Lifelover on rehellisesti oma rikkinäinen itsensä.
Teksti: Joni Juutilainen
Niin ikävältä kuin paljasjalkaisen suomalaisen näkökulmasta tuntuukin myöntää, Ruotsissa tehdään edelleen maailman parasta metallimusiikkia. Ruotsissa tehdään vähemmän yllättäen myös maailman parasta popmusiikkia, ja kun yksi bändi kykenee yhdistämään nämä kaksi musiikkityyliä sulavasti yhteen, lopputulos on enimmäkseen täyttä kultaa.
Tukholmalaislähtöisen Lifeloverin edellislevy Konkurs (2008) vei yhtyeen monisäikeisen ilmaisun lakipisteeseensä, minkä seurauksena albumista muodostui hiljalleen kypsyen yksi viime vuosikymmenen parhaista metallilevyistä. Tämä on paljon sanottu horjuvalla psyykellä siunattujen nuorukaisten hieman joka suunnalle kurottelevasta hengentuotteesta, jonka viehätys perustuu sen mielenkiintoiseen sekavuuteen ja linjattomuuteen.
Vaikka yhtyeen vokalisti Kim Carlsson tiedostaa ja allekirjoittaa yhtyeensä häilyvän luonteen ja omanlaisensa spontaaniuden, Lifeloverin musiikki vaikuttaa pohjimmiltaan hyvin tarkkaan suunnitellulta.
Haastattelun mittaan Carlsson muistaa kuitenkin usein mainita Lifeloverin musiikin syntyvän luontevasti, aivan kuin miehen pitäisi muistuttaa itseäänkin siitä, että yhtye on todellakin jäsentensä mielenliikkeiden tarkka summa eikä ulkopuolisten tahojen määrittelemä tuote.
– Meillä kaikilla oli erilaisia bändiprojekteja, kun perustimme Lifeloverin. Meillä oli kuitenkin paljon yhteistä keskenämme, joten yhtye kasaantui todella helposti, aivan kuin itsestään.
– Tuohon aikaan muut bändimme heijastelivat melko vaihtelevia puolia elämistämme, joten Lifelover tuli hyvään saumaan ja saimme yhdistää kaikki ideamme samaan pakettiin. Tässä bändissä voimme olla kuten tahdomme ja tehdä aivan mitä haluamme.
Kuten aiemmin kävi ilmi, Lifeloverin musiikki kuulostaa erittäin ruotsalaiselta – eikä vähiten pääasiassa ruotsiksi kirjoitettujen sanoitusten ansiosta. Yhtyeen musiikki on kuin sekoitus Katatonian kylmää melodiamaailmaa, Kentin tarttuvia ja surumielisiä popsävyjä, Shiningin pohjatonta ahdistusta ja itsetuhoisuutta sekä Woods of Infinityn kevyesti shokeeraavaa kieroutta ja samplemaailmaa.
– Kaikissa mainitsemissasi bändeissä on jotain, joka saa ne erottumaan massasta, ja myös meillä on omat tavaramerkkimme. Se, että satumme olemaan kotoisin samasta maasta, ei mielestäni kuitenkaan toimi lopulta kovinkaan merkittävänä yhdistävänä tekijänä.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!