Dark Tranquillityn perustajajäsen Niklas Sundin on palannut viiden vuoden hiljaiselon jälkeen parrasvaloihin, eikä ainoastaan yhden vaan peräti kahden Mitochondrial Sun -nimen alla julkaistun albumin voimin.
Sundin ehti viettää Dark Tranquillityn ja sen esiasteen riveissä vuodet 1989–2016. Vaikka kitaristi jäi viisi vuotta sitten virallisesti vain sapatille ja todellinen ero tapahtui viime syksynä, hän oli jättäytynyt yhtyeestä sivuun jo pian Atoma-albumin (2016) julkaisun jälkeen. 26 vuoteen mahtui 11 albumia ja tuhansia keikkoja.
Dark Tranquillity -vuosinaan Sundin tunnettiin paitsi monipuolisena säveltäjänä ja sanoittajana myös bändin visuaalisen puolen luojana. Kaikkeen panostukseensa nähden Sundinilla oli tapana jättäytyä esimerkiksi keikoilla hieman taka-alalle, eikä mies tavannut antaa juurikaan haastatteluja tai nostaa itseään erityisesti jalustalle.
Onkin yllättävää, että vetäytyvän muusikon sijaan Skype-videopuheluun vastaa todella innokas, puhelias ja analyyttinen mies, joka tuntuu pohtineen uransa syitä ja seurauksia tarkkaan.
– Nyt kun olen ollut aloillani muutaman vuoden, minulle on entistä selvempää, että rakastin musiikin tekemisessä ja bändiin kuulumisessa kaikkea muuta paitsi kiertueita, Sundin kertoo.
– Dark Tranquillity on siinä mielessä poikkeuksellinen bändi, että se tekee jatkuvasti pidempiä kiertueita. Construct-rundi oli mittavin siihen asti, Atoma-kiertueelle lisättiin paljon päiviä ja Moment-kiertueen on tarkoitus kasvaa jälleen.
– Se on mahtava asia bändille, joka rakastaa kiertämistä. Minä taas huomasin olevani noidankehässä, jossa kiertueet ottivat bändihommissa koko ajan isomman roolin, samalla kun kaikelle muulle jäi yhä vähemmän aikaa.
– Oma kuplani puhkesi vihdoin siinä vaiheessa, kun poikani syntyi. Olin luvannut itselleni, että jos ikinä saan perhettä, vähennän kiertämistä. En kuitenkaan voinut vaatia samaa koko bändiltä. Päätös jättää kiertueet ja sittemmin koko Dark Tranquillity oli yhtä aikaa koko elämäni vaikein ja helpoin.
Passiivinen rundaaja
Puhuessaan menneistä vuosikymmenistä Sundin tähdentää, ettei kadu mennyttä elämäntapaansa tai koe tehneensä jotain sellaista, mitä ei olisi missään tapauksessa halunnut tehdä. Sen sijaan 46-vuotias kitaristi sanoo, ettei aina itsekään ymmärtänyt itseään osana bändielämää.
– Innostun musiikin ja visuaalisuuksien luomisesta niin paljon, että mieleni täyttyy suorastaan euforisella tunteella. Sen myötä ajattelin jokaisen albumin kohdalla, että eiväthän ne kiertueet nyt NIIN pahoja ole, Sundin naurahtaa.
– Kaava oli kuitenkin aina sama: albumin tekeminen oli mahtavaa, treenaaminen oli hienoa, en malttanut odottaa uusien kappaleiden esittämistä ja… parin kolmen rundipäivän jälkeen olin ihan maani myynyt. Kärsin koti-ikävästä, passivoiduin kaikkien muiden töiden suhteen enkä introverttina ihmisenä jaksanut sitä jatkuvaa sosiaalista pyöritystä.
– Opin vihaamaan odottelemista, lentämistä, busseissa nukkumista ja epäsäännöllistä rytmiä jo alle kolmekymppisenä. Vasta ihan viimeisinä Dark Tranquillity -vuosinani myönsin itselleni, etten saanut sille kaikelle mitään vastapainoa. En nimittäin nauttinut edes keikoista läheskään yhtä paljon kuin koko muu bändi.
Muutama numero sitten Mikael Stanne kertoi Infernon haastattelussa olevansa koukussa siihen tunneryöppyyn, jonka vain yleisön edessä esiintyminen tarjoaa. Sundin ymmärtää DT-laulajaa, muttei kykene samaistumaan tunteeseen.
