Viikate viuhui ensimmäistä kertaa Suomenmaalla jo syksyllä 1998, kun Kaarle ja Simeoni Viikate julkaisivat ensimmäisen, Vaiennut soitto -nimeä kantaneen ep:nsä.
Jos vertaa tätä nykyä Suomen maanteitä rautalankahevin merkeissä kiertävää nelihenkistä Viikatetta parinkymmenen vuoden takaiseen duoon, bändiä ei meinaa uskoa samaksi.
Keskeltä muuttopuuhia tavoitettu Kaarle hymähtelee leppoisasti vertaillessaan Viikatteen vanhoja aikoja nykyhetkeen.
– Onhan se periaatteessa niin, että Viikate oli silloin ihan eri orkesteri kuin nyt, Kaarle naurahtaa.
– Tehtiin Simon kanssa hommaa kahdestaan niin hyvin kuin pystyttiin, ja siitä oli nykyinen vähäkin pelimannimeininki aika kaukana. Ari [Taiminen, myöhempi V-kitaristi] oli jo tuolloin tekemässä meille levyjen ja demojen kansia, mutta emme me noihin aikoihin edes ajatelleet kokonaisen bändin kasaamista. Kaksin vaan vedettiin sitä kivirekeä ja louhittiin menemään. Tehtiin puolitoista levyä vuodessa eikä edes keikkailtu lainkaan pitkään aikaan. Se eroaa aika rajusti tämän hetken keikkaraudan takomisesta.
Rautalangasta väännetty joulu
Joulukuussa 2001 moni Viikatteen varhaista tuotantoa kuunnellut sai hieraista silmiään: Kaarle ja Simeoni olivat päättäneet julkaista joulualbumin, jollaiset tunnettiin aikoinaan lähinnä iskelmätähtien tempauksina.
Vielä erikoisemmaksi Viikatteen jouluteoksen teki se, että kyseessä oli vasta bändin toinen kokopitkä levytys. Yleensä joulualbumi mielletään bändin tai artistin uran suosion huipulle tai sen ehtoopuolelle ajoitetuksi julkaisuksi, joka lyödään ulos vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muut ideat on koluttu loppuun.
– No, voisiko tässä olla totuuden siemen, että tuolloin meidän kaikki muut ideat oli jo käytetty? Kaarle kysyy nauraen.
– Mitähän me olimme ennen sitä tehneet… Neljä ep:tä ja yhden täyspitkän. Se oli sellaista aikaa, että meillä ei ollut oikein minkäänlaisia velvoitteita mihinkään. Oli aikaa miettiä, kun ei ollut kiertueita tai muutakaan murehdittavana. Jonain päivänä sananparsi ”vuoden synkin juhla” tuli mieleeni, ja siitä se ajatus sitten lähti.
– Pääkkösen Riku oli tuolloin Spinefarmin pomona, ja eihän se varsinaisesti hanttiin pistänyt. Totesi vain, että ”mikäs siinä, mukavaa että pojat jaksaa harrastaa”. Meidän levytysbudjetitkaan eivät olleet noihin aikoihin mitään mahdottomia, joten saatoimme irrotella vähän keskimääräistä bändiä enemmän ilman takeita menestyksestä.
Kaarle avaa vanhan rautalankaiskelmän toimineen albumin suurimpana suunnannäyttäjänä. Viikatteen varhaisimpina vuosina siinä asemassa olivat Lyijykomppania ja Mana Mana.
– Siihen aikaan olin vielä nykyistäkin enemmän viehättynyt tästä Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa -sektorin vanhasta tuotannosta, joka oli mielestäni suurin piirtein synkintä, mitä Suomessa oli ikinä julkaistu. Se perintö oli alkanut unohtua jopa omalta sukupolveltani, joten halusin tuoda sitä omalla tavallani ihmisten tietoisuuteen. Vuoden synkin juhla tuntui sille juuri sopivalta kanavalta.
Jouluinen kivirekiajelu
Kaarle nauraa kun kerron, että luin joskus levyn julkaisun aikoihin arvion, jossa albumin todettiin olevan ”todennäköisesti keski-ikäisin joululevy, jonka parikymppisistä jäsenistä koostuva bändi on koskaan julkaissut.”
Viikatteen junttaus ei ollut edes aikoinaan kovin nuorekasta ja muodikasta, eikä sen kuulunutkaan olla.
