#100 pääarvio: BtBaM – The Parallax II: Future Sequence

Between the Buried and Me
The Parallax II: Future Sequence
Metal Blade

 

Tämän levyn sisältämän musiikin hienous kirkastui heti ensikuuntelun hämmennyksessä, sen valtavaa mutta kiehtovaa informaatiotulvaa äimistellessä. Ihmisentaimet hahmottanevat maailmaa samaan tapaan kaikkea vapaamielisesti ihmetellen ja ihastellen, yhtenäisen, ihmeellisen kokemuksen saaden. Vaikka eivät kaikkea ymmärräkään.

Between the Buried and Me’n kuudes originaalimateriaalia sisältävä kokopitkä on musiikillisesti todella – siis todella – haastava ja kunnianhimoinen teema-albumi. Esimakua antoi vuoden takainen Parallax-ep, joka avautuu yllättäen täyteen loistoonsa vasta seuraajansa hinauksessa.

Parallax II on hiukan samankaltainen spektaakkeli kuin BtBaM:n tähän asti suuruudenhulluin teos Colors (2007). Siinä missä Colors oli reilun tunnin mittainen, tinkimätön perättäin aseteltujen osien kollaasi, Parallax II lisää mittaan vielä kymmenen minuuttia ja nokittaa selvästi musiikillisella annillaan. Levy on sävellyksellisesti erittäin vahva, ja vaikka raidoiksi merkittyjä osioita ei osaa mieltää perinteisessä mielessä kappaleina, kokonaisuus on täydellisesti toimiva ”tästä se lähti ja tuonne se jotenkin päätyi” -kuvio.

Erittäin palkitsevaksi kuuntelukokemukseksi muodostuvan Parallax II:n monessakin mielessä massiivisen sisällön seuraaminen ei vaadi ylikehittynyttä musiikkiteoreettista ymmärrystä, astraalifilosofista mielenlaatua tai soittotekniikan analysointia. Tarvitaan vain avoin mieli ja rohkeutta seurata ja ihastella taitavasti esitettyä musiikkia, joka kasvaa ja etenee aivan omaa logiikkaansa noudattaen. Levyn musiikillinen rakenne on lähinnä klassisesta musiikista haettu: teemojen ympärillä ei liiemmin kierrellä, vaan musiikki kehittyy, elää ja etenee koko ajan. Popkaavaa on aivan turha etsiä – eikä sitä edes kaipaa.

Between the Buried and Me on mitä suurimmissa määrin progressiivinen yhtye, mutta kaikki tempoilu, kikkailu ja pintapuolisesti ylilyövinä hahmottuvat ratkaisut tuntuvat täysin luontevilta ja perustelluilta. Levyn tunnelmien ja ilmaisun vaihtelu on suurta ja rohkeaa mutta poikkeuksetta vaikuttavaa. Yhtyeen melodiantaju on etenkin metallibändiksi huikea, samoin tyylitaju musiikin monipuolisuuden ja dynamiikan suhteen.

Eklektisen suurteoksen moninaisia elementtejä voi yrittää hahmottaa mieltämällä kokonaisuutta Pink Floydin liitelyprogen, Morbid Angelin teknisen kuolometallin ja Al DiMeolan kitarajatsin sekoitukseksi. Lisänä on aimo annos Flaming Lipsin kahjoa melodisuutta, Mr Bunglen riemastuttavaa venkoilua, Convergen piinkovaa hardcorepiiskausta ja Iron Maidenin melodista tuplakitaraheavyä.

Tähän voi vielä lisätä ties mitä; on suorastaan ällistyttävää, kuinka äärimmäisimmillään jopa blackmetallinen blastausmyllytys voi sulautua luonnikkaasti yhteen fuusiojazzin, melankolisen pianopopin tai surfrockin kanssa. Ja kuinka tyylikkäästi satunnainen sitara, banjo, pasuunat tai huilu ilmaisua maustavatkaan.

Parallax II:n hienous on siinä, että sen valtava rikkaus ei väsytä tai turruta vaan hurmaa kerta toisensa jälkeen. Ensi kuulemalla sen ihmetteleminen on kuin ihmemaahan putoavan Liisan äimistys. Kun oudot lainalaisuudet alkavat hahmottua tajunnassa tyystin omaksi maailmakseen, ollaan jo syvällä teoksen monisyisen rakenteen syövereissä. Eikä tästä mielettömästä kaninkolosta halua kavuta ulos.

Teksti: Kimmo K. Koskinen