Per ”Hellbutcher” Gustavsson on totuttu näkemään nahkaan, niitteihin, piikkeihin ja ties mihin sonnustautuneena irvistelevänä hahmona. Siksi tulee väkisinkin pienenä yllätyksenä, että Skypella tavoitettu muusikko osoittautuu jo puhelun ensimmäisten minuuttien aikana äärimmäisen mukavaksi, huumorintajuiseksi ja iloiseksi tyypiksi.
Aloitamme alusta. Nyt 48-vuotias solisti sain ensikosketuksensa musiikkiin noin viiden vanhana.
– En muista tarkalleen milloin, sillä siitä on valtavasti aikaa, Gustavsson nauraa.
– Aloin kuunnella todella vanhaa kamaa kuten Jimi Hendrixiä ja semmoista vanhempieni vaikutuksesta. Jos mietin asiaa nyt, luulen että särökitarat olivat se juttu, joka sai minut innostumaan. Vuosien mittaan innostuin aina vain rankemmasta kamasta. Suurin kiitos kaikesta kuuluu Iron Maidenille, jonka löytäminen oli valtava käännekohta elämässäni. Olin välittömästi kuin puulla päähän lyöty ja päätin aloittaa kaikenlaisen Maiden-kaman keräämisen – teen sitä yhä!
Iron Maidenillä on ollut merkittävä vaikutus Gustavssoniin myös muusikkona, vaikkei se olekaan ihan ensimmäinen bändi, joka tulee mieleen vaikkapa Nifelheimiä kuunnellessa.
– On mahdollista inspiroitua jostain, vaikkei juttua kopioisi suoraan. Genesis ja Jethro Tull, jotka Steve Harris on kertonut suuriksi vaikutteikseen, ovat nekin aika kaukana Maidenin omasta musiikista.
Bändi pystyyn
Hellbutcher tunnetaan parhaiten Nifelheimistä, jonka hän perusti kaksoisveljensä Erik ”Tyrant” Gustavssonin kanssa 1990-luvun alussa.
– Olin todella innoissani metallimusiikista, ja siinä tilanteessa ei ole kovin tavatonta miettiä oman bändin perustamista. Kuuntelin paljon thrash-, death- ja black metalia, ja minusta tuntui, että jotain puuttuu. Ajattelin, että voisin tehdä homman paremmin itse.
– Nifelheim oli itse asiassa ensimmäinen bändi, jonka ikinä perustin. Olen vähän sellainen tyyppi, etten muutu kovin usein.
Veljekset asuivat tuohon aikaan Länsi-Götanmaan läänissä sijaitsevassa alle 2000 asukkaan Dals Långedissa. Heviskene ei ollut siellä voitokkaimmillaan.
– Siellä oli hädin tuskin ketään muutenkaan. Minkäänlaisia keikkoja ei ollut, tai mitään – vain minä ja muutama kaverini, jotka soittivat toisessa bändissä. Ehkä siellä oli tyyppejä, jotka diggasivat jostain Bon Jovista, mutta ei heitä voinut verrata meidän porukkaamme. Olimme aika yksin juttumme kanssa.
– Muutin toiseen kaupunkiin, Uddevallaan, ollessani 16-vuotias. Siellä tapasin paljon metallipäitä ja tutustuin esimerkiksi Dissectionin ja monien muiden bändien tyyppeihin. Sieltä oli vähän helpompi päästä liikkeelle, mutta aloittaessamme olimme täysin omillamme. Toisaalta se oli hyvä, sillä emme voineet ottaa vaikutteita keltään muulta. Teimme täsmälleen mitä halusimme, ja vähitellen kehittelimme vanhan koulukunnan thrashin ja blackin sekoituksen, joka on ollut juttumme siitä asti.
Solistiksi Gustavsson päätyi sattuman kautta.
– Nifelheimin ensimmäisellä rumpalilla Demonilla oli rumpusetti, veljelläni basso ja kolmannella kaverilla kitara. Minulle ei siis jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin laulaa. Jos olisin omistanut kitaran, ehkä minusta olisi tullut kitaristi.
– Aloin vain laulaa enempiä miettimättä. Kun puhutaan tämmöisestä musiikista, miten sen laulamista voisi harjoitella tai kuka sitä voisi opettaa? Sen kuin kiljuu sisuskalunsa ulos, ei siinä muuta voi, Gustavsson nauraa.
Toisenlaista laulua
Nifelheimissä rääkymisen vastapainoksi miehen on sittemmin kuultu laulavan myös puhtaasti. Kenties ensimmäinen näyte tästä saatiin Dead Kosmonaut -yhtyeen debyyttialbumilla maaliskuussa 2017.
