suunnalta osoitettiin kiinnostusta meitä kohtaan.

Alettiin käydä hartaita neuvotteluja, joiden mittaan Oranssi Pazuzu saatiin vakuutettua siitä, ettei sen taiteilijankäsiä tultaisi jatkossakaan sitomaan.

– Nuclear Blastilla oli realistisimmat ajatukset siitä, mistä tässä bändissä on kyse ja mihin Oranssi Pazuzun voi viedä, ei voi viedä ja mihin sitä ei kannata viedä, Jun-His perustelee.

Oranssi Pazuzu soittaa musiikkia, joka pitää luonnostaan kuulijakuntansa rajallisena – niitä, jotka sopeutuvat sen ääriolosuhteisiin on paljon vähemmän kuin niitä, jotka eivät sopeudu. Onko levy-yhtiön koolla silloin paljonkaan väliä?

– Marginaalistahan se on, Ontto myöntää. – Kyse ei olekaan siitä, että tämän musiikin pitäisi olla massojen saatavilla ja pureskeltavissa. Näillä kuvioilla tähdätään siihen, että mahdollisimman monella ihmisellä olisi mahdollisuus päättää, haluaako kuunnella tällaista bändiä. Eli että yhä useampi saisi tietää, että Oranssi Pazuzu on olemassa.

Kitaristi Ikon eli Niko Lehdontie jatkaa, että viime kädessä kaikkia Pazuzun päätöksiä motivoi musiikki.

– Bändin pääintressi on se, että taiteellinen ulosanti ja musiikin tekeminen pysyisivät omissa käsissä. Tarkoitus on vähentää muun säätämisen määrää niin, että meille jää mahdollisimman paljon aikaa tehdä musiikkia.

Millaisia mielikuvia, toiveita ja pelkoja liittyy sanaan ”menestys”?

– Se tuo mieleen Justin Bieberin, jolla on kolme miljardia fania ja joka itkee yksin makuuhuoneessa, Ontto visioi. – Sellainen skenaario ei liity ollenkaan siihen, mitä me tehdään.

Jun-His jatkaa, että menestyksellä ei sinänsä ole itseisarvoa.

– Olennaista on, mikä ”menestyksen” – lainausmerkeissä – aiheuttaa. Sellainen menestyminen on hienoa, että ihmiset pystyvät samastumaan johonkin taiteelliseen asiaan ja saavat siitä irti hyödyllisiä ja merkityksellisiä kokemuksia. Mutta muuten koko menestymisen ajatus tuntuu absurdilta ja turhalta.

Ikon sanoo menestyksen tarkoittavan hänelle lähinnä sitä, että bändi pystyy tekemään lisää musiikkia.

– Sitä menestys on, Jun-His ilahtuu. – Sitä, ettei tarvitse musiikkia tehdessä miettiä, onko sen tekeminen jatkossa mahdollista. Eli taide edellään mennään. Kaikkeen.

Amerikan meininki

Menestyksestä puhuttiin Oranssin Pazuzun kohdalla kovimpaan ääneen silloin, kun Metallican James Hetfield antoi ymmärtää pitävänsä obskuurin suomalaisyhtyeen musiikista. Värähtelijä-levyn Lahja oli Hetfieldin Spotify-soittolistalla, ja hän näyttäytyi Oranssi Pazuzu -paidassa.

Tässäpä oiva tilaisuus selvittää, millainen painoarvo supersuositun muusikon suosituksilla lopulta on.

– Kyllähän se kivalta tuntui, koska Metallica oli mulle aikoinaan johdanto metallimusiikkiin, Ontto sanoo. – Ei se kuitenkaan vaikuttanut mihinkään muuhun kuin siihen, että meiltä kysytään asiasta usein. Onhan se toki voinut saada jotkut tutustumaan meidän musaan.

Ikon naurahtaa, ettei asialla voi olla paljonkaan käytännön vaikutusta.

– Moni kuuntelee James Hetfieldin soittolistaa, mutta ei Oranssi Pazuzu taida olla sellainen bändi, joka jotenkin tarttuisi tosi lujaa Metallican faneihin. Eli se on imartelevaa, mutta ei näy missään.

Jun-His muistaa lukeneensa netistä ”jonkin suomalaisen pörssi- tai bisneslehden” aihetta koskeneen jutun, jonka kulmana oli hekumoida sillä, voisiko Oranssi Pazuzu olla suomalaisen rockin seuraava menestysbändi.

