” I left alone, my mind was blank / I needed time to think to get the memories from my mind!”
Kyllähän se kuulostaa vuodesta toiseen hemmetin komealta, kun tuhannet ja taas tuhannet Iron Maiden -fanaatikot hoilaavat tuttuja sanoituksia Bruce Dickinsonin johdattamana.
Näyttävillä pyrotehosteilla kruunatun The Number of the Beast -klassikon kertosäe on tietenkin lopullinen niitti: sen aikana viimeisenkin paikalle saapuneen hevipertin ja -pertittären nyrkit kohoavat kohti hämärtyvää taivasta. Niin myös Adam ”Nergal” Darskin.
– Voihan perkele! Olihan se taas kerran uskomattoman kova keikka, Darski intoilee viimeisten sointujen jälkeen.
– Iron Maiden on minulle äärimmäisen tärkeä yhtye. Törmäsin aikoinaan Wasted Yearsiin, kun biisin videota näytettiin Puolan televisiossa. Meidän televisiomme oli mustavalkoinen, mutta kappale todellakin räjäytti nuoren Adamin tajunnan. Sen viitoittamalla tiellä minä olen edelleen.
– Jos taas puhutaan yksittäisistä muusikoista, niin Bruce Dickinson on eräs suurimmista esikuvistani koskaan. Hän on mahtavan rockyhtyeen biisinkirjoittaja ja keulakuva, hän on koulutettu lentäjä, hän on kirjailija ja hän on vaikka mitä. Mutta miten ihmeessä mies ehtii tehdä sen kaiken?
Ilta on jo pitkällä, ja kohta Darski harppoo tumman pakettiauton uumeniin. Muusikon matka jatkuu kohti muita seikkailuja. Niitä seikkailuja on jo piisannut yllin kyllin, ja lisää on luvassa.
Loputtomassa suossa
Palataanpa joitakin tunteja taaksepäin. Sijaintipaikka on Hyvinkään Rockfestin backstagealue, ja Darski astelee juuri sopivasti ulos pukuhuoneesta. Muusikko ei ole tällä kerralla Suomessa kipparoimansa Behemothin kanssa, vaan luvassa on tummasävyistä folkia, countrya ja americanaa esittävän Me and That Man -projektiyhtyeen keikka. Mutta koska konsertin alkuun on vielä pari tuntia, käytetäänpä aika hyväksi.
– Palautimme äsken muutamia Me and That Manin kappaleita kollektiiviseen mieleemme ja tajusimme samalla, että Songs of Love and Death -debyyttilevy ilmestyi jo viitisen vuotta sitten… Kylläpä aika taas kerran rientää! Darski puuskahtaa.
– Rakastan Me and That Maniä, sillä se tarjoaa minulle muutamaa piirua rennomman mahdollisuuden kirjoittaa musiikkia ja soittaa keikkoja. Nythän on niin, että aina kun Behemoth tekee jotakin, suhtaudun siihen äärimmäisellä vakavuudella. Kun esimerkiksi olemme tien päällä, emme ikinä koske alkoholiin ennen keikkaa. Behemothin päämääränä on tarjota illasta toiseen äärimmäisen iskevä ja tiukka konserttikokemus, eikä alkoholi – puhumattakaan muista nautintoaineista – sovi siihen kuvioon millään tavalla.
– Me and That Man taas… Ennen kuin nousen estradille yhtyeen muiden herrojen kanssa, kumoamme aina pari viinilasia tai shottia ja menemme sitten pitämään helvetinmoista hauskaa yleisön kanssa. En tarkoita, että suhtautuisin Me and That Manin keikkoihin välinpitämättömästi, mutta bändin juttuun ja musiikkiin yksinkertaisesti kuuluu se, ettei otsa ole rypyssä koko ajan. Ja kuten sanoin, minä todella rakastan sitä!
Seuraavaksi Darski vakavoituu.
– Vedämme tänään bändin ensimmäisen keikan pitkään aikaan… Yhtyeen kokoonpanoon vakituisesti kuuluva ukrainalainen Sasha Boole oli mukana tammikuussa soitetulla Varsovan-keikalla, mutta Suomessa häntä ei nähdä. Syy on se, että hän on Ukrainassa taistelemassa venäläisiä hyökkääjiä vastaan.
– Kun sota alkoi, pyysin Sashaa tulemaan turvaan Puolan puolelle, mutta hänellä oli aivan muita suunnitelmia. Hän sanoi: ”Adam, arvostan tarjoustasi, mutta Ukraina on minun maani, ja läheiseni ja lemmikkini ovat täällä. En lähde minnekään vaan taistelen.” Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin, vaikken ole ihan varma, mitä tekisin itse, jos Venäjä hyökkäisi minun maahani.
