Viime levyllään ylistystä niittänyt Ghost Brigade julkaisee ensi syksynä kolmannen albuminsa. Studiossa kuultujen maistipalojen perusteella bändille saadaan tuolloin laulaa kunniaa entistä kovempaa.
Teksti: Anna Saurama Kuvat: Jussi Ratilainen www.ghostbrigade.net
Lumista Suomenlinnaa lähestyvällä lautalla on töistä kotiin palaavien saaren asukkaiden lisäksi muutamia turistiryhmiä. Ei mitään verrattuna kesän melskeeseen. Päivä on kirkas, ja kylmästä säästä huolimatta moni viihtyy kannella. Istun penkillä mutten malttaisi. Tällä hetkellä nimittäin jännittää melko lailla.
Pidän kovasti Ghost Brigaden vuoden 2007 debyytistä Guided by Firesta ja vielä enemmän parin vuoden takaisesta Isolation Songsista. Tiedän koko joukon ihmisiä tuntevan samoin. Odotukset ovat korkealla matkan taittuessa meren yli Seawolf-studioille, missä Ghost Brigade parhaillaan äänittää kolmatta täyspitkäänsä.
Satamassa vartoo yhtyeen riffimestari, kitaristi Wille Naukkarinen, joka kertoo ryhmän viettävän tänään 11. päiväänsä nauhoitushommissa. Suuri osa siitä, mitä täällä meinataan saada taltioitua, on jo purkissa. Saapuessamme perille äänitysvuorossa on vokalisti Manne Ikonen, joten liitymme toisen kitaristin Tommi Kiviniemen ja rumpali Veli-Matti ”Topi” Suihkosen seuraan.
– Onhan tämä livesoittamisen jälkeen ihan siisteimpiä juttuja, kyllä siitä osaa nauttia. Varsinkin kun me ollaan täällä käytännössä koko bändi koko ajan ja pääsee näkemään, miten se levy rakentuu ihan ensimmäisestä rummunlyönnistä vihoviimeiseen. Se on kova juttu, kyllä sen haluaa todistaa, Tommi kuvailee tunnelmia.
Prosessiin kuuluu myös miehistön yöpyminen Seawolfilla, eli kyseessä on varsinainen bändileiri, joka on aiempinakin kertoina järjestetty samassa paikassa. Aina ei kuitenkaan ole ollut yhtä mukavaa kuin nyt.
– Se eka levy oli niin vaikea tehdä, että oli ihme että bändi oli vielä kasassa, kun se oli valmis. Täällä on käyty silloin sellaisia keskusteluja, ettei niitä haluaisi enää ikinä käydä uudestaan. Muttei ole kyllä tarvinnutkaan, Wille kertaa.
Vesi on asettunut
Pitäydytäänpä kivuliaista muistoista huolimatta sen verran menneisyydessä, että saadaan muodostettua kehityskaari bändin syntyajoista tähän päivään ja siihen, millaista musiikkia nyt ollaan nauhoittamassa. Wille jatkaa.
– Ekalla levyllä tiedettiin, mitä haluttiin tehdä. Fiilistelymusaa, mutta se fiilis oli sitten loppujen lopuksi jossain muualla kuin siellä levyllä. Vaikka se on hyvä levy, niin se on aloittavan bändin eka – hyvässä ja pahassa. Hirveä into päällä, ja sitten se tössäs tänne, kun huomattiin, ettei taidot riitä. Ei saa narulle jotain juttua, mikä on ollut omassa päässä muka yksinkertainen. On siistiä, että siitä selvittiin.
– Seuraavalla rupes sitten miettimään, että onko järkeä tehdä niin vaikeita. Pikkusen helpotti hommia, mikä vaikutti siihen, että ne biisit gruuvaakin enemmän. Ekaa kertaa fiilistelykohdissakin on sellainen oikea fiilis, ennen ne oli vaan olleet sellaisia melankolisia juttuja. Nyt siinä oltiin päätä myöten siinä jutussa. Sekään ei ollut silti helppo levy tehdä, lähdin esimerkiksi laulunauhoituksista kesken pois, kun ei pää enää kestänyt.
Tällä kertaa studiossa ei ole tullut yhtäkään kriisitilannetta.
– Kokemuksen myötä kaikki tietää paremmin mitä ovat tekemässä, pääsee keskittymään itse asiaan eikä ole mitään ylimääräistä kitkaa. On myös oppinut vuosien varrella tuntemaan omat bändikaverinsa ja niiden heikkoudet ja osaa antaa lenkkiä vaikeissa tilanteissa, Topi selittää.
– Se on kuin joki, joka alussa räiskyy vähän sinne tänne, mutta on nyt löytänyt uomansa. Musiikillisesti siellä korostuu ne bändin vahvat puolet, ja tietyntyyppiset biisitkin on kuolleet luonnostaan sukupuuttoon, esimerkkinä tällaiset selkeät metalliset biisit, kuten ekan levyn Horns tai tokan levyn bonusbiisi Liar. Raskaat biisit ovat vielä raskaampia kuin ennen ja enempi heviä, mutta itse metallisuus, sellainen täsmäriffijuttu on jäänyt pois. Tilalle on tullut rullaavutta, groovea, ne biisit niin kuin vyöryy paremmin päälle, Wille summaa.
