Aki: Sunnuntaina Tuska-viikonlopun jälkeen alueelta poistuessa olo on se vanha kunnon yhdistelmä väsyneisyyttä ja onnellisuutta, mutta tällä kertaa myös haikeutta: Vaikka Tuska kestää 3 päivää, se vilahtaa joka vuosi ohitse todella nopeasti, mutta ennen kaikkea Tuska on tätä nykyä onnistunut varmistamaan sen, ettei sen haluaisi loppuvan.
Suvilahteen siirtymisen jälkeen kesti vuosikausia, kun kaikki haikailivat Kaisaniemen aikojen perään. Sieltäkin toki muistettiin aina ne omat ihanat juomat ja bändit, eikä niinkään sitä, että nenät olivat täynnä mustaa räkää ja monille bändeille alue oli loppuaikoina auttamattoman pieni. Suvilahti oli muutaman vuoden ajan paikka, jota sieti kovan esiintyjäkattauksen vuoksi. Nyt puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Suvilahden Tuskaan voisi mennä vaikka ilman kovin montaa kiinnostavaa esiintyjääkin. Niin mukavaksi paikaksi Tuska-paikka on alueen sorvaillut.
Ajatelkaapa mitä useimmat festarit olivat vielä puolisentoista vuosikymmentä sitten.
Loputtomia jonoja, siivottomia bajamajoja, vetistä keskiolutta, makkaraperunoita, pyttipannua, liian harvoja vesipisteitä ja hankalia siirtymiä jopa lavalta toiselle, kun yksi esiintyjä lopettaa ja toinen aloittaa.
Entä miten Tuskan 2025 voisi summata samalla tavalla?
Jonoja ei perjantain alun jälkeen näkynyt, bajamajat olivat aina siistejä, sisävessojakin löytyi, söin viikonlopun aikana tacoja ja aasialaista, nautiskelin sen keskioluen ohella useita eri lonkeroita sekä jopa maukkaita drinkkejä, vesipisteitä oli kaikkialla ja kaksi päälavaakin oli sijoiteltu niin, että jokaisen haluamansa keikan näki jos niin mieli. Jos joku haluaisi leikkiä festarisimulaattoria makkispekkiksineen ja väljähtyneine kaljoineen, sitä pitäisi etsimällä etsiä.
Tomi: Oma Tuska alkoi olosuhteiden pakosta leppoisasti kotisohvalta. Oli toki mielenkiintoista vaihtelua tihrustaa In Flamesin keikka tällä tyylillä vettä latkien ja sipsejä mutustaen. Bändi on tullut nähtyä puolenkymmentä kertaa ihan elävänä, mutta ei koskaan suorana livetaltiointina. Vaikka keikka olikin hyvin kuvattu ja sipsit maittavia, niin livenähän bändit täytyy kokea.
Aki: In Flamesin mieluisuus ei ole ollut livenä aina ihan läpihuutojuttu. Bändillä on ollut parempia aikoja, ja hieman vähemmän hyviä. Useimmiten liittyen siihen, onko yksi tai useampi nyt jo poistunut ollut saamassa tarpeekseen bändissä kiertämisestä. Nyt tilanne oli totaalisen loistava, koska In Flames soitti omaan makuun koko festarin parhaan keikan. On Anders Friden tullut nähtyä joskus hyvinkin sisäänpäinkääntyneillä fiiliksillä ja varpaitaan tuijottamassa, mutta nyt koko In Flames soitti kuin nuoruuden palon ja vankan kokemuksen yhteenliittoumalla läpileikkauksen koko tuotantoonsa. Jotenkin tuntui kuin olisi kokenut In Flamesin samalla innolla kuin bändiin tutustuessa 22 vuotta sitten.
Tuskan iloinen ja ammattimainen tunnelma näkyi perjantaina myös siinä, miten bändit siellä viihtyvät.
Haastattelin viikonlopun aikana toistakymmentä muusikkoa ja joka ikinen haastattelu oli tunnelmaltaan hauska ja rento. Näin asiat eivät olisi, jos haastattelut tapahtuisivat festarilla, jossa järjestelyt ovat vähän niin ja näin, ja bändien pitäisi hermoilla, että onnistuuko keikka ollenkaan, onko sapuskaakaan tarjolla tai onko tekniikka kunnossa.