Olet puhunut erittäin kovaan ääneen sotaan vastaan, ja Behemoth on järjestänyt huutokauppoja, joiden tulot ovat menneet hyväntekeväisyysjärjestöille.
– Mitä muuta voisin tehdä? Jos katsotaan isompaa kuvaa, olen aina pyrkinyt taistelemaan mätiä valtarakenteita, epäoikeudenmukaisuutta ja muuta paskaa vastaan. Ukrainassa käytävä sota on käsittämättömän hirveä asia, eikä tule kuuloonkaan, että vaikenisin sen kauheuden suhteen.
Mitä tekisit, jos saisit toimia Puolan presidenttinä vaikkapa yhden päivän ajan?
– Jos jätän sotaan liittyvät ajatukset mainitsematta, ensimmäinen päätökseni olisi päivänselvä: erottaisin kirkon ja valtion toisistaan. En pysty sanoin kuvailemaan, miten järjettömältä tuntuu, että minulta nyhdettyjä veroja käytetään sellaisen instituution ylläpitämiseen.
Millainen on tilanteesi Puolan viranomaisten kanssa? Ovatko jotkin oikeustapaukset edelleen auki?
– Kyllä vain, ja se tuntuu loputtomassa suossa tarpomiselta. En ehkä edes halua tietää, kuinka monesti minut voidaan haastaa oikeuteen kaikenlaisten järjettömyyksien vuoksi, Darski huokaisee.
– Ensin yksi oikeusaste antaa minun mennä, ja sitten jokin toinen haastaa minut uudelleen. Hyvä esimerkki on tämä muutaman vuoden takainen juttu, jossa Republic of the Unfaithful -kiertuejulisteen väitettiin loukanneen Puolan kansallisia tunnuksia. Ensin minut vapautettiin kaikista absurdeista syytteistä, mutta sitten tapaus avattiin yllättäen uudelleen… Ja niin edelleen. Tämä ei taida loppua koskaan!
– Mutta arvaapa mitä? Kun kävelen kotikaupunkini Varsovan kaduilla, minut pysäytetään tuon tuostakin. Hyvin usein vastaantulija sanoo jotakin tähän tyyliin: ”En välitä musiikistasi pätkääkään, mutta ihailen rohkeuttasi yli kaiken. Arvostan todella paljon sitä, ettet anna periksi vaan pidät kiinni periaatteistasi.”
Unelmien täyttymys
Siirrytään hieman tiukemmin Behemothin äärelle, ensin tosin takavuosiin. Tämä haastattelu nimittäin tehdään varsin mielenkiintoisella hetkellä, sillä Behemoth nauhoitti ja julkaisi Endless Damnation -debyyttidemonsa kesäkuussa 1992. Toisin sanoen lähes päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten.
– Ne olivat minulle äärimmäisen merkittäviä aikoja, muistan kaiken yksityiskohtia myöten. Olin rakastunut black metaliin Master’s Hammerin, Beheritin ja muiden pioneerien ansiosta, ja oman bändin perustaminen oli unelmien täyttymys, Darski kertoo.
– Kannattaa muistaa, että Puola oli juuri vapautunut Neuvostoliiton musertavan vallan alta ja monista asioista oli huutava pula. Puhumattakaan black metalin soittamiseen tarkoitetuista instrumenteista! Olin silloin 14–15-vuotias, eikä minulla tietenkään ollut rahaa juuri lainkaan. Se juttu, että onnistuimme nauhoittamaan treenikämpällä jonkinlaisen demon, oli käänteentekevää.
– Kun Endless Damnationia kuuntelee nyt, se soundaa vähintäänkin hellyttävältä. En kuitenkaan häpeä sitä millään tavalla, sillä demo aloitti minun kohdallani kaiken. Vilkaisepa muuten internetistä sen kasetin kantta… Väsäsin siitä todella monta versiota, ennen kuin kansi näytti tarpeeksi hyvältä. Ja näyttäähän se… ihan perkeleen hyvältä! Hah hah!
Ja nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, Behemoth on eräs planeetan suurimmista äärimetallia soittavista yhtyeistä.
– Maailma on toisinaan kummallinen paikka, Darski naurahtaa.
– Jos minulta kysytään, niin Behemoth soittaa tänäkin päivänä aika hemmetin rajua kamaa, eivätkä meidän tekstimmekään ole ihan helpointa tai sulavinta tavaraa. Olen kieltämättä hämmästellyt vuosien mittaan kerran jos toisenkin, miten ihmeessä Behemothin kaltainen äärimmäinen yhtye voi saavuttaa näinkin laajaa maailmanlaajuista suosiota. Toisaalta jos mietitään vaikkapa Slayeriä… Kun bändi aloitti 80-luvun alussa, heidän musiikkinsa kuulosti todella rankalta. Ja kun he lopettivat syksyllä 2019, jäähyväiskiertueen keikat järjestettiin suurissa halleissa. Kukapa siis tietää. Ehkä Behemothinkin jonakin päivänä nähtävä vihoviimeinen rundi pysähtyy vain isoille areenoille. Ymmärrän toki realiteetit, eikä meistä tule koskaan koko kansan uutta Iron Maideniä, mutta seuraavan sukupolven Slayer meistä voi hyvinkin tulla. Ja mikäpä olisi sen mahtavampaa!
