Gojira
L’Enfant Sauvage
Roadrunner
Neljä vuotta on pitkä aika, niin elämässä kuin musiikkibisneksessäkin.
Ranskan audioterroristiviherpiipertäjien edellinen levy, The Way of All Flesh, oli raskas syytös ihmiskuntaa vastaan ja edusti luonnon vastaiskua. Se oli pessimistinen ja negatiivisuutta uhkuva voimannäyte, ja vaikka suurin osa ylisti sitä murskavoittona, osa faneista ehti jo syyttää bändiä suunnan kadottamisesta.
Gojiran kaltainen tekniikastaan kuulu bändi sortuu helposti liialliseen kikkailuun ja raskaaseen jyräämiseen biisien kustannuksella. Neljä vuotta sitten Gojira saavuttikin eräänlaisen päätepisteen: debyytti Terra Incognita (2001) ja sitä seuranneet The Link (2003) ja From Mars to Sirius (2005) esittelivät bändin omintakeisen yhdistelmän, jossa tekninen taituruus ja ranskalaisten aina niin suvereenisti taitama filosofinen aatepuoli kulkivat yhdessä paljastaen joka levyllä suurimmat vaikuttajansa. Gojira on alusta asti kumartanut perinteisemmän kuolometallin suuntaan, mutta se painaa päänsä myös Neurosisin tunnelmointiin nyökäten sieltä Meshuggahin ja Mastodonin koukeroisempien temppujen suuntaan.
The Way of All Flesh tarjosi kuulijalle yli tunnin verran lähes tauotonta räiskettä, joka sisälsi Gojiralle tyypillistä tekniikkaa ja melodiakulkuja. Levy oli kuitenkin aavistuksen ylipitkä ja kärsi nuottiähkystä. Oli kuin Gojira olisi halunnut sanoa enemmän, muttei osannut kiteyttää ajatuksiaan kyllin selkeästi. Kuten sanottu, neljä vuotta on pitkä aika. Gojira palaa vihdoin uudella voimalla ja näyttää löytäneensä oman suuntansa kaiken sen tekniikan, kuolon, melodiantajun ja erinäisten vaikutteiden seasta.
L’Enfant Sauvage, villilapsi, käsittelee ihmismielen sisintä ja kysyy, voiko viattomuus säilyä korruptoituneessa ympäristössä. Vokalisti Joe Duplantier venyttää skaalaansa ja välttää Meshuggahin kohtalon: mielikuvitus ei nimittäin lopu rumpufilleihin ja riffeihin, vaan sitä riittää lauluosuuksiin saakka. L’Enfant Sauvage yhdistää kuorohuudon ja tutun murinan sametinpehmeään puhtaaseen alttoon, ja Duplianter kuulostaa yksinkertaisesti tunteikkaammalta kuin ennen. Pelissä on nyt enemmän.
Tämä onkin yksi Gojiran tällä levyllä sementoimista vahvuuksista: bändi on ymmärtänyt, että antamalla biiseille tilaa ja suomalla itselleen enemmän hengitysilmaa se pystyy paremmin ilmaisemaan itseään tukehtumatta nuotteihin ja tahtilajeihin. Raivo ei aina vaadi huutomerkkejä tai kursiivia. Levyn runko ja rakenne noudattavat yhä Gojiran omaksumaa kaavaa parine instrumentaali- ja leporaitoineen (jotka ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin täytesellaisia) ja itse kappaleet välttävät tyylikkäästi säe–kertosäe–säe-orjuutta. Biisit ovat lyhyempiä kuin ennen ja koko L’Enfant Sauvage on kestoltaan “vain” 50 minuuttia. Toisin sanoen, Gojira on oppinut kiteyttämään sanottavansa. Ja kuinka kauniisti se sanomansa kiteyttääkään!
Kohokohtina mainittakoon Liquid Fire, Mouth of Kala ja Gift of Guilt. Ne pukevat surumielisyyden ja mahtipontisen altruismin niin komeisiin muotteihin, että tekee mieli itkeä ja puristaa nyrkkiä. Vaikka mainitut raidat ovat henkilökohtaisia suosikkejani, Enfant Sauvagen voidaan todeta olevan puhtaan tasaista laatua alusta loppuun. Jokainen aloitus, lopetus, riffi, pauke, räime ja melodia on löytänyt täsmälleen oikean paikkansa kokonaisuudessa, ja levyn tempo on täydellisessä tasapainossa tunnelman kanssa.
Tervetuloa takaisin, Gojira.
Teksti: Riitta Itäkylä