”Aleah ei ollut tästä maailmasta tai ulottuvuudesta” – haastattelussa Trees of Eternity

Swallow the Sunista tutun Juha Raivion elämän tähän asti tärkeimmällä levyllä, Trees of Eternity -yhtyeen debyytillä, on syvästi traaginen, mutta myös henkinen ja maaginen aura.

17.01.2017

Tarinan alku on kaunis. Kun Swallow the Sunin New Moon -levyn (2009) Lights on the Lake -kappaletta työstänyt Juha Raivio tarvitsi siihen sopivaa naistulkintaa, mies törmäsi sattumalta netissä hänelle ennestään tuntemattoman laulajattaren kappaleisiin. ”Samettisesti kuiskaavan” naisen ääni porautui oikotietä biisintekijän sieluun. Raivio otti välittömästi yhteyttä sen lähteeseen.

Pian selvisi, että kyseinen hahmo – Etelä-Afrikassa syntynyt, Ruotsiin asettunut Aleah-niminen muusikko – oli kova Swallow the Sun -fani ja kiinnostunut yhteistyöstä Raivon kanssa. Kun kitaristi lensi Ruotsiin tapaamaan naista, oli selvää, että parin oli tarkoitus tehdä musiikkia yhdessä. Kuvio tuntui alusta alkaen tähtiin kirjoitetulta.

StS-vierailu ei jäänyt suinkaan viimeiseksi. Raivion ja Aleahin suhde puolestaan kasvoi ajan myötä syväksi rakkaudeksi, joka lennätti Raivion Ruotsiin vakituisen oloisesti. Pari asutti elämää nähnyttä taloa pienessä ruotsalaiskylässä kotieläimiä hoidellen, lähimetsissä samoillen ja rauhasta nauttien.

Joulukuussa 2013 maailma yhtäkkiä särkyi. Raivio kertoi viimevuotisessa StS-aiheisessa Inferno-haastattelussa saaneensa tekstiviestin, joka kantoi sanomaa hyvän ystävän kuolemasta. Ja kuten valitettavan usein ihmisen elämässä, tässä ei suinkaan ollut kaikki.

– Se ilta oli lähtölaukaus monille ikäville asioille, joista en pysty koskaan puhumaan julkisesti. Melkein kaikki oman elämäni kortit kaatuivat yksi kerrallaan. Kuolemaa, läheisten sairautta ja niin edelleen ja niin edelleen. En oikeasti toivoisi näin tuskallisia kokemuksia pahimmalle vihamiehellenikään, Raivio kertoi Ruotsissa vierailleelle Timo Isoaholle.

Nyt tiedämme, että yksi mainituista läheisistä oli hänen avovaimonsa, joka menehtyi kuluvan vuoden huhtikuussa. Hänen äänensä on silti vasta pääsemässä valloilleen.

Eteerisyyden johdolla

Tapasimme Raivion kanssa menneen kesän Tuskassa, jonka lauteilla hän oli pistäytynyt muutaman biisin verran Swallow the Sunin kanssa. Koko keikkaa kitaristi ei kyennyt heittämään, osa bändinsä kappaleista kun on hänelle nykytilanteessa henkisesti liian vaikeita esittää.

Kirkkaassa kesäpäivänvalossakin keikassa oli perin surullinen pohjavire, mitä ei helpottanut Raivion myötätuntoa herättävä olemus. Jossain vaiheessa keikkaa, en muista liekö ennen vai jälkeen Raivion lavavisiitin, PA-laitteistosta kantautui paria kuukautta aiemmin poismenneen Aleahin ääni osana StS-biisiä. Siinä vaiheessa kyynelten nieleskely oli jo turhaa.

Jokunen hetki tunteellisen esiintymisen jälkeen näin Raivion istuskelemassa päälavan taka-alueen portailla vain yksinäisyys ympärillään. Tovin emmittyäni päätin käydä tervehtimässä. Lähietäisyys korosti, kuinka solakkana poikana tunnettu kitaristi oli laihtunut entisestään ja tuntui siltä kuin särkyisi millä hetkellä hyvänsä.

Minun kävi häntä kovasti surku ja halusin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta mitkään sanat eivät ole näissä tilanteissa oikeita – eikä Raivio myöskään selvästi halunnut mennä ikävissä aiheissa kovinkaan syvälle.

Niinpä puhuimme pääasiassa musiikista. Raivio ilmoitti, että tuolloin vielä vailla julkaisijaa ollut Hour of the Nightingale -niminen albumi sisältää parasta musiikkia, jota hän on koskaan tehnyt.

– Olen tehnyt elämäni aikana aika monta todella tärkeää… tai no, ainakin itselleni tärkeää levyä, mutta tämä levy on vielä jotain aivan muuta, Raivio aloittaa nyt perustelunsa.