– Kommenttiketju oli ihan täydellinen. Jengi kävi kuuntelemassa, mitä se Hetfield oikein diggaa, ja palasi tuohtuneena kommentoimaan: ”Voi vittu mitä paskaa!” ”Tää on ihan hirveetä!” ”Kuinka joku voi kuunnella tätä?” Ja se on ihan fine! Hieno reaktio kaikin puolin!

Tapaus taisi vaikuttaa eniten siihen, mitä Hetfieldistä ajatellaan.

– Kyllä siinä omakin kyynisyys droppasi miljonäärien musiikkimaun suhteen. Sehän on hienoa, jos Hetfieldin kaltainen tyyppi kuuntelee edelleen ihan mitä tahansa ja vieläpä diggailee, Jun-His miettii. – En oikein usko, että meihin voi törmätä muuten kuin tsekkailemalla uutta matskua. Internetin hieno puoli on se, että kuka tahansa voi kuunnella mitä tahansa missä tahansa. Kaikki ovet ovat avoinna yhtä aikaa.

Juuri siksi Oranssi Pazuzu ei tarvitse hetfieldejä Amerikan-ovia avaamaan. Bändi teki siellä alkuvuodesta ensimmäisen oikean kiertueensa, ja Jun-Hisin mukaan rundi oli hyvä kokemus ”aika monellakin tasolla”.

– Sen onnistumiseen oli panostettu. Kaikenlaisia kauhustooreja kiertueista on kuultu, mutta meille oli buukattu sopivankokoisia paikkoja ja yleisönä oli sopivaa porukkaa, joka piti tällaisesta musasta. Vastaanotto tuntui aika yllättävältä, meidät jopa tiedettiin siellä. Amerikkalaisten reaktiot olivat siistejä, välillä primitiivisiäkin. Se oli aika erilaista kuin Euroopassa.

– Amerikkalaisten musadiggailu on heittäytyvää. Ne eivät siinä tilanteessa hirveästi kelaa asioita, Ontto jatkaa. – Joissakin paikoissa meno oli villiä. Jengi daivaili ja moshasi.

Oranssi Pazuzun musiikki puhutteli Amerikassa niitäkin, joille sisäavaruusmatkailu todellisuudentajun rajoille oli selvästi ennalta tuttua puuhaa.

– Detroitissa joku jäbä tuli lavan eteen häröilemään jokin seremoniavaate tai voodooasu päällä, siinä oli höyheniä ja nukkeosastoa mukana, Jun-His kertoo. – Kun aloin laulaa, se tarrasi kiinni mikkiständistä ja rupesi ravistelemaan. Siinähän menee laulajalta hampaat, joten lopetin vokalisoinnin ja tuijotin tyyppiä niin syvälle silmiin kuin pystyin. Jäbä meni psykoosiin ja kaikkosi eturivistä. Seuraavaksi näin, miten se heitettiin ulos. Se oli kaikkiaan aika outo kokemus.

Ikonin mieleen painui parhaiten Seattlen-keikka.

– Me soitettiin yhtä äärimmäisyyksiin menevää kappaletta, ja olin polvillani ja häsäsin pedaaleilla jotakin, kun joku kiipesi lavalle ja sukelsi suoraan päälleni. Se huusi jotain, ja mä ihmettelin, että mitä helvettiä tapahtuu. En ole raamikas ihminen, mutta yritin pökkiä tyyppiä pois lavalta, ja mietin, että nyt se varmaan suuttuu mulle ja lyö daijuun keikan jälkeen. Mutta se tulikin hehkuttelemaan, että oi, miten hyvä meininki.

Portaaleista tiloihin

Pahoittelut, huonekasvit – nyt kuunnellaan Oranssin Pazuzun uusi albumi. Yhtyeen tiedottaja, Grave Pleasuresissä ja Hexvesselissä vaikuttava Mat McNerney uskoo, että Mestarin kynsi ilmestyy suosiollisten tähtien alla. Hän on jopa vähän liikuttunut siitä, millaisia merkkejä Pazuzun taivaalla tuikkii.

– Kun vuosia sitten muutin Suomeen, Oranssi Pazuzu oli ensimmäinen bändi, jonka näin keikalla, McNerney muistelee. – Ihmettelin, ovatko kaikki suomalaiset bändit yhtä hyviä. Kävi ilmi, etteivät olleet, mutta Pazuzusta tuli minulle tärkeä yhtye. Ja Mestarin kynsi on aivan erityinen albumi.