– Minusta tuntuu, että tuon aikakauden levytyksemme olivat niin hyviä kuin olivat juuri siksi, että niitä leimasi täydellinen soittotaidon puute, joka muuttui eräänlaiseksi tyylikeinoksi, Kaarle ynnäilee.
– Olihan se aikamoista kaupallista itsemurhaa ja kivireen vetämistä, mutta se mikä tuntui kolholta ja kankealta itse asiassa vain alleviivasi albumin ankeaa tunnelmaa.
Kaarle hekottelee pitkään, kun arvuuttelen, oliko Vuoden synkin juhla -albumilla kuultavien suomalaisittain hyvin perinteisten lainakappaleiden sovittaminen V-muotoon aikaa ja ajatusta vievää puuhaa.
– Sen voin sanoa, että siihen aikaan me ei Simon kanssa hierottu mitään ihan kauheasti, Kaarle naureskelee.
– Kaava oli hyvin sama kuin muillakin V-albumeilla: olimme treenanneet kappaleiden rakenteet kuosiin, sitten louhittiin kitarat ja bassot jotenkuten narulle, sävelsin siinä samalla aihioita kitaroiden melodiateemoiksi ja kaikki niin sanotut lisämausteet tulivat studiossa. Siinä ei paljon ehditty miettiä tai harkita mitään suurensuuria linjoja.
Albumista tuskin olisi tullut samanlainen, jos se olisi tehty edes muutama vuosi myöhemmin?
– Ihan varmasti asia on juuri näin. Olimme niin vilpittömiä koko homman suhteen, ettei me edes osattu ajatella liikoja tuotantoa tai sovituksia. Emme murehtineet suuria tuotantoarvoja.
– Kauan ennen Vuoden synkin juhla -albumin julkaisua joululevyjä tuli suomalaisilta iskelmä- ja poptähdiltä koko ajan, mutta se muoti oli vähän tyrehtynyt. Albumin julkaisu osui tässäkin mielessä aika sopivaan ajankohtaan. 2010-luvulla ilmiö on kokenut taas uuden ”renessanssin” ja joululevyjä on julkaistu väsymiseen asti.
Lainatut jouluperinteet
Joululaulut ovat kuuluneet suomalaiseen kansanperinteeseen satoja vuosia, eikä jouluisten kappaleiden ulkomainen savottakaan ole varsinaisesti pieni.
Millä tavalla Vuoden synkin juhla -albumin kappalekatras lopulta valikoitui? Oliko mukana alusta alkaen tietty paletti lainakappaleita, vai pitikö niitä pohtia tarkemman sapluunan läpi?
– Kaksi ihan selvää kappaletta itselleni olivat Sylvian joululaulu [säv. Karl Collan, san. Zacharias Topelius] ja Suojelusenkeli [säv. P. J. Hannikainen, san. Immi Hellén]. Niissä oli juuri sitä joulun ankeutta ja jylhyyttä, jota halusin lähteä vangitsemaan koko levylle, ja ne hyvin pitkälti määrittivät koko albumin sävyä.
– Samoihin aikoihin soitimme Messilässä Kotiteollisuuden ja Trio Niskalaukauksen kanssa. Siellä päädyin kysymään Jounia ja Timoa mukaan. Jouni suostui välittömästi, Timo sen sijaan halusi tulkita levyllä Varpunen jouluaamuna -kappaleen [säv. Otto Kotilainen, san. Zacharias Topelius], jota en oman äänialani rajallisuuden takia ollut harkinnut.
– Siitä en ole kyllä vieläkään ihan varma, miten hyvin Tapio Rautavaaran Olkoon näin -kappaleen [säv. Antonín Dvoøák, san. Reino Helismaa] versiointi onnistui. Se on kirjoissani kaikkien aikojen kymmenen vaikuttavimman sävellyksen ja sanoituksen joukossa, joten sanotaanko vaikka näin, että tulipahan tehtyä, Kaarle naurahtaa.
Viikatteen omalaatuinen viekkaus näyttäytyi joulualbumillakin, kun bändi ei tyytynyt pelkästään lainailemaan muiden kappaleita vaan sävelsi myös omia lauluja albumin rungon täydennykseksi.
– Niitä lähti syntymään vähän kuin itsestään, kun oli päässyt lainakappaleilla sopivaan mielentilaan, Kaarle muistelee.
– Jo lainoissa katsantokantamme oli kaikkea muuta kuin joulun sydämellisyyden ja sielun kirkkauden ylistystä, mikä sopi tietenkin V-tyyliin täydellisesti. Suomalaista rallatteluakaan ei mahtunut mukaan kuin korkeintaan kiertueen T-paitojen ”Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä” -lainan verran.