Hyvänä esimerkkinä perjantainen Cradle of Filth -keikka. Se käynnistyi haasteilla hävinneiden matkatavaroiden kanssa ja tekniset ongelmatkin sotkivat kuvioita. Mutta tapahtumapaikkana sattui olemaan ammattimainen festari ja tämäkin ihan taatusti helpotti brittibändin halua vetää ongelmienkin läpi rennosti. Cradle of Filth kun sattuu olemaan sellainen orkesteri, jolta olen itsekin nähnyt epätasaisiakin keikkoja, mutta nyt tunnelma oli kauttaaltaan nautinnollinen.
Entä Mikael Stanne? Mies veti tuplakeikan Tuskassa lauantaina 2 tunnin yöunien jälkeen. Ammattiukko kun Stanne on, niin sekä Cemetery Skylinen että The Halo Effectin keikat olivat koko festarin parhaimmistoa, eikä univaje kuulunut tuumaakaan miehen äänenkäytössä. Luulenpa että tässäkin näkyi myös se, että Tuska ottaa bändin kuin bändin vastaan avosylin ja ovat organisaationa aidosti innoissaan siitä, että juuri nämä bändit esiintyvät tapahtumassa.
Tomi: Lauantaina alueelle saapumisen jälkeen Mokoma päräytti keikkansa miltei samantien käyntiin. Heti setin aloitustripla Elävien kirjoihin, Hei hei heinäkuu ja Kuollut, kuolleempi, kuollein huokui hyvää oloa.
Koko bändi näytti nauttivan kovasti ja ajatukseni leijailivat 2000-luvun alkupuolelle kun näin Mokoman ensimmäistä kertaa Jyväskylän legendaarisessa Bar 68:ssa. Kuka tahansa noissa ”kuuskasin” keikoilla (ja keikkoja oli useita) mukana olleista voi varmasti allekirjoittaa parikymmentä vuotta jälkijättöisesti sen, että keikat olivat helvetin kovia. Itse en ihan jokaista noista keikoista valitettavasti nähnyt, vaikka vietinkin tuolloin aikaa kyseisessä kuppilassa huomattavasti enemmän kuin kotona. Tiivistynyt vesi tippui matalasta katosta, turvavälejä ei ollut keksitty ja yleisö oli ekstaasissa alkoholin lisäksi myös musiikista, kuten nytkin.
Nykyään Marko Annalan parta on komistunut tummasta harmaaksi ja mies näyttää Stanley Kubrickilta jolle on tehty muutama tatuointi, mutta ilmaisu ja intensiteetti on yhtä vahvaa kuin aikoinaan. Uusi biisimateriaali on omaan korvaan Mokomalla samalla tasolla kuin vanhempikin ellei jopa parempaa ja uusimman albumin kappaleita eniten Tuskassa kuultiinkin.
Kun kitaristi tokaisi Taivaan tuuliin -biisin jälkeen ”Joku black metal -tyyppi siellä katsoi kelloa. Pitäiskö nyt soittaa nu metalia”, niin ei voinut kuin hymyillä ennen Pyhän vitutuksen sulosointuja. Kesytä perkeleet päättää Mokoman setin osuvasti, mutta mielestäni liian nopeasti.
Seuraavaksi on vuorossa suomalais-ruotsalainen superbändi Cemetery Skyline. Pohjoisen goottimetallin kunniaksi aurinko päättää toki ruveta porottamaan. Synkeää tunnelmaa on mahdoton saavuttaa, vaikka lavalle tuutataan savua ennemmän kuin teinien kuminpolttokisoissa Ranuan perämetsissä. Laulaja Mikael Stannella on kiireinen päivä, koska miehellä on Cemetery Skylinen jälkeen keikka samalla lavalla The Halo Effect -bändinsä kanssa. Laulajan kolmatta yhtyettä Dark Tranquillitya ei valitettavasti ole buukattu Tuskaan tänä vuonna mihinkään väliin.
