Cradle of Filthin kymmenes täyspitkä kuulostaa punkilta, shokeeraa ja jakaa mielipiteitä. Kolme asiaa, joista Dani Filth ei piittaa, ovat punk, shokeeraaminen ja muiden mielipiteet.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Jmaes Sharrock
Napoleon-kompleksisiksi kutsutaan epävirallisesti sellaisia (yleensä miespuolisia) henkilöitä, jotka kokevat tiedostamattaan lyhyytensä eräänlaiseksi vammaksi ja pyrkivät näin ollen tavallista suurempiin saavutuksiin elämän eri osa-alueilla.
Hitler oli useiden eri lähteiden mukaan pituudeltaan noin 173-senttinen. Sanotaan, että häntä pidettiin aikoinaan joko keskimittaisena tai suhteellisen lyhyenläntänä. Miesten pituuden keskiarvo on noussut sitten Hitlerin uran huippuvuosien; esimerkiksi vuonna 2010 yli 16-vuotiaiden brittimiesten keskimääräiseksi pituudeksi mitattiin noin 175 senttiä.
Dani Filth on metri kuusikymmentäviisi.
Hän on kuulu laajasta ääniskaalastaan, kunnianhimostaan, älykkyydestään, itsepäisyydestään ja kusipäisyydestään. Cradle of Filthillä, miehen luotsaamalla ja johtamalla bändillä, on kaiken kaikkiaan 28 ex-jäsentä. Yhtye julkaisee tänä syksynä kymmenennen täyspitkänsä, joka tottelee nimeä The Manticore and Other Horrors ja käsittelee vanhoihin mytologioihin perustuvia hirviöitä niin kirjaimellisesta kuin psykoanalyyttisestakin näkökulmasta.
”Jesus is a cunt”-mainoslauseella bändiään muinoin maailmalle lanseerannut keulahahmo kutsuu albumia ”kymmenenneksi käskyksemme” – vaatimattomuus ei kuulu hänen tunnetuimpiin piirteisiinsä. Mutta, ei kuulu kohteliaisuuskaan. Ja niin siinä vain käy, että ristiriitaisuuksien ja kliseiden ympäröimä mies osoittautuukin varsin mukavaksi (joskin paikoin myös melko purevaksi ja äkkijyrkäksi) keskustelukumppaniksi.
Englannin maaseudulla on tunnetusti huonot verkkoyhteydet, ja näin on myös tähden kotitiluksilla Suffolkissa. Signaalia saa hakea.
– Minun piti kävellä tänne ylös kukkulan päälle, joten yhteys saattaa olla meluisa, hän pahoittelee keskustelun alussa.
Cradle of Filth on solistinsa tavoin ristiriitainen paketti. Se soittaa valtavirran black metalia, joka ei ole koskaan oikeastaan black metalia ollutkaan. Se on kaupallinen taidetta ja rajojen rikkomista peräänkuuluttava yhtye, ja Dani Filth itse vaikuttaa varsin lukeneelta kaverilta. Hän tiputtelee mediassa kulturelleja viittauksia kirjallisuuteen ja filosofiaan tämän tästä.
Samalla hän on omaksunut goottiroolinsa esimerkiksi britti-tv:n perjantai-illan viihdeohjelmissa ja joutunut niin yleisön kuin juontajienkin julkisen vinoilun kohteeksi. Lisäksi bändiä syytetään siitä kuuluisasta itsensä myymisestä, vaikka se ei kuulemma voi sietää suurten levy-yhtiöiden asettamia ”taiteellisia rajoja” ja siirtyi pari vuotta sitten suhteellisen itsenäiselle Peaceville-lafkalle.
Cradle of Filthissä ja sen ympärillä riittää sanalla sanoen kahtiajakoa.
– Niinpä, kuuluu huokaisu Suffolkin nummilta. – Sitä ei voi tehdä mitään oikein, vai mitä?
Lue koko juttu Infernon numerosta 9/2012 (#101).