McNerney olisi tietysti surkea tiedottaja, ellei hän sanoisi levystä juuri niin. Mutta kun Mestarin kynsi alkaa raapia tärykalvoja, britin voi uskoa olevan tosissaan. Toisiinsa kietoutuvat elektroniset ja orgaaniset soundit hahmottuvat hypnoottisesti jankkaaviksi kuvioiksi, joiden imuun tekee mieli antautua. Soitto virtaa vuoroin hallitsemattomana, vuoroin tiukasti ohjattuna. Kun välillä tuntee kuuntelevansa yhtä aikaa freejazzia ja grooverockia, Mestarin kynnen kutsuminen black metaliksi tuntuu aikamoiselta vähättelyltä. Jousisovitukset huitovat Pohjois-Afrikan tai Lähi-idän suuntaan mutta kieltäytyvät asettumasta tarkkaan paikkaan. Musiikki saa sulkemaan silmät ja nytkimään penkillä (ainakin, jos kuulija on eläytyjä eikä analyytikko, ja onneksi on).

Mestarin kynsi määrittelee normaalin käänteisesti: tätä se ei ainakaan ole, tämä on pimeää kamaa. Mutta niin; ”Tavanomaisuuttako tässä pitäisi tavoitella?” kysyi eräs Mieskuoro Huutajien jäsen henkilöltä, joka torui kuoroa erikoisuudentavoittelusta. Ja tokihan alitajuisetkin asiat ovat ihan normaaleja. Oranssia Pazuzua kuunnellessa ne vain ovat tavallista enemmän pinnassa.

Kun Mestarin kynsi päättyy, huoneessa on hyvin hiljaista. Jos tämä olisi popparin kuuntelusessio, nyt taputettaisiin joviaalisti, mutta Oranssin Pazuzun musiikin yhteyteen kannustusaplodit eivät sovi.

Tai ehkä sille voisi taputtaa samassa hengessä kuin lentokapteenille (tai oikeastaan kohtalon voimille) taputettiin 1980-luvulla, kun Finnairin kone laskeutui yhtenä kappaleena Teneriffan lentokentälle – kiitollisena extreme-elämyksestä ja helpottuneena mahdollisuudesta päästä elävänä takaisin maankamaralle.

Olihan se trippi. Veri tuntuu kiertävän nopeammin, eivätkä kukatkaan kuolleet ainakaan välittömästi.

Ontto kertoo, että Mestarin kynnelle tavoiteltiin hyökkäävää ja tiheää tunnelmaa.

– Musiikillisesti ajatus on se, että levyllä on portaaleja, joiden kautta astutaan erilaisiin tiloihin, ja että siirtymien jälkeen vallitseva voima on välittömästi läsnä siinä uudessa tilanteessa.

Ikon vertaa sitä huoneesta toiseen siirtymiseen.

– Huoneet ovat keskenään hyvin erilaisia. Me pyrittiin luomaan erilaisia tunnelmia ja tekemään äkkivääriä päätöksiä. Ei nyt mitään Mr. Bungle -ratkaisuja, mutta sellaisia, jotka pitävät otteessaan. Nykyajan kokeellisessa hip hopissa on paljon vastaavia äkillisiä siirtymiä, jotka vievät kuulijan mukanaan välittömästi.

Vaikka Oranssin Pazuzun ideat vaikuttavat selkeiltä, levyn tekemisessä oli paljon uutta myös bändille. Mestarin kynsi on ensimmäinen Pazuzu-levy, jolla Ikon on mukana täysivaltaisena jäsenenä. Hän toimi yhtyeen kiertuekitaristina jo Valonielun aikoihin, mutta liittyi osaksi bändiä vasta Värähtelijän jälkeen.

– Me tullaan samoista piireistä, joten on tuntunut luonnolliselta olla tässä mukana, kitaristi sanoo.

– Niko toi bändiin kitara-syntikka-sämplerimeiningin, joka lähti viemään meitä uusiin suuntiin, Ontto sanoo. – Mielenkiintoisia ne suunnat ovatkin. Tässä on paljon uutta. Soundimaailmassa yhdistellään orgaanista ja elektronista enemmän kuin ennen.

