Syntymästä ja kuolemasta – haastattelussa Sólstafir

16.09.2014

Islantilainen tunnelmaihme Sólstafir teki tyylikkään läpimurron kolme vuotta sitten. Monumentaalinen Svartir Sandar -tuplalevy saa nyt seuraa vähintään yhtä taidokkaasti rakennetusta Ótta-pitkäsoitosta. Inferno matkusti tapauksen kunniaksi orkesterin kotikulmille Reykjavikiin ja törmäsi Suomen lippuun. Niinpä tietenkin.

Lähes 40-asteinen turkoosinsininen vesi soljuu rosoisten laavakivilohkareiden lomassa ja kaiken yllä kaartuu kuulaansininen kevättaivas. Nelisenkymmentä kilometriä Reykjavikin ulkopuolella sijaitseva Bláa lónið, Sininen laguuni, on Islannin kuuluisimpia turistikohteita, mutta tänään vesiparatiisissa on onneksi suhteellisen väljää.

Laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason ja rumpali Guðmundur ”Gummi” Óli Pálmason ovat kelluneet näissä sinertävissä vesissä aikaisemminkin, eikä mene aikaakaan, kun Sólstafir-kaksikko näyttää, miten pohjasta irtoavasta savesta tehdään näyttävä kasvomaski.

Laguunin armollisessa syleilyssä kuluisi helposti koko päivä tai ainakin sen puolikas, mutta basisti Svavar ”Svabbi” Austmann ja kitaristi Sæþór Maríus ”Pjúddi” Sæþórsson odottelevat jo uimakeitaan ulkopuolella – tarkoituksenamme on nimittäin ottaa Sólstafir-valokuvia muutamissa lähiseudun lokaatioissa.

Loppujen lopuksi kuvausreissu kestää alle kolme tuntia, mutta se riittää: Reykjavikin välittömästä läheisyydestä löytyvät terävät vuoret, mustat laavakentät ja muut luonnonihmeet tekevät lähtemättömän vaikutuksen.

solstafir1_low

Ilta on jo hämärtymään päin, kun palaamme kodikkuudestaan kuuluisan Reykjavikin keskustaan. Svabbi poistuu yöksi ”oikeiden töiden” pariin, Gummilla on ammattiinsa valokuvaamiseen liittyviä tehtäviä ja Pjúddin täytyy mennä kaitsemaan jälkikasvuaan. Infernon onneksi Sólstafirin joutavin jäsen on tänä iltana pääasiallinen sanoittaja ja säveltäjä Aðalbjörn Tryggvason. Muusikon ensimmäinen ehdotus kuulostaa lupaavalta.

– Haluaisitko nähdä treenikämppämme?

Kymmenisen minuuttia Reykjavikin ulkopuolella sijaitseva harjoitustila merkitsee äärimmäisen paljon nyky-Sólstafirille. Yhtye vietti näiden seinien sisällä hyvin paljon aikaa syksyllä 2013 tuoreen Ótta-albumin kappaleita kirjoittaessaan. Ja mikäpä sen ilahduttavampaa kuin todeta, että aikaisempaakin tunnelmallisemmat biisit ovat syntyneet Suomen lipun vaikutuspiirissä – Tryggvason muistaa toki painottaa, ettei siniristiä ole ripustettu seinälle suomalaisvieraan takia.

– Usko tai älä, mutta Suomen lipun tarkoitus on muistuttaa meitä toisesta kodistamme. Tämän bändin toimintahan oli lähellä päättymistä vuosina 2003–04, sillä yksinkertaisesti mikään ei tuntunut onnistuvan. Lähetimme demoja jokaiseen mahdolliseen paikkaan, mutta kukaan ei kiinnostunut. Lopulta saimme kuin ihmeen kautta sovittua esiintymisen Kööpenhaminaan, ja Spinefarmin alamerkkiä Spikefarmia pyörittänyt Sami Tenetz saapui tapaamaan meitä. Ensimmäisen ulkomaankeikkamme meininki oli varsin hyvä – Gummi muun muassa hajotti lainassa olleen rumpusettinsä –, ja Sami kiinnittikin meidät lafkalleen. Tämä pelasti Sólstafirin, Tryggvason vakuuttaa.

