#92 pääarvio: Nightwishin Imaginaerum

Nightwish
Imaginaerum
Scene Nation

Tämä toista tuntia kestävä ihmeellinen matka alkaa suloisesta pehmeydestä. Avausraita Taikatalvi tuo mieleen lapsuuden joulut enkelikelloineen. Tuntuu siltä kuin sen satumainen tunnelma imaisisi kuulijan leijailemaan suureen lumihiutalepalloon. Talismaanin pohjalla on kehto, jota Marco Hietala keinuttaa tuutulaulun säestyksellä niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.

Albumin toinen kappale ja ensimmäinen sinkkulohkaisu, Storytime, päästää vokaaleihin Anette Olzonin. Nightwishin edellisen kokopitkän Dark Passion Playn kohdalla laulajattaren suorituksessa ei ollut nokan koputtamista, päinvastoin. Silti jo ensifraasit Imaginaerumilla saavat hätkähtämään. Ei voi kuin ällistyä siitä, kuinka upeasti naisen ääni on nyt nivoutunut musiikkiin, kuinka se soi kuin yhtenä instrumenteista.

Anetten laulu herättää ihastusta läpi koko levyn. Se taipuu kohtalokkaaksi jazziksi yhtä hyvin kuin hennonkorkeisiin kansanmusiikin säveliin, ja leuka loksahtaa pöytään viimeistään kauhumammutti Scaretalen aikana, kun Olzon vapauttaa ääntään säälimättä sisimmästään ilkeän kummitusäitipuolen. Kertakaikkisen vakuuttavaa.

Nimensä veroisella Scaretalella hiuksia nostattaa Anetten lisäksi kaikki muukin. Kappale maalaa kuulijan eteen sellaisen kammosirkuksen, että sydän meinaa pysähtyä. Sitä näkee sielunsa silmin kaiken yksipyöräisiä ajavista luurangoista trapetseilla keinuviin aavelapsiin, Hietalan vokaalirepertuaarista äänensä saavaa sekopäistä sirkustirehtööriä unohtamatta. Huone tuntuu natisevan liitoksissaan täyttyessään biisin järisyttävästä äänimaailmasta, ja taitaapa tämä pelon maneesi pistää tulevaisuudessa koetukselle kaikkein avarimmat areenatkin.

Kummitusmaistiaisia tarjoilee jo levyn alkupuolella mielipuolisen kuuloisella kuorolla höystetty Ghost River. Se on kuin lapsille opetettava laulu, joka kertoo missä vaara vaanii. Kun pienokaisten kuoro lallattaa sitä kappaleen lopulla, on kuin se rallattelisi sen yhden rukan perään, joka päätti uhmata vaaraa. Kauhufantasian ohella kantaviksi teemoiksi albumilla tuntuvat nousevan lapsuus, kuolema, elämänviisaus ja mielentyyneys. Viime mainituista täydellinen esimerkki on The Crow, the Owl and the Dove, jossa totuus ja viattomuus asetetaan rakkaudenkin yläpuolelle.

Imaginaerum on useampaan osaan jakautuva rikkumaton kokonaisuus, joka ei kaihda erikoisimpiakaan ratkaisuja. Ehta hämyinen jazzviisu Slow, Love, Slow vispilärumpuineen ja akustisine bassoineen tai turbaaneita, pussihousuja ja sapeleita huokuva aggressiivinen rytmi-instrumentaali Arabesque toimivat paitsi itsessään myös loistavina jakolinjoina eritunnelmaisten osioiden välillä.

Järkälemäistä, varsinaiselta grande finalelta tuntuvaa Song of Myselfiä seuraa nimikkoraita, joka päättää uskomattoman vuoristoradan. Koko komeuden kokoavan Imaginaerumin lohduttavat sävelet saattelevat kuulijaa lempeästi perille määränpäähän, mutta rauhaa ne eivät vielä anna. Se lienee luonnollista, sillä Imaginaerumin kaltainen monitasoinen mestariteos ei voi päästä oikeuksiinsa tai tulla ymmärretyksi kuin ajan kanssa, syvällisen perehtymisen ja rajattoman nauttimisen kautta.

Teksti: Anna Saurama