– Mikaelilla on luonnetta, jota kiertävältä muusikolta vaaditaan. Hän on hypersosiaalinen, ekstrovertti, utelias, energinen ja aidosti ihmisistä kiinnostunut laulaja, Sundin toteaa.
– Kun hän huutaa kirjoittamiaan lyriikoita yleisölle, sanoitukset saavat todellisen merkityksensä. Se on se hetki, kun hän luovuttaa symbolisella eleellä luomuksensa ihmisten tulkittaviksi, ja sanat alkavat elää omaa elämäänsä ihmisten tulkinnoissa. Se vuorovaikutus on hänelle korvaamaton asia.
– Minä en koskaan kokenut asiaa noin. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta minulle tärkeintä oli musiikin luominen ja sen ikuistaminen levylle. En koskaan kokenut samanlaista yhteyttä yleisöön kuin Mikael. En osannut kaivata sellaista tunnustusta tai rituaalia. Jotenkin en osannut luoda sellaista yhteyttä yleisöön ollessani lavalla.
– Minullekin on aina hehkutettu, miten kaiken kiertueilla tapahtuvan tylsemmän kestää, koska kaksi tuntia lavalla on niin puhdasta adrenaliiniryöppyä, että se tekee elämästä elämisen arvoista. Minä en vain kokenut sitä niin. Menin lavalle ja soitin kitaraa. Se oli ihan mukavaa, muttei mitään elämää suurempaa.
Kyse ei Sundinin mukaan ollut varsinaisesti masennuksesta tai ahdistuksesta, vaan ennemmin siitä, miten passiiviseksi kiertue-elämä hänet teki.
– Yritin kompensoida sitä kaikkea toteuttamalla toista intohimoani, kuvataidetta, myös kiertueilla. Tein aina suuria suunnitelmia ennen niitä. Päätin, että soitan keikat täysillä, mutta teen niiden ohella paljon töitä levynkansitaiteen parissa. Tai että käyn aina aamuisin lenkillä. Tai tutustun uusiin nähtävyyksiin. Tai teen vaikka uutta musiikkia. Ne suunnitelmat eivät koskaan pitäneet.
– Muistan, kun ostin vuonna 2001 kalliin 16-raiturin ja päätin, että tällä kiertueella kaikki muuttuu. Halusin säveltää paljon musiikkia. Seitsemän viikon kiertueella käytin sitä kerran. Kun kiertueesta oli kulunut muutama päivä, kaikki luovuuteni katosi johonkin kiireen keskelle.
Mikä sai sinut jatkamaan vuosikaudet kiertue-elämää, jota ei selvästikään oltu tehty sinua varten?
– Se oli yhdistelmä velvollisuudentuntoa, uskoa siihen, että tahti hiljenee vielä, ja jonkinlaista hiljaista hyväksyntää, että kestän kyllä sen osana muusikon elämää, Sundin pyörittelee.
– Pidin tietysti joistakin keikoista, eikä se koskaan hirveää ollut. Soitimme lukemattomia uskomattoman hyviä keikkoja. Yksi mielettömän euforinen esiintyminen käänsi aina vaakakupin, vaikka toisella puolella oli sata tasaista keikkaa. En ollut ajatusteni kanssa missään vaiheessa täysin pakkasen puolella ja hyväksyin asian vuosi toisensa jälkeen.
– Kai sitä voisi verrata mihin tahansa työhön. Hyväksyin sen, että jos kiertueet ovat työ-elämäni epämieluisin puoli, asiat eivät ole kovin huonosti. Muistuttelin itseäni siitä, että monet tekevät paljon huonompiakin töitä. Olin monella tapaa etuoikeutettu, koska sain ylipäänsä tehdä musiikkia. Albumien tekeminen piti minut pinnalla.
Luovuuden demokratia
Tarkkaan sanansa valitsevan Sundinin äänensävy muuttuu jälleen pohdiskelevaksi, kun hän muistelee Dark Tranquillityn kanssa tekemiään levytyksiä saatuaan niihin nyt hieman etäisyyttä.
– Tapamme tehdä musiikkia oli aina todella demokraattinen. Enkä tarkoita sitä, että otimme mukaan kappaleita kaikilta, vaan veimme ajatuksen vielä paljon pidemmälle: jokaisen kappaleen oli oltava kaikkien mielestä hyvä.
– Jos kysyisit kaikilta Dark Tranquillity -jäseniltä mielipiteitä albumeistamme, kaikki osaisivat nimetä suosikkinsa ja vähemmän mieluisat levyt. He löytäisivät jokaiselta levyltä erinomaisia kappaleita, mutta myös niitä vähemmän mieluisia.