– Suomi on ollut eräänlainen Sólstafirin henkinen kotimaa niistä ajoista lähtien eli siis viimeiset kymmenen vuotta. Olemme esimerkiksi tehneet useita mukavasti yleisöä keränneitä Suomen-kiertueita, kun taas esimerkiksi Ruotsi ei ole osoittanut juuri minkäänlaista mielenkiintoa. Myös Inferno-lehteen liittyy lämpimiä muistoja, sillä ystäväni sattui vierailemaan Suomessa edellisen Svartir Sandar -albumimme ilmestymisen aikoihin. Hän laittoi viestiä Seutulan lentokentältä, että ”jätkät, Sólstafir on täällä meganimi – tulin juuri Helsinkiin ja te olette täkäläisten lehtien kansibändi”.

Kirkkaan tähtitaivaan alla

Kun Sólstafirin harjoitustilassa kahvia siemaileva laulaja-kitaristi muistelee perustamansa yhtyeen takavuosia ja toteaa lakonisella äänellä, että ”yksinkertaisesti mikään ei tuntunut onnistuvan”, hän ei liioittele. Ei yhtään.

– Kun perustimme Sólstafirin vuonna 1995, emme villeimmissä kuvitelmissammekaan haaveilleet levytyssopimuksesta tai edes yhdestä keikasta. Aivan yhtä hyvin olisin voinut haaveilla maailmankiertueesta yksityislentokoneella Bon Jovin kanssa, Tryggvason hymähtää.

– Nauhoitimme Í Norðri -demon jo bändin perustamisvuonna ja se oli meidän oma Back in Blackimme, unelmien täyttymys. Täällä ei tuolloin ollut minkäänlaista metallitoimintaa… Anteeksi, olipas! Me nimittäin törmäsimme erääseen Islannin maaseudulta tulevaan raskaaseen bändiin ja saimme heiltä treenidemon. Fiilistelimme, että nyt meillä on skene!

Vastoin kaikkia odotuksia muutamat pienet levy-yhtiöt alkoivat jo varhain osoittaa kiinnostusta Sólstafiria kohtaan. Í Blóði og Anda -debyytin (englanniksi In Blood and Spirit) nauhoitukset käynnistyivätkin vuonna 1999, mutta rujosoundinen levy ilmestyi vasta kolmisen vuotta myöhemmin.

– Gummi joutui kännissä tappeluun sessioiden ensimmäisen päivän iltana ja hajotti kätensä. Se oli ensimmäinen kymmenistä ongelmista. Studioteknikko taas eli eroprosessin keskellä ja hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Pääsimme nauhoittamaan ehkä yhtenä päivänä kuukaudessa, Tryggvason nauraa.

– Í Blóði og Andan julkaisijaksi lupautuneen saksalaisen levypuulaakin omistaja taas ajautui vararikkoon, sillä kaikki hänen rahansa menivät sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Monien käsittämättömien vaiheiden jälkeen albumi kuitenkin saapui tehtaalta, mutta ensipainosta kuljettanut rekka joutui kolariin ja koko cd-painos levisi keskelle saksalaista moottoritietä. Tässä vaiheessa olin jo aivan vakuuttunut, että Í Blóði og Anda on kirottu levy – ja niinhän se saattaa ollakin.

solstafir2_low

Spikefarmin vuonna 2005 julkaisema Masterpiece of Bitterness on Sólstafirin varsinainen debyytti, tai ainakin ensimmäinen ammattimainen levy. Tai no, ”ammattimainen”.

– Myin niihin aikoihin asuntoni ja sain siitä aika paljon rahaa. Suurin osa rahasta hupeni baareihin, mutta hankin myös ison kasan kitarapedaaleja ja ryhdyin kokeilemaan erilaisia soundiyhdistelmiä. Tämän kuulee Masterpiece of Bitternessin raidoilta, Tryggvason painottaa.

– Sävelsin ensimmäiseksi levyn 20-minuuttisen avausraidan. I Myself the Visionary Head oli yritykseni kirjoittaa versio Doorsin The Endistä, mutta lainasin mukaan myös Iron Maidenin The Clairvoyantia, Coldplayn Clocksia, Manowarin Blood of My Enemiesiä ja My Dying Briden The Whore, the Cook and the Motheria. Tärkein seikka oli se, että uskaltauduin I Myself the Visionary Headin myötä jo vähän laulamaankin enkä enää pelkästään karjunut tai kirkunut Burzumin hengessä. Suurin esikuvani laulamisen suhteen oli silti In the Woodsin demo Isle of Men, ammensin sieltä paljon.

