Soulfalsetin heavy rockiin tuonut Glenn Hughes tietää yhä arvonsa. Hän ei sentään puhu itsestään kolmannessa persoonassa, mutta äänensä hän sanoo olevan Jumalan lahja. Raskaan funkrockin brittiläinen isoisä kertoo Deep Purplesta, kokaiinista ja Jumalasta.
Teksti: Lauri Ylitalo Kuva: John Rahim
1952 syntynyt Hughes hyppäsi rockin maailmankartalle ensi kertaa 23.9.1973. Tuolloin Clearwellin linnassa pidettiin lehdistötilaisuus, jossa julkistettiin Deep Purplen uusi kokoonpano. Trapeze-yhtyeen basisti-laulaja Glenn Hughes oli korvannut Roger Gloverin, David Coverdale Ian Gillanin. Uusi Purple oli vetäytynyt säveltämään Burn-albumin materiaalia Walesin rajan tuntumaan.
– En ollut Deep Purplen tai varsinkaan Ian Gillanin fani. Bändiin liittyminen oli kova päätös, minua kosiskeltiin vuoden verran, Hughes toteaa.
– Rolling Stones tai Led Zeppelin olisi saattanut olla eri asia, mutta Deep Purplea piti miettiä tosissaan. Menin bändiin sillä ehdolla, että saisin tehdä biisejä ja laulaa niitä.
Hughesin ensimmäinen levyttänyt kokoonpano oli kuitenkin wolverhamptonilainen Finders Keepers. Se oli ajalleen tyypillinen popyhtye, joka esitti lainamateriaalia niin levyillä kuin keikoillakin. Hughesin aikakauden kokoonpano jätti jälkeensä kaksi singleä, Friday Kind of Mondayn sekä humoristisen Sadie the Cleaning Ladyn. Listasijoitukset eivät avautuneet, mutta australialaislaulaja John Farnham sentään teki hitin jälkimmäisestä – Australiassa.
Materiaali oli kaukana sellaisesta raskaasta rockista, jota yhtyeen rumpali Dave Holland, kitaristi Mel Galley ja Glenn Hughes tulisivat esittämään Judas Priestissä, Whitesnakessa ja Deep Purplessa.
– En soittanut Finders Keepersin levyillä, Hughes tuhahtaa.
– 60-luvulla noilla vitun popsingleillä soittivat studiomuusikot. Ensimmäisen kerran olin studiossa Trapezen kanssa.
Finders Keepersin raunioista syntyneessä Trapezessa Hughesin ilmaisun peruskivet olivat ensi kertaa siinä järjestyksessä kuin ne myöhempinä vuosina tunnettaisiin. Debyyttialbumi Trapeze (1970) on vielä lähinnä psykedelialla höystettyä poppia, mutta jo saman vuoden aikana yhtye hiotui Holland–Galley–Hughes-voimatrioksi. Blues- ja funk-pohjaisessa hard rockissa on kuultavissa Hughesin myöhempien vuosien suuntaviivat.
Kaupallinen menestys antoi kuitenkin odottaa itseään. Niinpä kolmannen albumin jälkeen Hughes lähti Deep Purpleen.
–Pelkäksi taustamuusikoksi meneminen ei kiinnostanut. Olin nuori, mutta myös kunnianhimoinen.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!