– Tässä levyssä oli jo ennen Aleahin menehtymistä todella syvä maaginen ja henkinen aura, jollaista en ole tuntenut aiemmin. Kaikki tämä musiikki ja laulu tulee paikasta, josta… no, en voi kertoa enempää, se on vain liian vaikeaa tai mahdotonta pukea sanoiksi. Tietysti levy on nyt vielä painavampi ja tärkeämpi, mutta tiesin ja tunsin jo aiemmin, että tämä on kaikkien joukossa SE levy.

– Tätä aidompaa, kauniimpaa, mustempaa ja silti myös sanomaltaan puhdistavaa albumia ei vain voi tehdä. Hour of the Nightingale ja [Swallow the Sunin] Songs from the North ovat myös todellisia sisarlevyjä, monessa mielessä.

Tätä kirjoitettaessa puut alkavat olla kylmyydestä paljaita, mutta Trees of Eternity -nimen saaneen yhtyeen debyytti ei ole kalsea levy. Oikeastaan se on kaikkea muuta.

– Me haluttiin poiketa perinteisestä gootti/doom/death-skenestä selkeästi sillä, että musiikki tulisi kuulostamaan enemmän siltä kuin Enya laulaisi raskaassa ja hitaassa metallibändissä, Raivio selittää.

– Alusta asti oli selvää, että tästä ei ruveta tekemään mitään perinteistä örinä–puhdas naislaulu–örinä -doomia, mikä on jo kuultu niin monta kertaa.

Yhteistyön lähtökohtana oli myös, että musiikkia johtaisi eteerinen tunnelma, siten, että summana olisi ”pitkää hypnoottista mantraa ja sielunmessua”.

– Luulen, että tulevaisuudessa mukaan olisi tullut enemmän dark ambient- ja folksävyjä sekä vielä enemmän hitaampaa hypnoottisuutta. Tiesimme kyllä alusta asti, että tämä ei ole ihan helpointa musiikkia, koska kappaleet ovat niin maalailevia ilman örinää ja perustyyliin korkealta ja kovaa tulevaa naismetallilaulua.

– Aleahin laulu on aina minun korvaan tuhat kertaa voimakkaampi ja painavampi kuin yksikään örähdys tai oopperanuotti, jonka olen kuullut. Jopa sanojen väliset hengitysäänet ovat täyttä tunnetta. Toista tuollaista ääntä ei vain tule olemaan.

Viiltävää kuin pakkasyö

Raivio kertoo Hour of the Nightingalen olleen pääosiltaan valmis jo pari vuotta sitten. Levyn julkaisua pitkittivät kuitenkin sen äänittämisestä, tuottamisesta, miksaamisesta ja masteroinnista vastaavan ruotsalaistähden Jens Bogrenin muut kiireet. Tänä aikana Bogrenin lusikka sekoitti muiden muassa Moonspellin, Symphony X:n, Amorphisin, Rotting Christin ja Mokoman soppia, vain muutaman nimen mainitakseni.

– Meillä oli sopimus, että hän tekee levyn hissukseen loppuun aina kun hänellä on siihen aikaa, mutta sillä miehellä nyt vain ei yksinkertaisesti ole sitä.

Bändi käytti odottelun hyödykseen käymällä sopimusneuvotteluja eri julkaisijatahojen kanssa. Mikään kuradiili ei tulisi tällaisen levyn tapauksessa kyseeseen.

Yhteistyö Opethin managerina tunnetun Andy Farrow’n kanssa johtikin mainion oloiseen sopimukseen ”suuren levy-yhtiön” kanssa. Kaikki näytti hyvältä – aina viikatemiehen vierailuun asti.
– Lafka ei halunnut enää julkaista levyä noin kaksi viikkoa Aleahin menehtymisen jälkeen, Raivio toteaa.

– Se oli todella kova henkinen puukonisku selkään kaiken muun tragedian päälle. Ja taas yksi muistutus siitä, mitä tämä musiikkibisnes voi pahimmillaan olla.

Vihjatun ison firman, jonka tarkempaa osoitetta Raivio ei halua paljastaa, käsittämättömän moukkamaisen ratkaisun jälkeen agendana oli löytää hyvä riippumaton yhtiö, joka ”rakastaa musiikkia ilman dollarinkuvia silmissä”. Tahoksi valikoitui kotimainen Svart Records.

– Se oli ihan täydellinen vaihtoehto. Olen erittäin ylpeä, että levy tulee heidän kauttaan. Meillä on suunnitelmia julkaista Aleahin musiikkia ja sanoja Svartin kautta tulevaisuudessa lisääkin.