– Nikon touhut ovat tosi intensiivisiä, Jun-His lisää ja ottaa huikan pienestä viskipullosta. – Sen myötä bändillä on entistä selkeämpi fokus, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu.

Oranssin Pazuzun kappaleissa on vapaamuotoisilta ja vaistonvaraisilta kuulostavia osia, joiden toistaminen kuulostaa vaikealta. Toisaalta rummut ja basso saattavat polkaista käyntiin ehyen, päällekäyvän grooven. Ikon sanoo, että biisien tekeminen on monipuolinen prosessi.

– Me improvisoidaan ja äänitellään treeniksellä. Sitten mietiskellään niitä äänityksiä ja nauhoitetaan lisää. Aika usein bändin jäsenet tuovat kuultavaksi kotona nauhoittamiaan aihioita, joita sitten ideoidaan eteenpäin.

Jun-His täydentää, että myös valmiita ideoita kehitellään eteenpäin improvisaation kautta. 

– Sillä tavalla syntyy maaginen ilmapiiri, jonka tunnistaa erityiseksi, mutta kuitenkaan ei oikein tiedä, mikä siinä koukuttaa. Se on yhtä aikaa visuaalinen ja sooninen asia. Prosessia romantisoimatta voin kertoa, että kyse on paljolti siitä, mikä 

toimii ja mikä ei. Jos idea ei toimi, se palautuu dissektoitavaksi työpöydälle. Eli se on hippeilyä soittaessa ja rationaalista kelailua jälkeenpäin kuunnellessa.

Ontto lisää, että kun uusi kappale on teknisesti kunnossa, se työnnetään vielä uudelleen fiilistelymankelin lävitse.

– Eli rationaalisen kelan jälkeen hippeillään ihan vitusti lisää. Ultimaattinen testi on, tuoko biisi meille kiksejä vai ei.

Ikon summaa, että biisien tekeminen on Pazuzulle osaksi tarkkaa säveltämistä ja sovittamista, osaksi improvisoimista.

– Rohkenen väittää, että me ollaan aika analyyttisia, se vain ei liity mitenkään soittotilanteeseen tai tekniikkaan.

Keikoilla Oranssi Pazuzu keinuu kiinteiden rakenteiden ja vapaan irtautumisen välissä kuin korkki laineilla.

– Heittäytymiskohdat menevät omalla painollaan minne menevät, mutta eksaktimmat osiot pysyvät aika samanlaisina, Ikon kertoo. – Soundien suhteen jokaisella soittajalla on aika paljon improvisointivaraa ja versiot vaihtelevat keikasta toiseen. Eli äänet voivat olla samoja, mutta niiden sävy voi olla hyvinkin erilainen.

Jun-His sanoo, että Mestarin kynttä tehtäessä puhuttiin paljon polusta ja sen seuraamisesta.

– Jos riffi tai sointukulku on polku, ideana on pysyä sillä, mutta myös huomioida kaikki, mitä matkan varrella näkyy ja tapahtuu. Se, että on olemassa jokin kiintopiste, tekee improvisoinnista ja haahuilusta paljon vaikuttavampaa. Vaikka tie veisi minne, se on aina kuljettavissa. 

Matkalla psykoosiin

Oranssi Pazuzu – johon kuuluvat haastateltujen lisäksi Jarkko ”Korjak” Salo ja kosketinsoittaja Ville ”Evill” Leppilahti – on osa löyhää bändikollektiivia nimeltä Wastement. Se on Pazuzun, Dark Buddha Risingin, Abyssionin ja PH:n muodostama yhteisö, jonka päämajana on yhteinen treenitila.

– Dark Buddha Rising rakensi Tampereen Nekalan vanhaan teurastamoon kolon, jossa on hyvä soitella, äänitellä ja testailla erilaisia juttuja, Ontto kertoo. – Me ollaan kaveriporukka, jota kiinnostavat samankaltaiset asiat, kuten äärimmäiset äänenpaineet ja äärimmäiset mielentilat.

Äärimmäisyyksiä etsiessä on syntynyt paitsi uutta musiikkia myös uusia yhtyeitä. Wastementin bändit ovat muuttuneet eri yhdistelminä esimerkiksi Atomikyläksi ja Waste of Space Orchestraksi.

– Tutkimusmatkailu on iso osa tätä juttua. Meitä yhdistää seikkailunhalu, Jun-His sanoo. – Ideana on, että voi mennä mihin tahansa mistä tahansa kulmasta, kokea itse ja saada muut kokemaan niin paljon kuin mahdollista.

