Oranssi Pazuzu
Valonielu
Svart
Musiikkidiggarit ovat monesti helvetin pikkumaista ja lapsellista sakkia. Tämä on helppo todeta, koska lapsellisuudenpuuskat tunnistaa tämän tästä itsestäänkin. Milloin suoraan sanottuna vituttaa, kun joku toinen uskaltaa tykätä samasta bändistä kuin itse, siitä joka on ihan minun ihka omaa omaisuuttani. Kukaan muu ei ymmärrä siitä mitään.
Hyvästä esimerkistä käy myös se korpeamisen määrä, kun näkee katukuvassa nuorten vaatetusliikeketjusta ostetun lempibändinsä paidan – sen kantajalla kun ei ole ”ilmiselvästi” aavistustakaan, että kyseessä on rockyhtyeen kannattamisesta kertova pukine.
Näiden kahden esimerkkitapauksen välillä vallitsee tietysti mehevä ristiriita, mutta mitä väliä. Ahdistaa silti.
Omistan useimmat musiikkidiggarin yleisimmistä lapsellisuusoireista, mutta kanssatallaajien mielenliikkeitä on siltikin joskus hankala ymmärtää. En esimerkiksi tajua ollenkaan Oranssi Pazuzu -yhtyeen virtuaalimaailmassa osakseen saamaa kritiikkiä.
Ensinnäkin, mitä sitten, jos bändin musiikin yhteydessä käytetään sanaparia ”black metal”. Käsittääkseni yhtye itse ei ole julistautunut mustan metallin orkesteriksi ja on näin ollen syytön pyhän genretermin kavalaan väärinkäyttöön. Jos bändin käyttämä laulutapa ja sen musiikin tietyt elementit viittaavat kyseiseen lajityyppiin, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Oranssi Pazuzu on black metal -vaikutteista musiikkia. Varsinaista blackiä kaikkine ulkomusiikillisine vivahteineen se ei ole, ja tästä on mielestäni täysin turha vääntää kättä.
Toisekseen, okei, yhtyeestä pitää ehkä kolme niin sanottua hipsteriä. Jos tämä on jollekulle jästipäälle syy olla tutustamatta mahdollisesti kovaa kolahtavaan kotimaiseen laatumusiikkiin, ollaan kyllä jo niin pallomeressä, että liekö tuolta selviää kuiville ilman pintapelastajia.
Lapsellista tietty tämäkin, internetin nimimerkeille kiukuttelu. Mutta minä olenkin musiikkidiggari.
Mitä suoranaiseen aiheeseen tulee, lainaan parempien luonnehdintojen puutteessa nettisivuillemme kirjoittamani levyblogitekstin alkua: ”Leveälahjeaikakauden psykedeliasumuihin hamuavaa haahuilua, niskavilloista tarraavia, enemmän tai vähemmän jumittavia kitarakudelmia, mustametallilevyiltä paremmin tuttua raakkumista ja ’jossain tuolla’ matkailevaa yleistunnelmaa. Tätä on erikoisryhmä Oranssi Pazuzu tarjoillut kahdella aiemmalla albumillaan, ja samoissa maisemissa lennellään myös kolmannella.”
Kahdesta edeltäjästään Valonielun erottaa lähinnä se, että se on niitä vaikuttavampi. Lupaukset lihallistuvat, eikä lihaksissa ole heikkoja kudoksia.
Kuten niin usein, kovuus asuu ristiriidoissa. Valonielu on samaan aikaan Pazuzun haastavin ja tarttuvin levytys. Siinä on enemmän soinnillista pinta-alaa, avaruutta – parissakin mielessä – kuin aiemmalla kahdella kiekolla, mutta samalla kokonaisuus on saatu ruuvattua entistä luontevammaksi, tiiviimmäksi.
Monenlaisista kulmista ja kärjistä, laakeista suorakulmioistakin puristettu Valonielu on teos, josta on hankala kirjoittaa normaalimallista levyarvostelua. Levy tuntuu sinkoavan erilaisia tunnelmia joka kuuntelulla, ja sen tuottamat tunnetilat ovat vaikeasti kirjaimiksi ja sanoiksi puettavia. Sen soinnissa on jotain hyvin todellista ja harrasta. Valonielu on albumi, joka on syntynyt tarpeesta sanoa, kertoa, jotain. Sävelin tai sanoin, sama se.
Periaatteessa samoista aineksista tehtyä musiikkia tulee maailmalta jonkin verran, mutta siinä on yksi vika; se ei ole Oranssi Pazuzua. Minusta tämä kertoo leijonanosan tarvittavasta.
Teksti: Matti Riekki Kuva: Maija Lahtinen