Röyhkeästi rokaten
Miehet ovat yhtä mieltä siitä, että meininki on kauttaaltaan tasaisempaa ja vahvempaa. Nyt musiikissa korostuvat kunkin luonnolliset taidot. Sen tekee mahdolliseksi jäsenten välinen luottamus, joka on kasvanut yhteisen kokemuksen myötä.
– Koko homma on lähtenyt tietokoneprojektista. Tällä levyllä tämä on mun mielestä vasta oikea bändi. Se on pitkä tie, kun ottaa kolme levyä, että kaikki loksahtelee paikalleen.
Wille myöntää tämän yllättäneen. Semminkin, kun esimerkiksi hän ja Topi olivat ennen Ghost Brigadea soittaneet kymmenen vuotta yhdessä Sunridessa.
– Kyllä mä luulin, että perustetaan bändi, tehdään täntyyppistä musaa, käydään nauhottamassa levy ja lähdetään kiertueelle, mutta ei se vaan niin mennyt. Kun on uusi musatyyli, niin kaikki piti aloittaa alusta. Nyt vasta se yhteinen menneisyys tulee ilmi tietyissä riffeissä ja tiettyjen biisien fiiliksessä. Sieltä on löytynyt se rokki taas.
– Nimenomaan soitossa. Räiskii vähän roisimmin ja kaikki lähtee rennommin, Tommi komppaa.
Haastateltavat kertovat myös asenteensa kristalloitumisesta, mikä kuuluu tulevalla levyllä. Nyt on enemmän keskisormi pystyssä. Kun tekee sydämellä, ei pysty nuolemaan kenenkään takapuolia musiikillaan. Sama lähestymistapa löytyy Isolation Songsilla mukaan tulleelta äänittäjältä Antti Maliselta, joka on tutumpi hommistaan kotimaisessa hardcore-skenessä.
– Me voidaan heittää aika härskejäkin ideoita, että pitäiskö tähän laittaa tällainen kitarasoundi, mistä moni olis varmaan, että ethän sä nyt tuommoista voi laittaa. Antti näkee sen samalla tavalla kuin me, että se härski asia voikin olla rikkaus. Sellainen punk-lähestymistapa, missä ollaan samanhenkisiä.
Kaikesta päätellen edellisen levyn menestys ei ole asettanut paineita studioon lähtevälle yhtyeelle. Wille kertoo kuitenkin muutamana hetkenä pohtineensa, onko edellisten levyjen synkkyys vielä tavoitettavissa.
– Mitä jos elämässä pyyhkiikin paremmin, pystyykö sitä säveltämään tällaista musaa? Mutta on se jossain niin syvällä itsessä, millaisesta musasta pitää, ettei pelkoa. Tältä levyltä löytyy kyllä enemmän toivoa kuin aikaisemmilta, mutta se on silti kauniilla tavalla hirveän surullista musiikkia. Se heijastuu ehkä enemmän mun lyriikoissa se toivo.
Esteettinen sokki
Manne on astellut huoneeseen, sillä äänityksestä pidetään taukoa. Millainen oli hänen luomistyönsä tällä kertaa? Vokalisti on kirjoittanut suurimman osan sanoituksista, Wille muutamat.
– Että onko mulla toivoa? kysyy äskeistä keskustelua kuunnellut laulaja saaden aikaan naurunremakan.
– Vähän totta kai, mutta en mä anna periksi, kun mulla on ehkä välillä tollasta globaalimpaa pohdiskelua. Siis ei mitään politiikkaa, mutta piilovittuilua ihmisille kaikesta… mitä meillä nyt näitä ongelmia on, kun eletään huonosti. Ihminen on tyhmä, eikä se itelleen oikein mitään voi.
Tarkkaamon tyhjennyttyä siirrymme sinne. Soitetaan neljä uunituoretta, miltei valmista kappaletta, joista yksi on täysin akustinen. Saan kuulla kaiken sen, mistä äsken on puhuttu; kehittymisestä entistä vahvemmaksi, tinkimättömästä asenteesta sekä toivosta. Odotukset olivat korkealla, mutta ne ylittyvät silti.
Biisit ovat eheitä, loppuun asti mietittyjä, kauniita kokonaisuuksia. Kontrastit ovat suuria: ensin mäiskitään kuulijaa sellaiseen kurimukseen että kurkkua kuristaa, sitten lävähtää kertosäe käyntiin ja on kuin taivas repeäisi päästäen valon tulvimaan joka paikkaan. ”Cleanse yourself for tomorrow”, kuuluu Manne laulavan.
On onni, että haastattelu tehtiin ensin, sillä kuuntelunäytteiden jälkeen on vaikea saada sanaa suustaan. Vetäessäni takkia niskaan kysytään mitä pidin. ”Tuntuu siltä, että voisi vaikka kävellä vetten päällä kotiin”, saan vastattua.
Tyydyn kuitenkin lompsimaan lautalle. Paluumatkalla mielen täyttää vain yksi ajatus: olisipa jo syksy, että saisi kuulla nuo kappaleet uudestaan.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2011 (#86).