Pelkän savun jälkeen jää toki kaipaamaan pyrotekniikkaa ja onneksi Ruåtsin Orbit Culture tuuttaa niitä melodisella death metalillaan ilmaan heti keikan alkajaiseksi päälavalla. Laulajasta tulee mieleen välillä James Hetfieldin äpärälapsi, joka örisee kärsimistään ulos ja ajoittain ääntelee puhtaasti.
Eräs Tuskan oudoimpia uudistuksia olivat pittivalot, jotka paloivat punaisena aina kun pitti oli ”täynnä” ja vihreällä valolla pääsi tanssahtelemaan karhun naaman päälle. Innovatiivisimmat ratkaisivat punavalo-ongelman järkkäämällä omat pittinsä vähän sivumpaan. Orbit Culturen aikana huomasin seisovani yllättäen muodostuneessa pitissä ja sehän oli ihan mukavaa hetken. Bändi heitti rempseän setin ja mainosteli innokkaasti tulevaa Kultsan keikkaansa. Tukat liuhuivat kiivaasti ja varsinkin kaksi viimeistä biisiä Death Above Life ja Vultures of North jäivät mieleen oikein brutaalin leppoisina kipaleina.
Lähden köpsöttelemään alueelle ja katsomaan onko porukassa, ilmapiirissä tai järjestelyssä tapahtunut huolestuttavia muutoksia sen parin vuoden aikana kun en ole Tuskassa näyttäytynyt. Tunnelma on loistava – ei muutosta. Ihmiset ovat onnellisia – ei muutosta. Järjestelyt toimivat – ei muutosta. Ei järjestyshäiriöitä – ei muutosta.
Tuskan tämän vuoden telttaneitsyyden itseltäni sai viedä ranskalainen Alcest. Lähtökohtaisesti ajatellen teltta sopi Alcestin fiilistelevälle ja maalailevalle musiikille loistavasti ja valot pääsivät myös paremmin oikeuksiinsa kuin kirkkaassa päivänvalossa. Pettymys oli kuitenkin melko suuri kun laulu kuulosti pohjalle miksatulta puurolta ja biisit apaattisilta. Alcestin Spiritual Instinct on hieno levy, mutta nyt en päässyt tunnelmaan millään edes tuolta levyltä soitettujen itselleni tutuimpien raitojen aikana. Eturivin ihmiset kyynelehtivät ja olivat suunnilleen transsissa. Itse tuskailin sivustalla puolen keikan ajan odottaen jotain valaistumista, mitä ei koskaan tullut.
Tuon kokemuksen jälkeen lähdin innoissani katsomaan Mikael Stannen toista tulemista eli The Halo Effectiä. Itseäni on tämän bändin kohdalla aina myhäilyttänyt tieto että jokainen bändin jäsenistä on soittanut aikaisemmin In Flamesissa. Kiertueilla Jesper Strömbladin sijaisena toimii The Hauntedin kitaristi Patrik Jensen ja ikään kuin tähän viitaten Stannella oli The Hauntedin paita päällä keikan ajan. Ja tämä bändihän toimii livenä todella hyvin. Pitit pyörivät ja soitto kulkee saumattomasti. Välillä tuntuu että Niclas Engelinin kitara on hitusen liian pinnalla, mutta tuo on turhaa nipotusta muuten mahtavasta keikasta. Ensimmäisen levyn biisit tykitetään läpi miltei kaikki. Toista levyä kuullaan noin kolmasosa.
Seuraavaksi musisoivat kohuotsikoissakin rypeneet venäläiset Slaughter to Prevail johtohahmonaan Alex Terrible. Ihan täysin venäläinen yhtye ei ole vaan brittiläisen Jack Simmonsin perustama ja bändi majailee nykyään Orlandossa Floridassa. Ristiriitaisuudestaan huolimatta bändi on yksi festareiden toivotuimpia, joten on mielenkiintoista tarkastaa mistä on kyse.