Mestarin kynteen tuo ajatus vaikutti heti biisien tekemisen alkumetreillä.

– Yksi ensimmäisistä ajatuksista oli, että nämä biisit ovat loitsuja tai kirouksia, joita langetetaan. Eli että musiikin kokija on vahvasti sen alttiuspiirissä, mitä hänelle levyltä syötetään, Jun-His kertoo.

Samankaltaisia ajatuksia suggestiosta sisältävät myös sanoitukset. Mestarin kynnen narratiivi etenee kohti lopullista tuhoa, sivilisaation loppua.

– Tarina on sellainen, että suosta nousee Mestari, joka alkaa kontrolloida uskonnollisilla ja okkultistisilla mielenhallintakeinoilla yhä suurempaa ihmisjoukkoa, Ontto kertoo. – Lopunaikojen fiilis on siis vahvasti läsnä.

Elämme outoja aikoja, ja Mestarin kynnen teema voisikin olla kauhuun verhottu tositarina päivänpolitiikasta – itse asiassa vähän niin kuin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen uuden albumin kappale Vaarallista ryhmää. Pazuzu-miehet kuitenkin kiistävät, että bändi olisi suoraan sidoksissa mihinkään olemassa olevaan asiaan tai henkilöön.

Yleisdystooppisena näkynäkin se tuntuu kuitenkin olevan ainakin paikoin kiinni tässä todellisuudessa. Jun-His sanoo levyn olevan realistinen siinä, miten se käsittelee aivopesun teemoja.

– Vaikka Mestari on lovecraftmäinen hahmo, siitä löytyy yhtäläisyysmerkkejä tähän maailmaan. Nykyisin asiat ovat helposti polarisoitavissa. Ihmisiä luokitellaan sen mukaan, minkä puolella he ovat. Sen vuoksi porukka on näinä päivinä vietävissä enemmän kuin koskaan. Tarvitaan vain yksi tyyppi, joka lähtee ajamaan asioita tiettyyn suuntaan, ja massat seuraavat.

Ontto huomauttaa, että nykyisin on olemassa työkaluja, joilla ihmisiä voi hallita paljon helpommin kuin vaikkapa 1930-luvulla, jolloin suuriakin joukkoja pyöriteltiin suorastaan mielivaltaisen helposti.

– Levyssä on kyse juuri siitä, miten helposti joukkoja voi ajaa psykoosiin, Ikon kiteyttää. – Siitä, miten liekkeihin kaadetaan lisää bensaa.

Myös taiteen tekemisessä on kyse paitsi halusta ilmaista itseään myös vaikuttaa ihmisiin tai asioihin tavalla tai toisella. Miten Oranssin Pazuzun musiikin soittaminen vaikuttaa sen jäseniin?

– Onhan se terapeuttista, Ontto myöntää. – Siitä tulee parhaimmillaan tosi euforinen ja ekstaattinen fiilis. Toisteisuus ja hypnoottisuus vievät transsitilaan, jossa ajantaju katoaa. Kun biisi kehittyy räjähdykseen, fiilis on katarttinen.

– Musiikki on parhaimmillaan fyysistä, Ikon sanoo. – Treeniksellä äänenpaineen tuntee kehossaan, ja samalla energiaa pääsee ulos.

Jun-His jatkaa, että terapiavaikutukset ovat moninaiset.

– Kun huudan täysillä mikkiin, tunne on positiivinen, ei negatiivinen. Siinä pääsee käsiksi sellaiseen tunnemaailman osa-alueeseen, joka on kytköksissä alitajuntaan. Yhdistän musan ja muun taiteen tekemisen eksistentiaalisiin asioihin, jotka on hyvä ulostaa itsestään. Ja kun maailmalla kohtaa ihmisiä, jotka samastuvat niihin tunteisiin, musiikki nousee puhuttujen sanojen yläpuolelle.

Oranssi Pazuzu on siis enemmän kuin bändi. Se on kokemus, ja sellaisena se on yhtä aikaa yhteisöllinen ja yksilöllinen.

– Ei tällaisen itseilmaisun jatkamiselle ole muuta järkevää syytä kuin se, että se tarkoittaa jotakin itselle ja muille. Jos levyttäminen edustaa jotakin muuta, kannattaa kysyä itseltään, miksi tekee sitä.

Julkaistu Infernossa 4/2020.