– Kuulijat eivät tietenkään koe levyjä samoin kuin me. Jokainen levylle päätynyt kappale saattoi olla kymmenes, viidestoista tai jopa kahdeskymmenes versio ideasta, josta kaikki lähti liikkeelle. Tapanamme oli kokeilla erilaisia lähestymistapoja kappaleisiin siihen asti, että kaikki kokivat version olevan onnistunut.
– Joskus erot olivat hyvin pieniä. Kuullaanko kertosäe kappaleessa kolme vai neljä kertaa? Onko kertosäe puhtaasti vai möristen laulettu? Laitetaanko mukaan kitarasoolo vai ei? Toistuuko riffi säkeistössä minuutin vai kaksi? Toisinaan kappale saatettiin sovittaa täysin metalliseksi hyvin synalähtöisestä aihiosta, tai päinvastoin.
Kun Sundinilta kysyy hänen suosikkejaan ja vähiten mieluisia Dark Tranquillity -albumeita, vastaus syntyy nopeasti.
– Jokainen albumi on minulle todella tärkeä, koska ne ovat kuin aikakapseleita, jotka ovat ikuistaneet paljon asioita minusta henkilökohtaisesti, sekä tietenkin sen, mitä me kollektiivina kunakin hetkenä olimme.
– Itselleni läheisin on Projector [1999]. Se oli murroskohta. Hetken aikaa Göteborg-soundi oli ihan siisti juttu, mutta kyllähän meitä bändeissä kuten Dark Tranquillity, In Flames ja At the Gates alkoi turhauttaa, kun kaikki laitettiin jatkuvasti samaan lokeroon. Oli aika luonnollista, että bändit halusivat erottua toisistaan ja muuttivat tyylejään radikaalisti.
– Nykyään melodisemmat kertosäkeet ja koskettimet ovat tällaisessa metallissa ihan arkipäivää, mutta tuolloin elektronisemmat flirttailut, melankoliset puhtaat laulut ja seesteiset riffit olivat jotain ihan uutta. Se inspiroi minua.
– Haven [2000] vei näitä juttuja vielä pidemmälle, mutta ironista kyllä se on itselleni vähiten mieluisa albumi. Se on ihan hyvä levy, mutta meni liian pitkälle Projectorista lähteneen ajatuksen kanssa. En säveltänyt sille levylle riffiäkään.
– Olen hyvin kausiluontoinen ihminen. Se mikä on musiikissa parasta juuri nyt, ei välttämättä kiinnosta minua vuoden päästä. Havenin aikoihin kirjoitin paljon black metal -tunnelmaista progressiivista metallia, joka ei osunut yksiin bändin ajatusten kanssa.
Olisiko Dark Tranquillityn pitänyt tehdä kompromissien sijaan toisinaan rohkeammin ääripäitä korostavia albumeita? Vaikkapa todella raakaa äärimetallia tai tyystin puhtaasti laulettua elektronisempaa musiikkia.
– Niin, olisimmehan me voineet julkaista vaikka KISS-tyylisesti samaan aikaan neljä tai viisi erilaista albumia, joista kukin olisi sisältänyt yhden jäsenen luomuksia, Sundin naurahtaa.
– Bändin sielu on kuitenkin juuri siinä viiden kuuden ihmisen summassa. Kompromissi voi kuulostaa hirveän rumalta sanalta, mutta Dark Tranquillityssä kyse ei ollut siitä. Se, että niin moni ihminen bändissä piti musiikkiamme hyvänä, takasi vuosien kuluessa sen, että myös melkoisen iso yleisö samastui levyihin.
– Asian hintana kohdallani oli se, että kun esittelin ideoita, jotka olivat mielestäni hyviä Dark Tranquillitylle, ne otettiin vastaan lämpimästi, mutta kun toin pöydälle ne omaan makuuni loistavimmat demot, ne eivät saaneetkaan kannatusta. En kuitenkaan koskaan kokenut sitä taakkana, vaan ennemmin koko Dark Tranquillityn läpeensä vahvan identiteetin perustana.
– Vasta lukuisten vuosien ja pitkäaikaisten kompromissien hieromisen jälkeen aloin kaivata uusia tapoja tehdä asioita.
Luovuuden diktatuuri
Nyt Sundin on vapaa tekemään millaista tahansa musiikkia hän ikinä sattuu haluamaan. Hänen projektinsa Mitochondrial Sun onkin monella tapaa Dark Tranquillityn luomistavan vastakohta.