Pojat pelmahtavat maskeissaan lavalle ja päästelevät ihan vakuuttavan kuuloista deathcore-tykitystä ilmoille. Ensimmäisen biisin jälkeen laulaja heittää maskinsa pois. Bändille kerta on ensimmäinen Suomessa ja välispiikit ovat yleisöä kiitteleviä. Elämänfilosofiaakin tarjoillaan. Muutos lähtee itsestä yms. Voimakasääninen Alex huutaa ilman mikkiäkin niin että fanien maskit ja vihaajien keskisormet heiluvat ilmanpaineesta. Kummastelen miksi basisti soittaa kumihanska kädessään. En tiedä vastausta vieläkään. Slipknotilta lainatussa loppuhauskuutuksessa yleisöä pyydetään menemään kyykkyyn ja nousemaan ylös. Luonnollisesti jätän tämän väliin, koska vanhat taipumattomat niveleni eivät moista rasitusta todennäköisesti kestäisi.
Aki: Tuskan ammattimaisuus näkyi nytkin parhaiten sellaisina hetkinä, kun kaikki olisi voinut mennä pieleen.
Kaikki ovat varmasti kokeneet niitä festareita, kun navakka sade sotkee koko tunnelman. Perjantaina Marko Hietalan ja Electric Callboyn keikkojen aikana tunnelma oli ylimmillään, vaikka sataa, sataa ropisikin. Mikäpäs keikkoja oli katsellessa katettujen terassien alta, tai vaikka sitten sateen keskeltä jaloille ystävälliseltä asvaltilta.
Tai se puhurien piinaama sunnuntai, kun aamulla Helsinkiä rangaistiin raekuuroilla ja ukkosilla, ja hetken aikaa vaikutti jo siltä, että koko Tuskan järjestelyt voivat mennä uusiksi. Tuska-organisaatio kuitenkin teki vain muutaman tunnin aikana ammattimaista työtä, poisteli hieman screeneja lavoilta ja riisui pressuja aidoista. Mikä oli lopputulema? Koko päivä olisi voinut olla täysi katastrofi, mutta se olikin lopulta koko kolmipäiväisen Tuskan paras päivä.
Tomi: Korpiklaanin keikan alku on tuulenpuuskainen ja rekvisiittapuut eivät meinaa pysyä pystyssä lavalla. Se ei kuitenkaan menoa haittaa vaan tunnelma on kuin karnevaaleissa. Viulu soi ja hanuri pauhaa. On myös Pikku-Tuskan aika ja lapsia heiluu vanhempiensa olkapäillä. Yleisö pyöriskelee ja tanssahtelee innoissaan. Järjestyshäiriöitä on niin valtaisasti että järkkäri kuvailee kännykällään vieressäni puolet keikkaa. Peer Günt -cover Päät pois ja hirteen saa melkein itsenikin letkajenkkailemaan, mutta sitten muistan lanteitteni kunnon ja vakavoidun.
Seuraavaksi Apocalyptica soittaa puhtaasti Metallica-covereista koostuvan setin. Kun aloitusbiisinä on Ride the Lightning, niin keikkaa on hankala ryssiä. Tosin St. Anger melkein onnistuu siinä. Taas tuuttaillaan auringonpaisteessa savua kuin viimeistä päivää. Ihailen, miten soolot onnistutaan vetämään sellolla todella hyvin alkuperäisiä mukaillen.
Tunti Metallica-covereita on vähän liikaa. Muistan kun näin Apocalyptican ensimmäistä kertaa Metallican lämppärinä joskus -96. Silloin homma oli tuore ja innostava. Nyt ei enää kumpaakaan, mutta katsomisen arvoinen silti. Ja kuuntelemisen jo pelkästään välispiikin takia: ”Mä en halua kuulla teitä vaan mä haluun haistaa teidät.”
