Setärokki on viihdyttävää niin kauan kun sedät jaksavat heilua ja hymyillä. Michael Schenker ja kumppanit jaksoivat peräti 20 biisin ja tunnin ja kolmen vartin ajan, enkä muista milloin viimeksi mikään keikka olisi ollut ohi yhtä nopeasti.
Kyyninen puoleni epäili etukäteen vahvasti, kiinnostaako vanhan liiton kitarasankarin menneiden aikojen lämmittely kummoistakaan määrää porukkaa ja kuinka väsyneeltä bändi saattaisikaan kuulostaa Scorpionsin, Ufon ja Michael Schenker Groupin klassikkoraitoja yli 30 vuoden takaa veivatessaan. Herra Schenker kun ei ole saanut aikaiseksi kummoistakaan musiikkia sitten 1980-luvun lopun. Olin onneksi joka suhteessa väärässä: tupa oli lähes täysi, ja vanhojen herrojen soitto kulki mukavasti ilman minkäänlaisia turhia kikkailuja.
Suhteeni Michael Schenkeriin ei koskaan ole ollut kovinkaan syvällinen, vaikka jostain kumman syystä MSG:n vuoden 1980 debyytti päätyikin tarjouksesta kokoelmiini joskus 80-luvun puolivälin tienoilla, jolloin speed/thrash metal alkoi olla jo se kovin juttu. Vaan tulipahan sitä hommattua myös McAuley Schenker Groupin ensijulkaisu heti sen ilmestyttyä loppuvuodesta 1987, vaikka tyyli olikin tuolle ajalle tyypillistä popahtavaa hard rockia. Kelpo levy silti edelleenkin. Ufon ja Scorpionsin Blackoutia edeltävälle materiaalille olen kypsynyt vasta pitkälle 2000-luvun puolella, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Oli jokseenkin absurdia nähdä lavalla peräti kolme samaan aikaan Scorpionsissa 70-luvun lopulla vaikuttanutta kaveria: Michael Schenker kitarassa, Francis Buchholz basson varressa sekä Herman “Ze German” Rarebell rumpujen takana. Ja kun mikin varressa oli vielä kohtuullisen pitkän uran tehnyt, joskin vasta reilusti 80-luvun puolella aloittanut Doogie White, lavalla oli melkoinen määrä kokemusta. Toinen, selkeästi nuorempaa sukupolvea edustanut ja välillä koskettimia tapaillut, taustalaulujakin veisaava kitaristi jäi tässä yhteydessä melkoiseksi statistiksi, vaikka tonttinsa eleettömän moitteettomasti hoitikin.
Tonttumaisen habituksen omaava Rudolf Schenkerin pikkuveli otti lavan haltuun heti setin alusta alkaen. Hauraan oloinen mies hipsutteli myssy syvällä silmillä ympäri lavaa käskyttäen tyylikkään eleettömästi tavaramerkkiään, ikonista Flying V -mallin kitaraansa, joita lavan sivusta löytyi useampi kappale erivärisinä. Kun Michael soitti sooloa, laulajakin sai väistyä kokonaan lavan sivuun happitauolle. Tämä jos mikään kuvaa, kuka porukan oikeutettu tähti on, ilman minkäänlaista egopullistelua.
Suurelle yleisölle Schenkerin taidot myös säveltäjänä ovat jääneet ikävä kyllä tuntemattomiksi, vaikka klassisia rockraitoja on syntynyt lukuisia niin Ufolle kuin MSG:llekin. Tampereella niistä kuultiin esimerkiksi Scorpionsin tunnetuksi tekemä, setin käyntiin potkaissut kaksikko Lovedrive ja Another Piece of Meat, erinomainen instrumentaali Coast to Coast sekä encoreissa lähes puhtaaksi yleisölauluksi yltynyt Holiday, Rock You Like a Hurricane sekä Blackout.
Niin hyvä perus- hard rock -vokalisti kuin Doogie White onkin, Scorpionsia ei pysty tulkitsemaan yhtä hyvin kukaan muu kuin omalaatuisen korkean nasaaliäänen omaava Eine Kleine Klaus Meine. MSG:n ja etenkin Ufon biisit irtosivatkin sitten miehen palkeista kokonaan eri tavalla.
Setin alkupuoli painottui hieman yllättäenkin kitaravirtuoosin omaan soolotuotantoon: peräkkäin soitetut Assault Attack, Armed and Ready, Into the Arena, Rock My Nights Away sekä Attack of the Mad Axeman ovat juuri ne klassikot, jotka Schenkerin omasta tuotannosta pitää olla hallussa, jos klassisesta rockista tykkää yhtään. Perään kuultiin kuuleman mukaan vielä loppuvuodesta ilmestyvältä uudelta levyltäkin pari kappaletta, Horizons sekä Diolle omistettu ja tämän kuoleman aikoihin syntynyt Before the Devil Knows You’re Dead, jossa tuntuikin olevan mukavasti potentiaalia.
Varsinaisen setin lopussa kuultiin putkeen Ufon 70–80-lukujen taitteen levyiltä kappaleet Shoot Shooty, Only You Can Rock Me, Let It Roll, Too Hot to Handle sekä Lights Out, jotka rokkasivat todella mallikkaasti. Ei siis mikään ihme, että ensimmäinen encore päättyi kovaan jamipalaan Rock Bottom ja koko setti toisessa encoressa Doctor Doctoriin. Jälkimmäisen laulajaksi kapusi Michael Schenkerin kanssa 2000-luvun puolivälissä rundannut ja levyllekin laulanut Tampereen oma poika Jari Tiura.
Sedät hymyilivät huvittavan pienirunkoisella punaisella bassolla keikan aloittaneen ja myöhemmin tyylittömänkomeaan tiikerikuvioiseen Warwickiin vaihtaneen Francis Buchholzin johdolla siihen malliin, että ilta oli heille kaikin puolin onnistunut ja hauskaa piisasi. Niin myös yleisön puolella.