– Minusta tuntui, että pystyisin todennäköisesti laulamaan myös puhtaasti. En vain ollut ikinä oikein yrittänyt. Hyvin jääräpäinen kaverini, Dead Kosmonautin basisti Mattias Reinholdsson, hoki jatkuvasti, että minun pitäisi laulaa hänen bändissään. En ollut aluksi yhtään innoissani, mutta hän oli hyvin sinnikäs ja lopulta tavallaan pakotti minut hommaan.
– Teimme yhdessä albumin… Mikä sen nimi olikaan? Expect Nothing. Siitä piti tulla vain demo, joten ajattelin, että voin yrittää, mitäpä siinä menettää. Demosta tulikin aika hyvä, joten väänsimme siitä bändin ensimmäisen levyn.
Gustavsson huomasi, että melodinen laulu onkin aika mielenkiintoista.
– Lähestymistapa on niin erilainen. Olen myös pitänyt sellaisesta hevistä jopa enemmän kuin death metalista tai muusta äärimmäisestä kamasta, joten tykästyin yhtyeen musiikkiin. Tällä hetkellä työstämme kolmatta levyä.
Toinen bändi, jossa Gustavsson laulaa, Friends of Hell, julkaisi toisen albuminsa huhtikuussa. Hän liittyi bändiin viime vuonna – jälleen sattuman kautta.
– Kaverini Tasos Danazoglou, joka on yhtyeen rumpali ja aivot sen taustalla, soitti ja kysyi minua vierailevaksi solistiksi. Heidän alkuperäinen laulajansa Albert Witchfinder oli jättänyt bändin, ja he olivat menossa äänittämään uutta levyä ilman laulajaa. Minulla ei ollut kauheasti tekemistä, joten ajattelin, että se voisi olla hyvä idea. Aluksi luulin vain vierailevani, mutta noin kymmenen minuuttia puhuttuamme sovimme, että minusta tulee bändin uusi laulaja.
– Friends of Hell ei ole kovinkaan samanlaista kamaa kuin Dead Kosmonaut. Se on paljon tummempaa ja myös monessa mielessä sellaista musiikkia josta pidän. Tavallaan alkeellista vanhan koulun kamaa, heviä jossa on joitain vaikutteita alkuaikojen black metalista.
Gustavsson kertoo pitävänsä itseään nykyisin bändien täysimääräisenä jäsenenä.
– Dead Kosmonaut on ollut minulle eräänlainen sivuprojekti, mutta mitä pidempään olen ollut mukana, sitä enemmän olen sotkeutunut siihen. Viimeisimmälle albumille kirjoitin yhden biisin. Friends of Hellin levy oli käytännössä valmis, kun liityin mukaan, joten äänitin vain laulut, mutta tulevaisuudessa minun on tarkoitus kirjoittaa biisejä heillekin.
Gustavssonin mukaan useampi bändi on ”musiikillisesti hyvä juttu”.
– Dead Kosmonautissa pääsen vetämään vähän pehmoisempaa kamaa, joten minulla ei ole mitään tarvetta tehdä nössöjä riffejä muille bändeilleni. Voin jättää kaikki hitaat osuudet pois ja kaahata täysillä.
– Tällä hetkellä tilanne on se, että minulla on aikaa kaikille bändeilleni ilman mitään ongelmia. Joistakin voi olla aika hämmentävää, että joku on samanaikaisesti kolmessa eri yhtyeessä, mutta minä haluan soittaa niin paljon musiikkia kuin kykenen. Aikaa, inspiraatiota ja intoa kaikkeen riittää kyllä.
Yhden tarinan loppu
Otetaanpa sitten puheeksi Nifelheim, jonka kohtalo tuntuu olevan mysteeri. Varmaksi voidaan sanoa vain se, että yhtye on ollut viimeiset pari vuotta syväjäässä.
– No niin. Kukaan ei tiedä, mitä bändille tapahtui. Se on selvää, että meidän on mahdotonta jatkaa, mutta en oikein osaa kertoa varsinaista syytä siihen, Gustavsson sanoo hieman takellellen.
– Äänitimme täyspitkän studioalbumin keväällä 2019, ja sen jälkeen bändissä oleminen on ollut melkoista vääntöä. Kukaan ei ole tuntunut haluavan enää jatkaa. No, kitaristi Blakosh ehkä, mutta me muut olemme täysin leipääntyneitä kaikkeen, mikä liittyy bändiin. Minä etenkin.
Sekin on epäselvää, mitä bändin viidennelle, käytännössä viimeistelyä vaille valmiille levylle tulee tapahtumaan.
