Accept, yksi Saksan hienoimmista lahjoista heavy metalille, hiipui vuonna 1996 olemattomiin ja jatko oli avoinna pyöreästi vuosikymmenen. Nyt bändi palaa vahvana uuden albumin voimin. Korvaamattomana pidetyn Udon saappaisiin on astunut Mark Tornillo -niminen keulakuva. Wolf Hoffman kertoo, miksi.
Teksti: Aadolf Virtanen Kuva: Mark Tucker
Bändin alkuperäisjäsen, maailman iloisimpiin lavakitaristeihin lukeutuva Wolf Hoffman soittaa huomattavan työntäyteisen ja muutenkin harvinaisen vittumaisen päivän jälkeen ja kyselee kuulumisia. Minähän kerron rehellisesti, että ei ole hurraamista.
Mies suitsuttaa oitis, kuinka mahtavan päivän on viettänyt Bulgariassa. On makailtu aurinkoisilla rannoilla, koettu nähtävyyksiä ja vatsaa kouraiseva päivän menukin tulee selville, vähän turhankin onnellisen naurun säestämänä. Tämähän on vinoilua, jota kyllä harrastaisin itsekin. Sinunkaupat siis tehty.
Hoffman ei puhelimen välityksellä juuri yllätä. Hän on kohtelias, mutta samalla hyvin pikkupoikamaisen innostunut ja nauravainen, kuten aina lavallakin.
Uusi Blood of the Nations -levy on ollut purkissa jo alkuvuodesta 2010, ja julkaisun venyttyä syksylle Accept on tehnyt keikkoja lähinnä vanhojen hittien voimin pitkin kesää. Toukokuisen Helsingin-keikan nähneet uskovat, että asialla ollaan varmasti tosissaan ja täydellä palolla. Wolf, minkälaista vastaanotto on ollut näinkin pitkän tauon jälkeen?
– Aivan uskomatonta, lämppäsimme esimerkiksi AC/DC:tä parilla keikalla, ja parhaimmillaan 70 000 hengen yleisö oli täysin mukana myös meille. Unkarin ja Bulgarian Sonisphere-keikkojen pääesiintyjäslotit jäivät myös hyvin mieleen. Vaikka olemme keikkailleet paljon, nämä tuntuvat bändin tähtihetkiltä.
Isoin kysymysmerkki lienee kuitenkin tuore laulaja. Itsekään en ollut aluksi järin innostunut aiheesta, mutta keikan nähtyäni tajusin, etten olekaan mikään Udo tai ei mitään! -tyyppi. Uuden levyn kuulleena voi todeta, että mies osaa laulaa – raspiäänensä lisäksi myös erittäin kauniisti ja puhtaasti. Kuinka Mark on otettu vastaan maailmalla?
– Et ole ainoa asiaa epäillyt, itsekin olisin ollut skeptinen. Olen koko ajan tiennyt, että meillä on käsissämme erittäin hyvä ja monipuolinen laulaja, joten olemme vain antaneet palaa. Epäilyksen varjo on kadonnut keikalla kuin keikalla ja kaikki ovat lopulta mukana nyrkkeineen. Palaute on ollut poikkeuksetta hyvää. Missä epäilijät ovat nyt? Ei sillä oikeastaan ole väliä.
Paluun taustat
1990-luku ei ollut Acceptin faneille hauskaa seurattavaa. Kaksi viimeistä levyä eivät kuulostaneet enää järin terveiltä ja viimeinen rundi vedettiin tietoisena lopettamisesta, mikä näkyi jo päällekin päin. Yllättäen, kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 2005, Accept kokosi rivinsä ja kiersi kourallisen festivaaleja. Alkoiko idea comebackista kyteä jo tuolloin?
– Kyllä, mutta tuolloin oli selvää, että uutta levyä on turha odotella. Tiesin, että alkuperäistä vokalistiamme Udoa ei ole mahdollista saada Acceptin riveihin, enkä tehnyt tuolloin uutta musiikkiakaan. En tule kuitenkaan perustamaan ikinä uutta bändiä, Accept on bändini. En ole ikinä ollut missään muussa bändissä.
Olitte sulkeneet bändikuviot pois elämästänne pitkäksi aikaa ja eläneet täysin toisenlaista elämää. On erittäin mukava nähdä, että into on taas sanoinkuvaamaton ja uusi levykin kuulostaa nälkäiseltä. Mikä ihme sitten sytytti kipinän uudelleen?
– Kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Ollessamme kehittelemässä uusia kuvioita Peterin (Baltes, basisti, alkuperäisjäsen) kanssa saimme sattumalta kuulla Tornillosta, ja tämä oli onnekas vahinko. Pääsimme jamittelemaan hänen kanssaan ja olimme kiinni jutussa hyvin nopeasti. Meillä ei ollut edes yhtään uutta biisiä, kun tapasimme Markin. Kun kuulimme hänen lauluaan, meille oli yhtäkkiä itsestään selvää, että tämän miehen kanssa Accept tulee palaamaan.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!