#100: My Dying Bride – Les miserables

Teksti: Riitta Itäkylä

My Dying Bride teki teatraalisen levyn ihmiskunnan pimeästä puolesta. Uskokaa tai älkää, siellä vilkkuu myös toivo.

Aaron Stainthorpe nostaa luurin melkein välittömästi ja täsmälleen oikeaan kellonlyömään. Kysymyksiin kohteliaasti vastaileva herrasmies ei kuulosta siviilissä siltä dramaattiselta kertojalta, joka kanavoi mielen tummia vesiä My Dying Briden solistina ja sanoittajana.

Jotakin samaa heissä kuitenkin on. Mies a-r-t-i-k-u-l-o-i joka sanan hyvin huolellisesti ja puhuu hitaasti, selkeästi, ystävällisesti. Hän koristelee usein lauseitaan kaunokirjalliseen tyyliin, mikä saa hänet vaikuttamaan hieman vanhanaikaiselta, eksentriseltä lukutoukalta.

Toistaiseksi siis ei mitään kovin yllättävää.

Kunnes: Aaron väittää My Dying Briden uusimman täyspitkän olevan bändin ”mieltä nostattavin” teos aikoihin ja mainitsee täysin tosissaan ”keventäneensä” musiikin synkkämielisyyttä tekstien ja tulkinnan avulla.

Hetkinen, hetkinen. Kyseessä on siis levy, jonka pelkkä nimi kuvastaa varsin toivotonta maailmankuvaa: A Map of All Our Failures ­– kaikkien epäonnistumistemme kuvaus.

Mieltä nostattavaa? Toki näin voi olla. Saattaahan olla, että tarina ihmiskunnan tuhoisista töppäyksistä, Kristuksen yksinäisestä kärsimyksestä ja Odysseuksen myrskyisistä retkistä saavat kuulijat hyppimään riemusta. Toisaalta, voi myös olla, että ne ovat omiaan tuudittamaan heidät syysillan hämärään punaviinin ja sateenropinan saattelemana.

Niin tai näin, My Dying Bride on piristänyt goottilaisella musertavuudellaan kuulijoitaan nyt yli kaksikymmentä vuotta. Vaikka kitaristi Andrew Craighan kuvailee uutukaista bändin virallisilla sivuilla ytimekkäästi ja armotta ”kaiken toivosi tarkoituksellisena tuhoamisena”, solisti Stainthorpe väittää kivenkovaan levyllä huokuvan toivon. Onnen, jopa.

Esimerkiksi Like a Perpetual Funeral, levyn hilpeästi nimetty neljäs raita, ei Aaronin mukaan ole lainkaan niin apea kuin se olisi voinut olla.

– Kun kuulin musiikin ensimmäistä kertaa, en melkein halunnut edes työstää sitä.

Solisti kuitenkin nauttii musiikin yhdistämisestä teksteihinsä ja niiden lopullista tulkitsemista, joka saattaa kuulemma poiketa hyvinkin paljon Andrew’n alkuperäisajatuksesta.

– Olen kiskonut sen ylös merenpohjasta ja suonut sille vähän enemmän valoa, kuuluu runollinen selitys puhelinlinjan toisesta päästä Yorkshiresta.

– Vuosien saatossa minusta on tullut onnellisempi ihminen.

Lue koko juttu Infernon numerosta 8/2012 (#100).