Viime vuonna ilmestyneet Mitochondrial Sun- ja Sju Plusarer -albumit kätkevät sisimpäänsä Dark Tranquillityn sävyjä, mutta keskitien kulkemisen sijaan Sundin on vienyt soundia sekä äärimetallisempaan että elektronisempaan suuntaan.
– Ajatus projektista on pyörinyt mielessäni vuosikaudet. Joskus suunnittelin tekeväni tällaisia levyjä kiertueprojekteina, mutta kuten kerroin, luovasta työstä ei tullut kiertueilla yhtään mitään, Sundin sanoo.
– Vanhimmat levyillä kuultavat ideat ovat peräisin 90-luvun alusta, tuoreimmat niiden teon varrelta. Monet levyjen sävellyksistä ovat juuri niitä äärimmäisempiä juttuja, jotka eivät olleet omiaan Dark Tranquillityn albumeille.
– Bändin jälkeen halusin tehdä kaiken eri tavalla. Ei muita jäseniä, ei treenejä, ei neuvotteluja sovittamisesta eikä aikatauluttamista sen suhteen, milloin kaikki toteutetaan. Vein asian niin pitkälle, että hylkäsin jopa hetkeksi kitaralla säveltämisen. Haastoin itseni tekemään musiikkia ohjelmoimalla ja koskettimilla, mistä seurasi tietenkin paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta se oli myös innostavaa.
– Tämä kaikki oli mahdollista, koska minun ei tarvinnut miettiä yhtään, myykö levy kymmenen vai kymmenentuhatta kappaletta. Tai onko musiikkia mahdollista soittaa keikoilla. Se antoi minulle vapauden tehdä mitä vain.
Mitochondrial Sunin albumeille syntyi täysin instrumentaalista musiikkia, jossa keskitytään tunnelman rakentamiseen ja vahvoihin kontrasteihin.
– Yksi syy tähän on, että halusin tehdä levyt täysin itsekseni enkä osaa laulaa yhtään, Sundin hymähtää.
– Yhtä suuri syy on viehtymykseni klassiseen musiikkiin sekä elokuva- ja pelisoundtrackeihin. Olen aina pitänyt ajatuksesta, ettei musiikissa ole mukana laulajaa johdattelemassa kuulijaa jonkin tietyn tunnelman tai aiheen äärelle, vaan se jättää sijaa mielikuvitukselle.
– Tämäkin oli reaktio Dark Tranquillityn tekemiseen. Olin kirjoittanut musiikkia ja sanoituksia tietyillä tavoilla niin pitkään, että syöksyin toiseen ääripäähän. Halusin löytää sisäisen Songs of Distant Earthin luoneen Mike Oldfieldini.
Tulokset ovat paljon mielenkiintoisempia kuin kitaristien perinteisillä sooloalbumeilla, joista Sundin kertoo pitäneensä nuorempana.
– Teknisyyden sijaan minulle on tärkeintä se draaman kaari ja tarina, joka voi tarjota kuulijalle täysipainoisen kokemuksen. Siinä koen olevani vahvimmillani. En myöskään ole koskaan ollut niin vahva kitaristi, että voisin kuvitellakaan esitteleväni olemattomia taitojani, hah hah!
– Albumeilla on paljon kokeiluja. Jotkin kappaleet ovat syntyneet aivan selvästä visiosta: olen kuullut jotain mielessäni ja haluan toteuttaa sen konkreettisesti. Toisissa olen lähtenyt liikkeelle vaikkapa introriffistä ja katsonut, mihin seikkailu johdattaa. Mukana on myös silkkaa improvisaatiota, jonka olen vanginnut albumille sellaisenaan.
Luovuuden vimma on johtanut Sundinin mukaan niin runsaaseen määrään musiikkia, että hän on paikoin saanut jopa toppuutella itseään, ettei julkaisisi kaikkea kerralla.
– Julkaisin viime vuonna kaksi albumia, mutta tosiasiassa minulla on vielä kaksi levyä lisää valmiina! Suunnittelen usein levyjäni pitkälle, mutta saatan muuttaa mieleni nopeasti ja tehdä sittenkin jotain ihan erilaista. Siksi tuoreimmat albumini saattavat olla minulle jo ilmestyessään hieman vieraita kokemuksia.