Palataan vielä pariksi hetkeksi vanhan liiton aikakaudelle. Kun mietit tänä päivänä 1990-luvun metalliskeneä, kaipaatko jotakin niistä ajoista?
– Yleisesti ikävöin sitä, että kaikilla parhailla bändeillä oli täysin oma soundinsa. Kun rankemman kaman ensimmäinen aalto iskeytyi rantaan, niin Venomin, Hellhammerin tai Celtic Frostin ja Mercyful Faten kaltaiset yhtyeet kuulostivat vain ja ainoastaan itseltään. Entä vähän myöhemmin? Ajatellaanpa vaikka Impaled Nazarenea, Rotting Christia, Necromantiaa, Samaelia, Immortalia, Emperoria tai Burzumia… Näillä kaikilla ja toki monilla muilla oli oma uniikki juttunsa. Entä nykyään?
No, ainakin omaperäisyyden saralla näyttää vähän hiljaisemmalta.
– Nimenomaan. Ehkä olen yksinkertaisesti liian vanha ymmärtämään joidenkin tuoreempien yhtyeiden juttuja, mutta minusta suurin osa bändeistä yrittää vain kopioida jotakin toista. Kun törmään nykyään uusiin juttuihin, minä useimmiten turhaudun. Kun törmäsin aikoinaan uusiin juttuihin, minä lähinnä inspiroiduin.
– Onneksi joistakin uudemmista artisteistakin löytyy hienoutta. Olen esimerkiksi huomannut viihtyväni Tribulationin materiaalin äärellä. Sen lisäksi Oranssi Pazuzu on aivan loistava bändi. Ja tottahan toki myös Ghost!
Muistuu mieleen eräs Tuska-festivaali, kun hengailit Ghost-kippari Tobias Forgen kanssa takahuonealueella. Naurua riitti!
– Olemme vanhoja ystäviä. Olen äärimmäisen onnellinen Tobiasin puolesta ja palan halusta nähdä, mihin asti Ghostin hieno lento riittää. Ehkä heistä tulee se uusi Iron Maiden?
Toivottomuuden aikakaudella
Se menneistä, muista yhtyeistä ja vähän muustakin. Nostetaan seuraavaksi pöydälle Behemothin kahdestoista studioalbumi Opvs Contra Natvram, joka on tämän lehden ilmestymishetkellä jo kuultavissa.
– Opvs Contra Natvram on sataprosenttisen aito korona-ajan levy, eli se tehtiin turhautumisen, eristäytymisen, sulkeutumisen ja toivottomuuden aikakaudella. Nämä tuntemukset saattavat myös kuulua materiaalista läpi, Darski sanoo.
– Slipknotin kanssa talvella 2020 tehty laaja Euroopan-kiertue päättyi Helsinkiin, ja kohta maailma olikin jo lukossa. Ihan aluksi olin pelkästään iloinen, että loputtomilta tuntuneet kiireet vaihtuivat täydelliseen aikatauluttomuuteen, mutta hyvä fiilis ei kantanut kovinkaan kauas, vaan tunnelma alkoi muuttua aika pian ahdistavammaksi. Kyllähän se nimittäin alkoi kiristää, kun omalta elämältä katosi tarkoitus ja päämäärä.
– Mitä vaihtoehtoja siinä sitten oli? Olen aktiivinen ja aikaansaava tyyppi, mutta lähes kaikki bänditoimintaan liittyvä oli yhtäkkiä kiellettyä. Biisejä sai onneksi tehdä, ja aloinkin hahmotella uusia ideoita omassa rauhassa. Ja nimenomaan ideoita, sillä kokonaiset kappaleet syntyivät tällä kertaa varsin poikkeavalla tavalla.
Mitä tarkoitat?
– Kun minulla oli pino joitakin puolivalmiita aihioita, vuokrasimme treenistudion toiselta puolelta Puolaa ja menimme sinne koko yhtyeen voimin. Työskentelimme siellä reilun viikon ajan ja saimme pari kappaletta valmiiksi. Sen jälkeen pidimme pitkän tauon ja teimme sitten saman uudelleen. Kun takana oli tarpeeksi monta sessiota, meillä alkoi olla levyllinen materiaalia kasassa.
