Huh huh, nyt lähtee. Hienon ranskalaisbändin meininki on ollut tähänkin asti todella hyvänkuuloista ja mielenkiintoista, mutta jokin on puuttunut. Nyt se on läsnä.
”Se jokin” on taittuminen astetta suorempaan asentoon ja myönnytys hiukan helpommin sulatettavan ulosannin suuntaan. Ehkä selkein liike on tarttuvuuden nostaminen uudelle tasolle melodisen laulun voimin. Yhtyeen oma ote kuuluu silti edelleen ja piirtyy vieläpä kuuluville kenties selvemmin kuin koskaan. Rytmeihin pohjaavat riffit tommorellomaisine kitaravingutuksineen ovat yhä vahvasti esillä, mutta niiden funktio on toimia pohjana päärooliin nousseelle laululle.
Uudistuksen myötä Gojira on vapautunut Meshuggahin henkisestä pihtiotteesta ja kuulostaa nyt vapaalta piirtämään omia kuvioitaan. Toki ankarat progemättäjät kuuluvat menossa edelleen, mutta melodisempi ja suoraviivaisempi ote tuo mieleen ihastuttavasti myös Voivodin utopiahevin.
Toki levyllä karjutaan ja räimitään, mutta yleinen intensiteetti on selkeästi hallittua ja dynamiikan laajentaminen tuo biiseihin kantavuutta. Sopivasti suoraviivaistettu ilmaisu avaa auliisti oven Gojiran melankoliseen kammioon, jossa lymyää totutun kieroa viiltävyyttä.
Oli levy sitten saanut osan pontimestaan veljespari Duplantierin äidin kuolemasta tai ei, siirtyminen aggressiosta pohtivampaan surumielisyyteen on tuottanut joka tapauksessa ehdottoman upeaa jälkeä.