– Tämä on se hauskin osuus, jos minulta kysytään. Minulla ja veljelläni on hyvin, hyvin eriävät mielipiteet siitä, mitä albumille pitäisi tehdä. Äänitimme ja miksasimme levyn bändinä, ja sen jälkeen homma vain levisi käsiin. Tuli kaikenlaista säätöä, sata uusintamiksausta ja aivan järjetön sotku. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi niin kävi.
– Levy-yhtiö maksoi albumin tekemisestä omaisuuden, joten olen aika varma, että se julkaistaan ennemmin tai myöhemmin, halusimme sitä tai emme. Se ei tietenkään ole paras juttu, mutta tässä kävi nyt näin.
Gustavssonin muistot Nifelheimin yli 30-vuotisesta taipaleesta ovat enimmäkseen negatiivisia.
– Täytyy sanoa, että se oli melkoista rimpuilua. Nifelheimissä soittaminen on ollut valitettavasti aina hyvin pulmallista. Ehkä se johtuu siitä, että minä ja veljeni emme vain tule toimeen keskenämme. Minulla on paljon parempi fiilis, kun se kaikki on nyt ohi.
Hyviäkin puolia tietysti löytyy.
– Vuonna 2007 kiersimme Venomin kanssa, mikä oli unelmien täyttymys. Toinen mieletön juttu oli brasilialaisen Vulcanon kanssa rundaaminen. Soitimme joka puolella maailmaa, tapasimme mahtavia tyyppejä ja muuta semmoista. Olihan siinä paljon hyvää, mutta myös huonoa. Kyllä se oli enimmäkseen taistelua.
Uusi alku
Nifelheimin tarina on tullut päätökseen, mutta Gustavsson ei ole jäänyt tuleen makaamaan. Suksien mentyä ristiin solisti alkoi kehitellä uutta bändiä, joka kantaa ytimekkäästi hänen taiteilijanimeään.
– Soitin Nifelheimissä niin monta vuotta, että olisi ollut tyhmää perustaa uusi yhtye nimellä, jota kukaan ei osaa yhdistää mihinkään. Aloittihan King Diamondkin soolouransa taiteilijanimellään Mercyful Faten jälkeen, samoin Ozzy Osbourne lähdettyään Black Sabbathista.
– Mietimme muitakin nimiä, mutta tänä päivänä on hyvin vaikeaa keksiä jotain, mitä ei olisi käytetty jo sataan kertaan. En ole myöskään ikinä pitänyt nimistä, joita ei voi huutaa keikoilla biisien väleissä. Kaksi pitkää sanaa on liikaa. Nimen piti olla lyhyt.
Gustavsson vakuuttaa, ettei Hellbutcher ole mikään sooloprojekti vaan ihan oikea bändi.
– Toimimme ryhmänä, jossa kaikki tuovat pöytään omia biisi-ideoitaan ja muuta, eli kaikki ei ole vain minun käsissäni.
Gustavsson kirjoitti silti valtaosan toukokuun lopussa ilmestyneen Hellbutcher-debyytin kappaleista.
– En hyödyntänyt mitään vanhoja ideoita Nifelheimin ajoilta, vaan kaikki on täysin uutta materiaalia. Olin niin väsynyt kaikkeen, mikä liittyy siihen bändiin, että koin parhaaksi aloittaa puhtaalta pöydältä. En kuitenkaan ollut kyllästynyt sellaisen musiikin vetämiseen, joten päätin jatkaa sen soittamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Muiden soittajien löytäminen kävi helposti.
– Mielessäni oli joitakin tyyppejä, ja onnekseni he lähtivät mielellään mukaan. Aluksi kysyin Devastatoria, Nifelheimin vanhaa rumpalia, joka oli innokas soittamaan kunnon metallia, aitoa kamaa. Seuraavaksi mukaan tuli Necrophiliac, jonka olen tuntenut vuosikaudet. Olemme jammailleet yhdessä silloin tällöin, ja tiesin, että hän on loistava kitaristi.
– Loput jäsenet löytyivät pari kuukautta myöhemmin. Kitaristi Iron Beast soittaa Dead Kosmonautissa. Soittelimme vielä triona, kun hän kysyi, josko tarvitsisimme toista kitaristia. Tuumasin, että ilman muuta.
Ainoastaan basistin löytäminen tuotti hieman haasteita.
– Tunsin vain yhden tyypin, joka tietää, miten bassoa tulee soittaa ja on kunnollinen Steve Harris -fani. Tiedäthän, se on välttämätöntä, jos aikoo olla samassa bändissä kanssani! Siispä soitin tälle norjalaiskaverille.
