#112 pääarvio: Alghazanth – The Three-faced Pilgrim

Alghazanth
The Three-faced Pilgrim
Woodcut
5_kirvesta

Kotimainen Alghazanth sai synkeän väripalettinsa täyteen erinomaisen Wreath of Thevetatin (2008) kohdilla. Majesteettisuus ei ole järin helposti avautuva termi, mutta viimeistään tuosta lähtien yhtyeen black metalia on leimannut tietty syvältä kouraisevan eeppisyyden ja melankolian sukuinen suuruus. Kai se on sitä majesteettisuutta sitten. En väitä vastaan.

Seitsemäs pitkäsoitto The Three-faced Pilgrim on suoraa jatkoa parin edeltäjänsä julistamaan satanistiseen ajatteluun. Pian kahden vuosikymmenen kokemuksella Alghazanthia voi pitää jo lajinsa veteraanina, mikä kuuluu levyn joka suhteessa huolitellusta ilmaisusta.

Kappaleita on tällä kertaa vain kuusi, mutta jokaiseen on rakennettu oma pitkäjänteinen ja melodiavetoinen tunnelmansa. Kokonaiskesto on sopivat 46 minuuttia, jota voi pitää nykyään lähes maltillisena.

Musiikki sinänsä ei ole muuttunut käytännössä juuri lainkaan. Kylmänmelodinen ja pitkiä kaaria maalaileva myrsky on samaan aikaan sekä raakaa että erittäin tunnelmallista. Esimerkiksi Promethean Permutation rakentelee sen verran pahaenteistä kuvastoa, että yöllisessä kuulokekuuntelussa tuntuu taatusti.

Kappaleiden tehokeinoina käytettäviä nopeampia blast-osuuksia ja koskettimia annostellaan tutun harkitusti. Koskettimet ovat vaivihkaa syvyyttä rakentava elementti eivätkä mikään kaiken päällä uliseva pinnallinen koriste. Pisteet myös siitä, että bassolle annetaan välillä tilaa luikerrella, mistä hyvänä osoituksena In Your Midnight Orchardin jälkimmäisellä puoliskolla kuultava mehevä kuvio.

Kaikki on siis vähintäänkin hyvällä mallilla. Silti, niin hyvin sävelletty ja toteutettu kuin The Three-faced Pilgrim onkin, levylle odottaisi vielä jotain määrittelemätöntä lisuketta. Jotain, jonka avulla albumi saisi tehtyä selvempää eroa Wreath of Thevetatin (2008) ja Vinum Intusin (2011) julmankauniisiin maisemiin. Toisaalta, miksi rikkoa jotain mikä ei ole rikki. Ikuisuuskysymys. Mutta mitäs jos kuitenkin?

Bändin sisällä palikoita on kyllä liikuteltu. Goat Tormentorina rähissyt Mikko Kotamäki ei ole enää mukana. Pistävänterävästä ärinästä vastaa nyt tonttia jo 90-luvun puolella hoitanut Thasmorg, joka on samalla vaihtanut rytmikitaran bassoon. Ulospäin tämä ei kuitenkaan kuulu merkittävästi. Ukot hallitsevat instrumenttinsa.

Jos jotain, tunnelmat ovat osittain entistäkin raaempia, enkä tarkoita nyt keskentekoisia soundeja. The Three-faced Pilgrimin orgaaninen ja selkeä äänimaailma kuulostaa – jos näin tohtii tässä yhteydessä sanoa – perkeleellisen hyvältä. Meiningissä on sellaista elävyyttä ja tiettyä visuaalisuutta, että bändin voi silmät sulkiessaan kuvitella lavalle soittamaan. Steriiliys koituisikin tässä tapauksessa äkkiä turmioksi.

Raakuus on synnytetty kitaroiden ja erityisesti laulujen ilkeällä soinnilla sekä vaikeasti kuvailtavalla hienostuneen mutta jyrkän satanismin ilmapiirillä. Vaikutelmaa vahvistaa levyn tyylikäs kansitaide, jossa vastakkaisia maailmoja, tai näkemyksiä, edustavat joutsenet ovat kietoutuneet toistensa kaulojen ympärille. Valkoinen ja musta, valo vastaan pimeys. Kuva on paitsi monitulkintainen myös pysäyttävän kaunis ja tyylikäs. Se istuu Alghazanthin taiteeseen saumattomasti, sillä taidettahan The Three-faced Pilgrim kaikessa syvyydessään edustaa.
Tämmöisiä levyjä ei synnytetä ihan vuoden tai parin kokemuksella.

Teksti: Kari Koskinen Kuva: Kalle Björklid

Albumi julkaistaan 13.12.
Arvio julkaistu Infernossa 10/2013.