Inferno tarjoaa: kuuntele uusi Sólstafir-levy!

10.10.2011

Svartir Sandar ilmestyy 19.10., mutta Inferno tarjoaa mahdollisuuden kuunnella sitä jo nyt! Millainen on tämä alusta loppuun islanninkielinen tupla-albumi? Kuuntele itse! Lue myös Mikko Kurosen arvio levystä alta.

[TÄMÄ KUUNTELUKAMPANJA ON PÄÄTTYNYT.]

Huikealla Köldillä (2009) Suomessakin menestyksekkäästi sydämiä korventaneet Islannin aavikkotaiteilijat eivät anna uusimmallaan kevyttä kimpaletta nieltäväksi. Svartir Sandar on läpeensä islanninkielinen tuplalevy, joka vie tekijöitään kokeilevampaan suuntaan. Uimahallin pohjasta löytyneeltä soundiltaan levy on edeltäjäänsä kuivempi, rosoisempi ja kevyempi, mutta samalla tavattoman kuulas ja kaikuisa. Säröä ei ole riisuttu, mutta se ei lyö kasvoille metallisen painavana kuten aiemmin. Bändi liikkuu aiemmista black- ja tunnelmametallivaikutteistaan kohti 80-lukulaisen postpunkin ja 90-lukulaisen postrockin juuria. Katto on korkealla mutta jalat ravassa.

Levykaksikon tärkein puoli on äänen tutkimisessa: Svartir Sandar ei ole niinkään riffi- ja melodiahelmistön jatkuvaa paraatia kuin sommitelma verraten yksinkertaisten soittokuvioiden varaan rakennettuja sovitus- ja sointioivalluksia, joissa äänen annetaan vaikuttaa isosti ja rauhassa.

Basso sykkii ja murisee nautittavasti, Guðmundur Oli Pálmason soittaa rumpunsa totutun kovalyöntisesti ja kankeasti, kitaroista kaiverretaan todella rivoa särmää ja sinistä syvyyttä, naislaulun, saksofonin ja urkujen pilkahtelua osataan hyödyntää juuri sopivissa kohdin. Jopa lähelle Bathory-rekisteriä kurottavan nimibiisin kuorokasvattelut tuntuvat kerrankin oikeasti tilannetta ylentäviltä.

Olisi väärin sanoa, että osin kokeellisistakin raidoista kasvaa mammutteja huomaamatta – mistään hiljalleen kasvattelusta ei ole kyse, vaan perustat aaltoilevat oman lakinsa mukaan. Raitojen yksittäinen identiteetti ei ole yhtä kirkas kuin Köldillä. Kolmessa kuukaudessa syntyneen albumiparin tunnuspirteet ovat liukuvampia ja abstraktimpia.

Suureellisen kiekkoparin pelastaa sittenkin maltillisuus. Kahdentoista kappaleen kokonaisuus on jaettu kahdeksi 40 minuutin siedettäväksi osaksi, joista jälkimmäiseltä ei löydy lipeilevää tauhkaa vaan pirteimmät, rokkaavimmat ja tarttuvimmat kappaleet ensimmäisen levyn alkaessa oikeastaan odottamattomankin verkkaisilla eepoksilla.

Todettavaksi jää vain toiveen toteutuminen: Sólstafir tekee jälleen vuoden parhaan musiikin.

Arvio: Mikko Kuronen www.solstafir.net

Sólstafir-kansijuttu Infernon numerossa 8/2011 (#90)!

Lisää luettavaa