– Eld on ollut Gaahls Wyrdissä ja monissa muissa bändeissä, mutta tunsin hänet jo ennen kuin hän soitti yhtään mitään. Olemme kiertäneet yhdessä Maidenin keikkoja ja kiertueita ja tunteneet toisemme vuosia. Minusta hänen oli pakko olla oikea basisti tähän bändiin, ja hän piti ideasta. Pakko sanoa, että meillä on nyt todella hyvä kokoonpano.
Hellbutcherin ydinajatus on tehdä niin aitoa metallia kuin mahdollista.
– Emme jarruttele lainkaan! Biisit ovat nopeita, raakoja ja kaoottisia, mutta niiden melodioista voi silti nauttia. Musiikkimme ei ole pelkkää melusaastetta.
– Olemme soittaneet joitakin keikkoja, mutta siinä vaiheessa levy ei valitettavasti ollut vielä pihalla. Ainakin tähän asti yleisö on tykännyt biiseistämme. Aluksi porukka oli hieman hämmentynyttä, kun vedimme täysin tuntemattomia kappaleita, mutta loppua kohden kaikki headbangasivat. Hellbutcherin biisien lisäksi heitämme joitakin klassikoita kuten Venomia ja Bathorya.
Tavoitteena on panostaa etenkin keikkoihin ja tehdä niistä näyttäviä.
– Tämä on vielä uusi bändi, joten vie aikaa ennen kuin saamme kehitettyä sen sille tasolle, että voimme rakentaa kunnon lavashow’n. Meillä täytyy olla pyroja ja kaikkea, mitä tarvitaan hyvän metallishow’n rakentamiseen.
– Sen lisäksi keskityn tietenkin biisien kirjoittamiseen. Haluan tehdä jatkossa vielä enemmän musiikkia kuin tähän mennessä. Tavoitteeni on tehdä yksi albumi vuodessa.
Eddie ja kaikkea
Gustavsson tunnetaan valtavana Iron Maiden -fanina, jonka omistautuneisuutta aiheeseen kuvattiin peräti Ruotsin yleisradion dokumenttiin jo vuosikymmeniä sitten. Laulaja löytää monta syytä siihen, miksi englantilaisyhtye on maailman paras.
– Maiden tekee yksinkertaisesti parhaat biisit. Ne haastavat kuulijan. Heidän tapansa kirjoittaa musiikkia on kiinnostava – miten sovitukset toimivat ja niin edelleen. Bändillä on kokonainen kirjo klassikoita, mutta myös pidempiä biisejä kuten Rime of the Ancient Mariner tai monet biisit uudemmilla levyillä. Niiden välillä on melkoinen kontrasti!
– Heidän keikkansa ovat ihan mahtavia. Lavashow on parempi kuin millään muulla bändillä, jos minulta kysytään. Heillä on Eddie ja aivan kaikkea! Lisäksi bändi on pitänyt yhtenäisen linjan koko uransa ilman valtavia muutoksia. Kun kuulee Maidenin biisin, sen tunnistaa aina Maidenin biisiksi. He eivät ole ikinä tavoitelleet radiosoittoa tai muuta. He tekevät mitä tekevät, ja tekevät sen aika saatanan hyvin.
Gustavsson on kuunnellut bändiä niin pitkään, että innostuu etenkin sen uusista levyistä.
– Nykyisin kuuntelen enimmäkseen uudempia albumeja kuten Book of Soulsia. Ehkä viittä uusinta. Se johtuu siitä, että olen kuullut vanhat levyt jo niin monta kertaa, Gustavsson nauraa.
– Muuten olen vanhan koulukunnan tyyppi enkä juurikaan kuuntele uutta musiikkia. Pidin kovasti Saxonin, Blaze Bayleyn ja Bruce Dickinsonin uusista albumeista. Ne ovat perinteistä heavyä, mutta uutta kamaa. Valitettavasti ne ovat nämä vanhat naavat, jotka tekevät parasta uutta kamaa! On joitakin uusia bändejä, joista pidän, mutta en tietenkään muista niitä nimeltä juuri nyt.
– En kauheasti välitä seurata, mitä metallimaailmassa tapahtuu. Jos hyviä bändejä on, yritän löytää ne, mutta sellaisia tulee vastaan harvoin. Riippuu tietysti mistä genrestä puhutaan. Black metalissa kaikki bändit kopioivat nykyään toisiaan, ja jos se ei ole ongelma, niiden tyyli on enemmän jotain ambientia kuin rock’n’rollia tai metallia. Semmoinen ei kiinnosta minua.
Julkaistu Infernossa 6/2024.