Sólstafir nauhoitti Masterpiece of Bitternessin talvella, keskellä islantilaista maaseutua. Sattumaa tai ei, yhtyeen käyttämä nauhoitustila oli rakennettu suomalaista alkuperää olevan hirsitalon autotalliin.

– Paikka ei ollut aktiivisessa studiokäytössä ja kalustoon kuulunut rumpusetti oli homeessa. Ajoimme sieltä usein kotiin aamuyön tunteina kirkkaan tähtitaivaan alla. Luukutimme juuri taltioituja biisejä autostereoista ja fiilis oli maaginen.

Keikkojakin alkoi siunaantua, ja esiintymiset Manner-Euroopassa eivät enää olleet kovin harvinaisia. Kovasta työstä ne tosin kävivät.

– Muistan erään Summer Breeze -festivaalireissun. Lähdimme aamulla liikkeelle ja pääsimme välilaskujen kautta Saksan kamaralle, jossa odotti vielä neljän tunnin automatka. Muutaman tunnin backstage-norkoilun jälkeen nousimme estradille ja soitimme kolme biisiä, sillä Ritual of Fire -kappaleen liveversio venyi helposti 25-minuuttiseksi. Jossakin vaiheessa pääsimme hotellille ja seuraavana päivänä oli edessä paluumatka – siis samanlainen rumba, mutta käänteisessä järjestyksessä!

Pehmeämpi lähestymistapa

Jätämme harjoitustilan ja suuntaamme paikalliseen ravintolaan, jossa Tryggvason kertoo illallisen lomassa hauskoja tarinoita Metallica-coverbändinsä keikkareissuista. Varsinainen haastattelu taas jatkuu muusikon tilavassa asunnossa, joka sijaitsee vain kivenheiton päässä Reykjavikia halkovalta Laugavegurin kauppakadulta.

Jo ovelta on helppo havaita, minkä alan taiteilija täällä asuu. Lemmy Kilmister sekä Angus Young tervehtivät eteisessä ja seinillä roikkuu niin kitaroita, bassoja kuin lukuisia Sólstafir-muistoesineitäkin. Paraatipaikalla komeilee juliste, joka mainosti yhdeksän vuotta sitten islantilaisten ensimmäistä Suomen-keikkaa.

Tryggvason pyytää asettumaan taloksi ja siinä samassa syliin hyppää muusikon vilkas Lucifer-kissa. Loppuilta kuluukin sitten haastattelun ja vinyylimusiikin parissa. DJ Addi soittaa muun muassa Chuck Berryä, Little Richardia, Bob Dylania, Nick Caveä, Fields of the Nephilimiä, Neil Youngia, Tom Jonesia ja Black Sabbathia.

– Raskas musiikki on henkireikäni, mutta tämän päivän moderni metallisoundi ei ole minua varten. Kaikilta bändeiltä löytyvät ne samat ESP:t sekä Mesa Boogiet ja he käyttävät ProTools-tuottajia. Taustalla on sama levy-yhtiö ja bändit rundaavat keskenään. Monilla on varmaan sama vaatettaja ja kampaajakin! Kaikki ovat, perkele sentään, täysin samasta puusta veistettyjä. Olen nostalgiaan taipuvainen, mutta mietipä aikoja, jolloin Black Sabbath, Deep Purple, Judas Priest, Motörhead, Iron Maiden, AC/DC tai Scorpions nousivat kunnian kukkuloille… Eiväthän ne näyttäneet tai kuulostaneet yhtään samanlaisilta!

– Sólstafiria pidetään metallibändinä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta se kieltämättä ahdistaa, jos joku tulee kysymään tyyliin ”ahaa, siis metallibändi, kuulostatteko Bullet for My Valentinelta tai Amon Amarthilta?”. Mutta hei, annetaan jokaisen kukan kukkia. Mihin me jäimmekään, nauraa Tryggvason.

Köld-levyä edeltäneisiin aikoihin.