On mahdotonta sanoa, millaiseen menestykseen Hour of Nightingale olisi suuremman toimijan käsissä päätynyt, mutta hyvän ja omanlaisensa albumin kyseinen puulaaki kuitenkin menetti.

Aleahilla on sen vetoavuudessa toki iso roolinsa, onhan viimeisimmällä Amorphis-albumillakin vierailleen naisen ääni hyvinkin kaunis, tunnepitoinen ja luokseen kutsuva. Mitään female fronted metal -tarroja levyn kanteen on kuitenkaan turha läiskiä, sillä Trees of Eternity on kokonaisuus, jonka kantavana pilarina toimii Raivion ja Starbridge-taiteilijasukunimeä käyttäneen Aleahin yhdessä luoma musiikki.

Se on ilmiasultaan toki hieman erilaista kuin Swallow the Sunilla, mutta Raivion sävellykselliset maneerit porautuvat selkeästi läpi kautta albumin.

– Kaiken pitää tietysti tulla aina luonnollisesti, ja kun teen musiikin myös Swallow the Sunille, tietysti siellä kuulee tuttuja sävyjä – varsinkin kun musiikki on pohjimmiltaan samantyylistä tunnelmametallia, Raivio pohtii.

– Omista maneereista on tietysti vaikea päästä irti, mutta miksi tarvitsisikaan, kun ne tulevat luonnostaan ja on oma tunnistettava tyyli.

Raivion tyyliä toteuttavat Trees of Eternity -debyytillä Katatoniasta ja October Tidesta tutut Norrmanin veljekset Fredrik ja Mattias kitarassa ja bassossa sekä Swallow the Sunista Nightwishiin harpannut Kai Hahto rummuissa.

Mukana on myös pari vierailijaa. Levyn päätösraidalla Gallows Birdillä Aleah duetoi kera Paradise Lost -solisti Nick Holmesin.

– Vanhana Paradise Lost -fanina niskakarvat nousee pystyyn joka kerta sitä kuunnellessa, Raivio sanoo ylpeänä.

Condemned to Silence -kappaleessa laulupartnerina on puolestaan Mick Moss, jonka Antimatter-yhtye kuului Raivion mukaan Aleahin suursuosikkeihin.

– Antimatter oli mukana eräällä StS-kiertueella. Tutustuin Mossiin ja tulimme todella hyvin juttuun. Mick rakastui Aleahin ääneen heti, kun soitin miehelle hänen soolomateriaaliaan. Sovimme, että hän tulee vierailemaan Trees-levylle, ja näin myös kävi.

– Noiden kahden yhteen tuominen ja duetto oli todella tärkeä juttu minulle, ja varmasti se oli vielä isompi asia Aleahille. Siinä kappaleessa yhdistyy kaksi todella syvää ääntä ja todellista artistia. On todella ylpeä olo, että saimme tehdä tämän levyn Kain, Norrmanin veljesten ja näiden vierailijoiden kanssa.

Millaista albumia on sitten kuunnella kaiken tapahtuneen jälkeen?

– Se on mahdotonta kyyneliin murtumatta, koska jokainen sana ja nuotti on niin aito ja painava kuin meri, kaunista ja viiltävää kuin pakkasyö. Levyn kuunteleminen on murskaavaa, mutta tunnen samalla todella suurta ylpeyttä jokaisesta sen sekunnista.

– Mahdotonta tätä on sanoiksi pukea, mutta kaiken yllä lepää suuri kiitollisuus, että sain tehdä kaikesta huolimatta paljon musiikkia sellaisen sielun kanssa, joka oli täysin aidosti kosketuksissa pimeytensä ja valonsa kanssa. Aleah ei todellakaan ollut tästä maailmasta tai ulottuvuudesta, mutta hän kävi täällä jättääkseen nämä sanat ja musiikin meille.

– Tämä pinnallinen ja tyhjä maailma tarvitsee nyt Aleahin ääntä ja sanoja enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka tämä levy on tehty valtamerenkokoisista kyynelistä, Aleahin sanoma oli kuitenkin aina kohdata pimeytensä ja pakottaa varjonsa valoon, että voi kehittyä ihmisenä. Aleah elää tämän levyn ansiosta ikuisesti.

Luovaa, ei tuhoavaa

Levyjen promotoiminen on kovaa hommaa. Pahimmillaan puhelimessa ja haastispöydissä joutuu istumaan kymmenien ja taas kymmenien toimittajien kanssa, ja asiassa ei auta, että asialistalla ovat haastattelusta toiseen ne samat utelut.

Kun albumilla on näinkin tavattoman traaginen reuna, tehtävä on tietysti vielä paljon vaikeampi. Raivion tapauksessa tämä tarkoittaa, että levyä promotoidessaan hänen on sivuttava tavalla tai toisella myös rakkaansa kuolemaa.