– Nytkin minulla on valmiina yhdeksän pitkää kappaletta kiehtovaa musiikkia, johon olen tehnyt miksauksen, masteroinnin ja visuaalit. Pohdin parhaillaan, julkaisenko ne kokonaisena albumina, kahtena kolmena ep-julkaisuna vai kappale kerrallaan itsenäisinä teoksina. Musiikkia syntyy juuri nyt aivan valtoimenaan.
– Kieltämättä olen huomannut innostuneeni musiikin ja kuvataiteen luomisesta ihan eri tavalla, kun kiertueet eivät ole jatkuvasti mielessäni. Ihan kuin vuorokaudessa olisi nykyään tuplasti enemmän tunteja.
Intohimot tasapainossa
Säveltäjän, sanoittajan ja kitaristin toimien ohella Sundin on tehnyt 1990-luvun alusta alkaen kansitaiteita ja muita visuaalisia kokonaisuuksia lukemattomille bändeille kautta maailman – myös suomalaisyhtyeille kuten Sentencedille, Charonille, Ajattaralle, Entwinelle ja Eternal Tears of Sorrow’lle.
– Piirtäminen oli jo lapsena yksi suurimmista intohimoistani, ja piirsin kaikenlaisia sarjakuvia ja teoksia hirviöistä ja otuksista, eli tein tavallaan metallitaidetta jo ennen kuin tiesin mitä metallimusiikki on, Sundin muistelee.
– Dark Tranquillityn uran alussa death metal oli nuori genre. Kaikki näkyvyys perustui demojen vaihteluun, flyereihin ja kirjeiden kirjoittamiseen. Aloin tehdä lyijykynillä ja tussaamalla mahdollisimman näyttäviä kuvia demoillemme. Pian muutkin bändit kiinnostuivat töistäni.
– Ennen kuin bändi ja kiertueet alkoivat viedä kaiken aikani, ehdin opiskella yliopistossa multimediaa, visuaalista suunnittelua ja Photoshopia, jonka taitaminen ei ollut tuossa vaiheessa 90-lukua vielä kovin yleistä.
– Itsevarmuuteni kasvoi pikkuhiljaa, kun tein muutamien bändien demojen kansia ja kävin kouluja, kunnes uskaltauduin Projector-albumin kohdalla tekemään kokonaisen albumimme kansitaiteet itse.
Projectorin kannet tekivät vaikutuksen Dark Tranquillityn levy-yhtiöön Century Mediaan, ja Sundinista tuli pian ikään kuin heidän hovitaiteilijansa. Hän alkoi saada tarjouksia joka puolelta maailmaa.
– Ehkä tapani tehdä tietokoneella monikerroksisia, tekstuuriltaan erilaisia kansia viehätti bändejä, jotka olivat tottuneet valokuviin, maalauksiin ja paljon suoraviivaisempiin tietokonetöihin, Sundin toteaa vaatimattomasti.
– Samaan aikaan oli hyvin yleistä, että levy-yhtiöt saivat bändiltä musiikin ja tilasivat sitten haluamaltaan tyypiltä kannet. Bändit näkivät lopputuloksen vasta siinä vaiheessa, kun levy oli lähdössä painoon.
– Halusin tarjota yhtyeille mahdollisuuden osallistua prosessiin, koska ymmärsin itse bändin jäsenenä, miten tärkeä puoli kokonaisuutta levynkannet ovat. Jotkin bändit eivät moisesta välittäneet ja saattoivat vain toivoa, että tee jotain sinistä. Osa bändeistä taas oli vuorovaikutuksesta todella innoissaan.
Pian Sundin oli tunnistettavan ja omalaatuisen ulosantinsa ansiosta alallaan niin suosittu taiteilija, että alkoi saada tarjouksia liikaakin. Samalla hän huomasi visionsa ajautuvan yhä kauemmaksi siitä, mitä levy-yhtiöt halusivat.
– Etsin aina uusia keinoja ilmaista itseäni sekä musiikissa että kuvataiteessa, mutta samalla tunnistan, kun jokin uusi tekniikka alkaa tulla ylikäytetyksi ja saatan kyllästyä siihen nopeasti.
– Digitaalisista kansitaiteista oli tulla minulle liukuhihnamaista työskentelyä. Halusin rikkoa rajoja, luoda uutta ja kokeilla eri tyylejä, mutta levy-yhtiöt ja toisinaan myös bändit halusivat ennemmin yhtä ja samaa, koska se oli sen hetken juttu. Photoshopia Photoshopin perään. Se oli toisinaan puuduttavaa.