Joulunpunainen lanka
Vuoden synkin juhla on ottanut ajan kuluessa vankan paikan monien raskaamman musiikin ystävien jouluperinteessä. Monen hyllyssä albumi ei ole ainoastaan se paras joululevy, vaan nimenomaan ainoa sellainen.
– Luulen, että siihen vaikuttaa se sama vastarannankiiskeys, jonka siivellä levyä alun perin tehtiin, Kaarle sanoo.
– Maailmassa on aika monta herttaista ja sielun kirkkautta ylentävää joululevyä, jotka ovat täynnä silkkaa naurua, iloa ja juhlaa, eikä se vääristynyt mielikuva välttämättä aina osu yksiin kaikkien mielenmaiseman kanssa. Toinen syy lienee juuri se, ettei tämä ole perinteistä joululevyä nähnytkään. Levyllä ei kuulla joulutiukuja, kulkusia ja muita kaunisteluja, vaan se on raavittu kasaan raa’asti talikolla.
Kaarle kertoo palanneensa tasaisin väliajoin vanhan Viikate-materiaalin pariin. Toisinaan suhtautuminen oman perinnön alkuaikoihin on ollut ristiriitaista, mutta Vuoden synkin juhla -albumin suhteen näkemys on varsin armollinen.
– Kun tässä on tehnyt vuosikymmenten mittaan itselleen jos jonkinlaista tilintekoa omista tekemisistään, on huomannut, että Vuoden synkin juhla kuulostaa yhä täsmälleen siltä, miltä sen pitikin kuulostaa, Kaarle toteaa.
– Parikymppisten V-miesten korvantaustat olivat vielä aika märkinä, mutta hämmentävän hyvin se suomalaisen melankolian sydän saatiin vangittua levyn punaiseen lankaan. Se levy tuntuu kasvattaneen kuulijoiden joukossa arvoaan ajan kanssa, ja onhan se myönnettävä, että etäisyyttä saatuani samaa on tapahtunut itsellänikin.
– Se tietty suomalaisen jouluinen lohduttomuus on niin harmaata aluetta, että raja tarpeellisen vähäeleisyyden ja liiallisen jylhyyden välillä on harvinaisen häilyvä. Jotenkin me onnistuimme pitämään kiinni suomalaisesta joulusta.
Hyvää joulua! Pahaa joulua!
Suomalaisen joulun karusta kaksipuolisuudesta ei puhuta vielä tänä päivänäkään niin suoraan kuin pitäisi. Joillekin joulu on iloinen ja lämmin perhejuhla, mutta yhä useammalle se edustaa Vuoden synkin juhla -levyn mukaisesti yksinäisyyden, epätoivoisuuden ja itsetuhoisuuden vuotuista kulminaatiopistettä.
Kaarle kertoo uskovansa yhä jouluun aitona ja lämpimänä perhejuhlana, mutta hän ei ole myöskään sulkenut silmiään sen varjopuolilta.
– Ihmisellä on tapana tulla sitä lempeämmäksi, mitä enemmän tulee ikää. Ne asiat, jotka suorastaan tulistuttivat nuorena, saattaa nyt sivuuttaa olankohautuksella. Omalla kohdallani voisin lainata Uuno Turhapuroa ja sanoa joulunkin suhteen, että ”nuoruuden kiihko on vaihtunut keski-iän harkitsevaan määrätietoisuuteen”.
– Joulu on sellaista aikaa, että jos näkee aina mustan mustana, se musta voi muuttua juuri pyhien aikana hyvinkin mustaksi. Joulu kärjistää monen elämänkatsomusta, varsinkin jos se on muutenkin kärkevä. Itse haen joululta nimenomaan sitä rauhoittumisen aikaa, ja se eräänlainen pysähtyneisyys jopa kiehtoo.
Kaarle kertoo, ettei ole erityisesti kaupallisen joulun suurin ystävä, mutta hän löytää jouluisesta musiikista ja muista pyhien oheistuotteista myös hyviä puolia.
– Joulumusiikki on vähän sellainen asia, etten oikein osaa hakemalla hakeutua sen pariin, mutta jos jokin uppoava kappale osuu radiosta korviin, en varmastikaan käännä kanavaa pois vain sen takia, että se on joulumusiikkia.
– Pyhien rauha ei löydy mistään hipsteritonttukoristeista. Se löytyy meistä jokaisesta itsestämme.
Julkaistu Infernossa 11/2018.