– Se jatkoi kokeilujamme. Esimerkiksi nimibiisin oli tarkoitus olla englanninkielinen, mutta sitten testasin islanniksi laulamista ja pehmeämpää lähestymistapaa… No, en pitänyt lopputuloksesta, mutta bändin muut jätkät innostuivat. Pohdimme silti hetken, että voimmeko tehdä tällaista biisiä – fanimmehan vetävät meitä turpaan! Hammond-urut ja puhdas laulu olivat kuitenkin kaukana black metal -juuristamme, Tryggvason miettii.

– Nauhoitimme Köldin göteborgilaisessa vintage-studiossa. Kyselin tuottaja Fredrik Reinedahlilla etukäteen, onko heillä sellaista instrumenttia ja tällaista vahvistinta. Fredrik vastasi, että kaikkea löytyy. No, kun menimme sinne, paikalla ei ollut mitään toivomaamme. Me myös nukuimme studiossa: Svabbi koisasi pianon alla, Gummi rumpujen takana ja niin edelleen.

– Kun viimeksi mainittu sai kannunsa nauhalle, alkoi melkoinen meininki. Eräänä yönä kaksi tyttöä kantoi Gummin studiolle ja hänen veriset kasvonsa olivat pahasti kärventyneet. Kuulimme myöhemmin, miten hän oli päättänyt näyttää ruotsalaisille nössöille, kuinka palavia drinkkejä juodaan ja miten olutlaseja murskataan omaan naamaan.

Masterpiece of Bitternessillä varsinaisesti alkanut ja Köldillä jatkunut peloton musiikillinen matkailu huipentui syksyllä 2011 ilmestyneen tupla-albumi Svartir Sandarin myötä. Jos Sólstafirin omaperäisyys olikin lisääntynyt vuosi vuodelta, Svartir Sandarilla nelikko risteili jo aivan omilla taajuuksilla.

– Svartir Sandar ei ole meidän Appetite for Destructionimme. Se on pikemminkin Use Your Illusion I & II & III & IV, nauraa Tryggvason.

– Jos puhun omasta suorituksestani, niin saavutin lauluosuuksissa aivan uusia ulottuvuuksia. Mitä herkemmin tulkitsin ja mitä herkempi kappaleen aihe oli, sen helpommalta islanniksi laulaminen tuntui. Sen vuoksi Svartir Sandar on laulettu äidinkielelläni.

– Albumin tekeminen ei sen sijaan ollut helppoa: kaadoimme kurkkuihimme runsaasti alkoholituotteita ja jälki oli sen mukaista – mehän sekoilimme aivan täysillä. Eräänäkin yönä tuottaja Reinedahl sai pahasti köniinsä erehdyttyään läheiseen kanssakäymiseen erään naisen kanssa. No, Svartir Sandar valmistui tästäkin hurjasta episodista huolimatta.

Yölauluja, päivälauluja

Taide syntyy usein tuskasta ja vaikeuksista, tai niin ainakin sanotaan. Myös Svartir Sandarin kohdalla tämä piti paikkansa, mutta Sólstafirin viides albumi Ótta on taottu erilaisesta laavakivestä.

– Kahden viimeisimmän pitkäsoiton tekoprosesseja ei voi oikein verrata, sillä niissä ei ole paljonkaan samaa. No, kirjoitimme ja nauhoitimme toki musiikkia kummallakin kerralla, mutta siinä missä Svartir Sandar sai polttoaineensa alkoholista ja muista huumaavista aineista, Ótta ammensi kahvista ja… yleisestä selväpäisyydestä, Tryggvason naurahtaa.

– Tuntui kuin yhtyeellä olisi ollut tällä kerralla sanaton sopimus, että meidän täytyy siistiä toimintatapojamme ja katsoa, mihin tämä bändi intensiivisimmillään pystyy. Sekopäinen Sólstafir olikin tullut jo liiankin tutuksi.
Sólstafir vetäytyi harjoitustilansa uumeniin toukokuussa 2013.

– Kirjoitimme aikamme ja pidimme taukoa kesäfestivaalien ajan. Alkusyksystä ryhdyimme toden teolla säveltämään, sillä studio oli buukattu joulu- ja tammikuuksi. Deadline antoi sopivasti painetta ja viihdyimme treenikämpällä aamusta iltamyöhään.

