Konstantinopoli tuhat vuotta sitten. Vai sittenkin vaikka Helsinki vuonna 2011? ”Taistelumetallistaan” tunnettu Turisas kertoo suuria tarinoita kummastakin, yhtä aikaa.
Teksti: Vilho Rajala Kuva: Jarmo Katila
Musiikki on taidemuodoista se, joka vaikuttaa tunteisiin kaikkein suorimmin ja voimakkaimmin. Suuri musiikki syntyy suurista tunteista, ja toisaalta myös synnyttää suuria tunteita.
Turisas on tehnyt levyn, jonka mahtipontisuus tuntuu varsinkin ensi kuulemalta aivan käsittämättömältä. Stand Up and Fightilla torvet soivat ja kuorot raikaavat paikoin niin, että pauhu muistuttaa enemmän seikkailuelokuvien soundtrackia kuin metallimusiikkia.
”Miten kenestäkään voi tuntua tältä” tuntuu hyvältä kysymykseltä, kun End of an Empiren paisuttelut kasvavat täyteen mittaansa.
Totta kai voi, tässä vaaditaan vain mielikuvitusta. Turisas hakee inspiraationsa asioista, joista suomalainen nykynynny ei tiedä mitään. Sodasta, taisteluista, valtakuntien loistosta, rappiosta ja tuhosta, vankeudesta, vapautuksesta, elämän ja kuoleman kysymyksistä. Samalla se kuitenkin kertoo myös tästä ajasta ja maailmasta.
Tapaan talvisessa Helsingissä selväjärkisen ja erittäin määrätietoisen hahmon. Turisaan laulaja ja johtohahmo Mathias ”Warlord” Nygård kertoo, että Stand Up and Fightin mahtipontisten orkestrointien teko oli pikkutarkkaa palapeliä.
– Me oltaisiin ehkä voitu mahduttaa budjettiin yhden päivän orkesterisessio jossain Tshekissä, mutta se oli lähinnä ajatuksella leikittelyä. Päädyttiin sitten tällaiseen ratkaisuun, jossa kokonaisuus rakennettiin pienistä osista.
Levyllä pauhaa 12-henkisen jousiston lisäksi käyrätorvensoittajia ja trumpetisteja. Mukana oli muusikoita niin RSO:sta, Sinfonia Lahdesta kuin Oslon kaupunginorkesteristakin. Myös kuorot ovat tärkeässä roolissa.
– Meillä on tietenkin tämä oma fudiskuoro, johon ovat tervetulleita kaikki, joista vain lähtee ääntä. Sen lisäksi siellä on käytetty ihan klasarikuoroakin.
Orkestraatiossa oli apuna Turisaan viulistin Olli Vänskän veli Perttu Vänskä. Hän teki suuren työn pienten mutta työläiden asioiden parissa.
– Biisit on tietenkin sävelletty sillä ajatuksella, että tässä kohtaa jouset tekee tätä ja tässä torvet tota, mutta yksittäisten stemmojen teossa ja muussa Perttu teki hirveästi duunia, Nygård kiittelee.
Kaikki levyn sinfoniapauhu ei ole ”oikeata” soittoa, vaan mukana on myös sämplättyä orkesteria. Suuren osan ohjelmointityöstä Nygård teki itse, mutta apuna oli myös Mikko P. Mustonen, joka on Nygårdin mukaan alan etevimpiä tekijöitä Suomessa.
Levyllä on kaiken tämän pieteetin ja rakennustyön seurauksena aivan poikkeuksellinen suuruuden tuntu. Voisi luulla, että tällaiseen äänimaisemaan vaaditaan satoja studioraitoja, mutta se ei pidä paikkaansa.
– Me tehtiin jo alussa se ratkaisu, että läjätään samoille raidoille orkestereita ja kuoroja niin paljon kuin mahdollista. Joku Dimmu Borgir puhuu jostain 250 raidasta, mutta meillä ei todellakaan ollut sellaisia määriä. Orkesterit mahtui levyllä about kymmeneen raitaan.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!