– Opvs Contra Natvramin tekemisessä meni todella pitkään, kaikkiaan varmaan puolitoista vuotta, mutta kuten juuri sanoin, valmistelimme levyä pala palalta. Tämä on varmasti yksi syy siihen, että albumista tuli varsin vaihteleva, ja päätöskappale Versvs Christvsin goottisävyistä on todella pitkä matka monen muun biisin tunnelmiin.
– Vaikka levyä tehtiin ajan kanssa ilman deadlinea, se ei kuulosta kiillotetulta tai viilatulta. Ei sinne päinkään. Opvs Contra Natvram on helvetin raaka levy. Iso osansa tässä on Joe ”Evil” Barresin aggressivisella miksauksella, joka todellakin hyökkää päälle.
Sävellys- ja sanoitusprosessi sekä monet studiosessiot lohkaisivat Behemothin koronakalenterista aikamoisen siivun, mutta yhtyeen sorkat johtivat myös muualle. Behemoth teki pandemian aikana esimerkiksi kaksi striimikeikkaa, jotka eivät olleet ihan mitä tahansa puolivillaisia rääpäisyjä. Myöhemmin tallenteenakin julkaistu In Absentia Dei -konsertti oli todella näyttävä visuaalinen kokonaisuus, eikä toinen striimi XXX Years ov Blasphemy jäänyt yhtään heikommaksi.
– Jos koronassa oli hyviä puolia, niin se oli tämä… Emme olisi koskaan tehneet mitään In Absentia Dein tai XXX Years Ov Blasphemyn kaltaista ilman pandemian aiheuttamaa pakkotaukoa. Striimikeikat olivat hienoja mutta pirun työläitä projekteja, eikä meidän toivon mukaan tarvitse tehdä enää koskaan mitään vastaavaa.
Parempi paikka
Behemothin levyjen otsikot ovat usein huomattavasti mielenkiintoisempia kuin monilla kollegoilla, olipa kyseessä sitten The Satanistin tai Demigodin kaltainen suora julistus tai hieman kryptisempi Zos Kia Cultus (Here and Beyond) ja I Loved You at Your Darkest.
– Uuden albumin nimi on lainattu Carl Jungilta ja se tarkoittaa vastavirtaan menemistä. Levyllä on muutamia teemoja, mutta isossa kuvassa se näyttää keskisormea monille nykyajan ilmiöille, esimerkiksi cancel-kulttuurille. Arvaapa kahdesti, millainen on Behemothin nykyinen kollektiivinen mielentila. Se on tällainen: vittuun sovinnaisuus, anteeksipyyteleminen ja muu vastaava sonta. Me emme halua päätyä osaksi ihan kivaa harmaata massaa.
– Behemothin taiteen tarkoituksena on herättää vahvoja ajatuksia ja nostaa esiin vaikeita aiheita. Taiteen täytyy olla sataprosenttisen vapaata, sen äärellä pitää pystyä tekemään aivan kaikkea. Jos me saamme idean uudesta biisistä tai videosta, me todellakin toteutamme sen, vaikka se ei olisi poliittisesti korrektia. Yhdenkään sosiaalisen median pellen ei tarvitse tulla jeesustelemaan minulle, ettei näin voi tehdä vuonna 2022. En minäkään ole hullu tai idiootti ja tietenkin kaikilla asioilla on rajansa, mutta esimerkiksi cancel-kulttuuri on mennyt aivan liian pitkälle.
– Yhtenä Behemothin pääideana on tehdä juttuja, joihin muut bändit eivät uskalla koskea. Jos joku vittuuntuu levymme äärellä pahemman kerran, se tuntuu minusta miljoona kertaa paremmalta kuin sellainen ”it’s just okay, give me next” -reaktio!
Löytyykö uudelta levyltä sanoituksellisia avainbiisejä?
– Esimerkiksi Neo-Spartacvs on minulle todella tärkeä kappale. Sehän on, vittu, kutsu aseisiin!
– Spartacus oli gladiaattori, joka johti orjien kapinaa Rooman valtakunnassa. Spartacus oli toisin sanoen käsittämättömän rohkea ja urhea mies. Biisin sanoitus päättyy huutoon ”I Am Spartacus, and so are you!”, ja olen siitä helvetin ylpeä… Kappaleen tarkoituksena on sytyttää jokaisen kuulijan sisällä piilevä kapinan liekki. Helvetti, älkää jääkö enää odottamaan, vaan käykää väsymättömään taisteluun ja tehkää tästä surullisesta maailmasta vähän parempi paikka. Me aiomme tehdä niin, ja pitkään aiommekin!
Kuinka pitkään?
– Kymmenen vuoden ajan? Kahdenkymmenen? Vielä pitkään!
Julkaistu Infernossa 8/2022.