Yön aikana telttaan on paalutettu niin paljon rautaa kiinni että vaikka syöksykierre ja trombi iskisi yhtä aikaa niin tapahtuisi korkeintaan marginaalista huojuntaa. Tänne menen pääasiassa nuoren yleisömassan sekaan katsomaan Whitechapeliksi itseään kutsuvaa deathcore-orkesteria. En voi sille mitään että tämä bändi tai vastaavat eivät oikein anna itselle mitään eikä niistä jää hirveästi mieleen. Tasapaksua örinää ilman uhkan, rakkauden, pimeyden tai minkään tunnetta. Biiseistä ei jää mitään mieleen ja bändin tyypit ovat kaikki karismasta vapaita. Tämä oli ehkä itselle tyyppiesimerkki ”I’m too old for this shit” -bändistä.
En mitenkään pysty katsomaan koko keikkaa vaan suuntaan KVLT Stagelle, jossa soittaa Amorphis-basisti Olli-Pekka Laineen projektibändi Octoploid. Bändin logo on niin sympaattinen että luulisi sen yksin saavan massat keikalle. Ja kyllä! KVLT Stagelle on tulossa niin tuhottomasti porukkaa ettei puoletkaan mahdu sisään.
Levyllä lauluosuuksista huolehti kuusi laulajaa, mutta nyt ne vetäisee yksin Amorphis-vokalisti Tomi Joutsen. Lavalla on psykedeelisellä liinalla peitetty pöytä. Siihen on katettu lähes huomaamattomasti tamburiini ja iPad, josta Joutsen vaivihkaa tsekkaa sanoituksia tai ehkä jotain tyystin muuta. Kitaristi näyttää miltei täydelliseltä Petri Wallin reinkarnaatiolta ja myös kuulostaa siltä (Peter Salonen itse asiassa soittaakin Kingston Wall -tribuuttibändi The Kinky Thingissä, toim.huom.). Kaksi urkuria loihtii moogista, kurtzweilista ja korgista hienoja äänimattoja komppiryhmän toimiessa hyvänä tukena. Death metalia yhdisteltynä 70-luvun trippailuun ja psykedeliaan toimii yllättävän hienosti.
Päälavan pitin valot hehkuivat punaisena jo kauan ennen pääbändi Lorna Shoren keikkaa. Bändin suosio on muutamassa vuodessa noussut kohisten ja uusi levykin on kesän jälkeen ulostumassa. Keikka keskittyikin pitkälti Pain Remains -levyyn, joka oli ensimmäinen täyspitkä nykyisen laulajan Will Ramosin kanssa.
Jokaisen järkkärin unelma toteutui heti toisen biisin alussa kun Will kehoitti yleisöä crowdsurfingiin. Ei kovin yllättävää että laulajan vienolla kehotuksella oli isompi voima kuin No crowdsurfing -kyltillä. Kuvaajat jouduttiin häätämään lavanedustalta päähän monotuksen pelossa, joten surffarit pystyivät vapaammin vierähtämään aidan yli. Videoscreenit oli sunnuntaiksi poistettu päälavalta tuulenpuuskien takia, joten suurin osa ei paljon bändistä nähnyt. Paitsi toki pyrotekniikkaa ja kohtalotoverien selkiä.
Rumpali Austin Archeyn konemaisen tarkka tikutus nalkutti päässä vielä keikan jälkeenkin. Mutta täytyy myöntää että niin hienoa kuin kaikki örinä ja kohkaus olikin, on vaikea erottaa biisejä toisistaan niiden tasapaksuuden takia. Tai sitten en vanhuudenhöperönä vain enää tunnista kauniita nyansseja vaan tarvitsen kappaleisiin selkeät rakenteet muistin tueksi. Mahtava nuoruuden energia ja positiivinen meno kuitenkin enemmän kuin korvaavat nuo oman mieleni kalkkeumat.
Festari oli oikein onnistunut ja pimenevään yöhön sulautui mielellään moisten elämysten jälkeen.
Tuska ei ole pilalla. Se on monipuolisempi, mutta tunnelma on edelleen sama kuin tulisi rakkaaseen kotiin takaisin.
Lisää videohaastatteluja Tuskasta löydät Infernon Instagramista.
Lue myös: Tunnelmia Tuskan lauteilta – katso Infernon kuvagalleria
Lue myös: Olitko Tuskassa? Bongaa itsesi tai tuttuja Infernon yleisökuvagalleriasta!