Amazonilla elää kala, jolla on inha tapa jumittua piikikkäine evineen veteen urinoivan henkilön virtsaputkeen. Olion aiheuttamaa tuskaa kuvaillaan epäinhimilliseksi. Candiru on kalan nimi, ja se on myös deathveteraani Asphyxin yhdeksännen studiolevyn avausraidan titteli. Tuskalla sisään.
Toismaailmalliseksi voisi kuvailla myös Martin van Drunenin ulosantia. Hollantilaisen ahdistunut huuto on täysin uniikkia, heti tunnistettavaa ja luvalla sanoen legendaarista. Hän on death metal -laulaja, joka ei örise. Tapa, jolla homma toteutetaan, aiheuttaa audiomuotoisen klaustrofobisen reaktion ja saa haukkomaan henkeä. Tässä on mies, jonka kompromissittomuus on jatkunut rautaesiripun ajoista nykypäivään. Aikaan jona Euroopan tasapaino vavahtelee jälleen.
Vanhan koulun death metal alkaa olla ainoita asioita, joihin voi luottaa varauksetta. Kun eteen lätkäistään Asphyxin uusi levy, tietää varmasti mitä on tulossa. Van Drunenin Hail of Bullets -tuliaisina runsaasti sotakuvastoa imeneet lyriikat ovat ”uutta” Asphyxiä, muutoin homman nimi on tasaisesti jyräävä death-doom.
Mutta ei vanhaa ellei jotain uuttakin: The Grand Denialin puoliakustiset kitaramelodiat tuovat mieleen vanhan Paradise Lostin. Vaikkei melodioita osaa edes kaivata, tällaiset pienet mausterippuset tuovat levylle roimasti lisää ulottuvuuksia.
Incoming Death – mainio nimi kuolometallikiekolle muuten – on jälleen vakuuttava Asphyx-levy. Siitä tuskin puhutaan The Rack -debyytin (1991) tai The Last One on Earthin (1992) kaltaisena kuolinklassikkona, mutta levyllä tehdyt asiat ovat miellyttävässä tasapainossa. Nyrjähtäneessä, ilmaa kakovassa, pakokauhuisessa sellaisessa.