#107 pääarvio: Kylesa – Ultraviolet

16.05.2013

Kylesa
Ultraviolet
Season of Mist
5_kirvesta
Olen julistanut pariinkin otteeseen yhdysvaltalaisen Kylesan uuden vuosituhannen kovimmaksi raskasrockbändiksi. Poppoon kuudes albumi ei heilauta mielipidettä.

Kylesa vetoaa minuun pääasiassa siksi, että sen musiikissa kuuluu milteipä koko äänekkäämmän rockin historia – tai ainakin se osa siitä, jonka nimeen itsekin vannon. On todennäköistä, että Kylesan johtoparin Laura Pleasants–Phillip Cope levyhyllyistä ja omastani löytyy merkittävällä prosentilla samoja kiekkoja.

Hyvät vaikutteet ovat toki nekin vain vaikutteita. Vaikutepaletin väreillä sutiminen siten, että seinälle päätyvä teos kerää tuhahdusten sijaan ihailevia katseita, ei ole tehtävä helpoimmasta päästä. Kylesan pensseli on leveä ja maali paksua, mutta bändin vedot ovat niin määrätietoisia ja rakkaudentäyteisiä, ettei sen taidetta voi väittää keneltäkään kopioiduksi.

Omaan korvaani Ultravioletin yhteinen musiikillinen nimittäjä tuntuisi olevan rakkaus Black Sabbathiin. Suorat yhtäläisyydet ovat varsin vähissä, mutta raskaan rockin kantaisän luomat metkut kuuluvat silti kaikkialla riffinpalasista bassolinjoihin. Tämän lisäksi voisi tarjoilla vaikka sen sata vaikuttajaa poptaivaalta metallimaille, mutta nimienpudottelu on lopulta täysin turhaa – saavutettu amalgaami ratkaisee.

Suurin eroavaisuus edeltävään Spiral Shadow -kiekkoon (2010) löytyy tunnelmista. On aivan kuin yhtye olisi säikähtänyt edeltäjän aurinkoisempia ja keveämpiä haikuja ja vetäytynyt takaisin kuoreensa. Kylesan sanoitukset ovat tavanneet olla varsin tajunnanvirtaviivaisia, ja vallankaan kun niitä ei ole tätä kirjoitettaessa käsillä tekstimuodossa, on hankala sanoa, mitä Ultravioletin kappaleissa tarkasti toimitetaan.

Sävelten voimin Ultraviolet näyttäytyy joka tapauksessa synkkänä, multaisena ja hyvällä tavalla kolkkona albumina, jonka iloisemmatkin taajuudet tuntuvat jotenkin pakotetuilta – ei taiteellisessa mielessä, vaan ikään kuin elämänilonsa menettänyt ihminen yrittäisi todistella itselleen, että hyvin pyyhkii. Levy tavallansa vyöryy päälle, ja seuraavassa hetkessä se on poissa, menetetty ainakin hetkeksi. Jää vain tyhjä tunne.

Lähtemällä eri suuntaan, kohti räjähtäviä kertosäkeitä ja liian pieniin farkkutakkeihin sonnustautuvia hipstereitä tanssittavia sointukulkuja, Kylesalla olisi mahdollisuus iskeä läpi isosti. Väitän myös, että halutessaan bändi osaisi toimittaa kivuitta materiaalia, jolla se kipuaisi lähemmäs menestyksen valtavirtaa.

Ultraviolet on tähän saumaan jopa yllättävän kompromissiton julkaisu, joka juoruaa, että yhtyeellä on hyvä olla juuri nyt, tällä suosion tikaspuulla. Samalla pienalla viihdyn minäkin.

Teksti: Matti Riekki Kuva: Geoff Johnson

Lisää luettavaa