– Osa Óttan ideoista on toki selvästi vanhempia. Esimerkiksi levyn seitsemännen biisin Miðaftannin aihio syntyi münsterilaisen keikkapaikan takahuoneessa jo aikoja sitten. Sieltä löytyi piano ja kohta Svabbi jo soittikin sitä. Minä taas ryhdyin laulamaan Thin Lizzyn hengessä jotakin pitkää tarinaa. Miðaftann valmistui lopullisesti vasta studiossa, yli vuoden päivät myöhemmin.

Ótta vie Sólstafirin uusiin musiikillisiin maailmoihin, taas kerran.

– Pohdimme sessioiden edetessä monenlaisia juttuja. Voimmeko käyttää diskokomppia? Voimmeko anastaa näin rankasti Ennio Morriconelta tai kopioida Eye of the Tigerin riffin? Voimmeko luottaa jousien tunnelmaan ja jättää ydinbändin sivuosaan? Voimmeko hyödyntää banjoa? Voinko laulaa näin puhtaasti, ilman piiloutumista tuttujen efektien taakse, Tryggvason luettelee ja jatkaa:

– Älä huolestu, emme tietenkään pohtineet. Jos diskokomppi kuulosti hyvältä, niin tottahan toki me käytimme sitä. Ajattelepa sitä, kun lapsi vaikkapa piirtää: siinä maailmassa ei ole minkäänlaisia rajoituksia tai sääntöjä. Me yritimme nyt työskennellä juuri sellaisella tavalla emmekä koskaan tyrmänneet hulluintakaan ideaa, siis ilman kokeilua. Tämä taitaa olla eräs soundimme salaisuuksista, jos mitään salaisuuksia edes on.

No, eräs salaisuuksista löytyy ainakin rumpupatteriston takaa. Guðmundur ”Gummi” Óli Pálmasonin kompit ja breikit ovat usein ”jostakin tuolta ulkoa”.

– Osaan itsekin soittaa kannuja, joten osallistun rumpusovitusten tekemiseen. Gummi miettii ideaani, minä mietin hänen ideaansa ja niin edelleen. Lähtökohtamme ovat usein kaukana toisistaan, sillä minä rakastan AC/DC:n kaltaista perustoimintaa, kun taas Gummi haluaa fiilistellä enemmän. Lopputulos on jonkinlainen sekoitus Nicke Anderssonin, Jimmy Chamberlinin ja islantilaisten indierockyhtyeiden tyylejä, Tryggvason kuvailee.

– Eräs tavoitteistamme on, ettei biiseihin tule identtisiä komppeja. Päällisin puolin rumpuidea voi kuulostaa samalta kuin jossakin toisessa Sólstafirin kappaleessa, mutta kyllä sieltä joku pieni ero silti löytyy. Tämän toteuttaminen on tietenkin koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa.

Ótta sisältää kahdeksan biisiä, jotka kertovat ajasta – muun muassa syntymästä ja kuolemasta ja kaikesta mahdollisesta näiden ääripäiden väliin mahtuvasta, kuten ahdistuksesta ja pelosta, mutta myös ilosta ja helpotuksesta.

– Jokainen biisi kertoo kolmesta tunnista, joten kahdeksan teosta muodostaa vuorokauden mittaisen ajanjakson. Yölaulut ovat tunnelmaltaan tietenkin hyvin erilaisia verrattuna iltapäiväbiiseihin, Tryggvason huomauttaa.

– Minun ja Gummin kirjoittamia runollisia sanoituksia on vaikea kuvailla. Tekstit ovat erittäin henkilökohtaisia ja niiden selittäminen ulkopuoliselle on mahdotonta. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, en ymmärrä niitä aina itsekään.

Yhtäkkiä Tryggvason vaikenee. Ainakin minuutin kestävän hiljaisuuden jälkeen muusikko räjähtää nauramaan.

– Perkele, minun täytyy lopettaa nämä ”olemme niin taiteellisia” -jupinat. Helvetti soikoon, me olemme elämän ja kuoleman rosoisuudesta biisejä tekevä rockbändi – aivan samalla tavalla kuin vaikkapa AC/DC. Ja niinhän sen pitää ollakin!

Lisää luettavaa