– Jo 2000-luvun [ensimmäisen vuosikymmenen] puolivälissä kävi usein niin, että tein bändille kaksi kolme erilaista versiota kansista, ja lähes poikkeuksetta levy-yhtiöt ja bändit valitsivat sen itselleni vähiten mieluisan vaihtoehdon. Ei se sinänsä haitannut, teinhän kuitenkin palkkatyötä ja tärkeintä oli, että asiakkaat olivat tyytyväisiä, mutten kokenut olevani parhaimmillani.
– Parhaimmillaan – tai pahimmillaan, riippuu miten asian näkee – tein kaksi-kolmekymmentä levynkantta vuodessa. Se, mikä oli monien muiden silmissä tunnistettavaa Cabin Fever Mediaa ja loistavaa juuri siksi, oli minulle itseni toistamista. Olisin halunnut tehdä töitä myös maalaten, vaikka öljyväritöinä, tai kynillä ja tusseilla.
Sundin hekottelee kertoessaan, että vielä toissa vuosikymmenellä, levyjen myydessä paljon nykyistä enemmän, levy-yhtiöt ja managerit esittivät toisinaan hyvinkin tarkkoja vaatimuksia siitä, miltä levynkansien tulisi näyttää.
– Saatoin rakentaa vaikkapa scifi-henkisen kannen konemetallibändille, ja kaikki bändissä olivat siihen tyytyväisiä. Sitten levy-yhtiö ilmoitti, että ihan mukavaa jälkeä, mutta voisiko kannen keskiöön lisätä ison pääkallon, koska tutkimusten mukaan se lisää albumin myyntiä viidellätuhannella kopiolla Saksanmaalla.
– He eivät ehkä olleet väärässä, mutta inspiraationi alkoi laskea siinä vaiheessa, kun bisnes ja kiire menivät taiteellisen vision toteuttamisen edelle ja levy-yhtiöt saattoivat mennä asiassa jopa bändien yli. Työni kärsivät aika rajun inflaation 2000-luvun lopussa, ja kesti pitkään, että löysin itseni uudelleen.
Tätä nykyä Sundin kokee löytäneensä tekemiseensä tasapainon.
– Puhuin asiasta taannoin Mikaelin ja hieman myöhemmin Travis Smithin kanssa, jonka historia kansien tekemisen suhteen on hyvin samanlainen kuin minulla. Olimme kaikki sitä mieltä, että 2000-luvun suuri huuma metallin suhteen oli tavallaan hienoa aikaa, mutta se myös muutti taiteen tekemistä liiankin aikataulutetuksi, kiireiseksi ja tiettyihin normeihin kahlituksi. Kun metallista tuli hetkeksi rahakas bisnes, sitä alettiin määritellä liikaa, ja samalla monet bändit kärsivät asiasta.
– Nyt kaikki on paljon vapaampaa. Metallibändit eivät enää myy samalla tavalla ja voivat tehdä paineettomammin sitä, mitä todella rakastavat. Samoin olen itse löytänyt tavan keskittyä juuri niihin itselleni tärkeimpiin asioihin, enkä enää pakota itseäni suorittamaan liikaa tai tekemään asioita, jotka verottavat luovuuttani.
Vaikkei bändin jäsen enää olekaan, Sundin on jatkanut töitä Dark Tranquillityn visuaalisen ilmeen parissa ja vastasi myös yhtyeen viimeisimmän Moment-albumin kansista. Paineettomuus vei tässäkin kohtaa maaliin.
– Oli mielettömän jännittävää kuulla ensimmäistä kertaa uuden albumin demoja, kun ei ollut itse mukana niiden tekemisessä ja sai suhtautua niihin fanin näkökulmasta, Sundin hehkuttaa.
– Yllätyin itsekin, miten vahvasti Dark Tranquillityn identiteetti on säilynyt. Albumi osoitti minulle yhä vahvemmin, että Dark Tranquillity on oma entiteettinsä eikä vain yhden tai kahden jäsenen näkemys musiikista. Uudet kitaristit toivat levylle mielettömiä sooloja ja melodioita, mutta eivät vieneet tuumaakaan bändin ydinsoundista.
– Moment on ilman muuta yksi vahvimmista Dark Tranquillity -levytyksistä, ja vielä mielenkiintoisemman asiasta tekee, että onnistuin Mikaelin kanssa käytyjen keskustelujen ja musiikin kuulemisen ansiosta luomaan levylle ehdottomasti parhaat DT-kannet tähän asti.
Julkaistu Infernossa 2/2021.