Hän toteaakin useampaan otteeseen yhteyksiemme aikana tekevänsä promootiotyötä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että Aleahin lahja musiikkimaailmalle ansaitsee julkisuutta. Jutuntekohetkellä, jolloin Trees of Eternity -levy ei ole vielä julki, Raivion tunne on samaan aikaan ”maailman ylpein ja täysin kaiken menettänyt”.

– Tein lupauksen itselleni ja myös Aleahille tuoda maailmaan mahdollisimman paljon hänen musiikkiaan, ja paljon on vielä myös tulossa, Raivio sanoo.

Trees of Eternityn musiikki on Swallow the Sunin vastaavan tavoin sen tyyppistä, että sen kuuntelemisen voi kuvitella toimivan vastaanottavaiselle kuulijalle terapiaistuntona. Itsekin olen saanut elämäni vaikeina aikoina paljonkin apua joistain Raivion tekemistä kappaleista.

Kun maailma romahtaa niin järkyttävällä tavalla kuin Raiviolla, saattaisi kuvitella, että mikä tahansa musiikki on liian laiha lohtu – ainakin kuunneltuna. Sen sijaan musiikin synnyttäminen lohduttaa, ja Raivio sanookin suunnanneensa itsessään syntyneitä tunnetiloja ennemmin ”luovaan kuin tuhoavaan”.

– Näin suuri suru ja menetys on niin kaikenkattava ja kouriintuntuva, että se repii kaikki turhat asiat ja sokaisevat verhot silmien edestä ja kipu leikkaa lihaan niin syviä uusia uomia, että niissä virtaava veri tulvii väkisinkin johonkin suuntaan, Raivio sanoo.

– Nuo tulvat toivatkin hetkessä levyllisen musiikkia, jossa aion käyttää Aleahin sanoituksia ja runoja. Tuon levyn materiaali valmistui viikossa, enkä ole koskenut kappaleisiin sen jälkeen, vaan aion äänittää ne täysin sellaisina kuin ne tulivat luokseni.

Eräänlainen luovuuden osoitus sekin, että Raivio kertoo rakentaneensa viime kesänä jouhikon. Soittimen kielet ja jouset hän punoi pariskunnan omien hevosten jouhista.

– Olen opetellut soittamaan sitä metsässä ison kiven päällä istuen. Käytän jouhikkoa myös Aleahin soololevyllä, jota olen parhaillaan tekemässä, joten tämä kipu on pakottanut ihan konkreettisestikin luomaan ja säveltämään.

– Menetys ja suru todellakin luovat aitoa taidetta, vaikka mieluummin olisin onnellinen ihminen ilman tarinoita. Mutta tämän takia olen täällä.

Teossa olevan soololevyn ja mainitun surutyöalbumin lisäksi olemassa on myös puolituntisen demosatsin verran seuraavankin Trees of Eternity -levyn materiaalia. Raivio toivoo, että nämäkin biisit saavat jossain vaiheessa julkaisunsa muodossa tai toisessa.

Musiikki sisällämme

Metallimusiikissa käsitellään paljon kuolemaa, mutta aika harvalla alan tekijällä on siitä kovinkaan kouriintuntuvaa kokemusta. Juha Raivio sanookin, että kuoleman glorifiointi on ”onnellisten ihmisten etuoikeus”.

– Heidän käsivarsilleen ei ole kukaan koskaan varmasti kuollut. Mutta ilman täydellisen pimeyden kohtaamista ei voi ymmärtää myöskään itseään. Näistä asioista olen aina kirjoittanut ja nämä ovat juttuja, jotka muokkaavat aivan varmasti ihmisenä ja musiikintekijänä.

– Meistä jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman ennemmin tai myöhemmin elämänsä aikana. Itse olen menettänyt jo niin monta rakasta ihmistä perheestäni ja ympäriltäni, että se lapsellinen kuoleman ja pimeyden ylistäminen, jota monet bändit levittävät, ei ole millään muotoa edes hauskaa.

Ranskalaisen kenkiintuijottelubändin Les Discretsin laulajan Fursy Teyssierin kauniisiin kansiin puetun Hour of the Nightingalen sanoituksia lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta niitä tragedian läpi. Efekti on hieman sama kuin Nick Cave & the Bad Seedsin uusinta, murskaavan surullista Skeleton Tree -albumia kuunnellessa: vaikka suurin osa sen materiaalista on ilmeisesti syntynyt ennen Caven 15-vuotiaan pojan traagista kuolemaa, mahdollista yhteyttä ei voi unohtaa yhdenkään sen sävelen tai sanan kohdalla.

Raivio kertoo arvelevansa, että edesmenneen avovaimonsa lyriikoiden pohjimmainen sanoma on ”itsensä kohtaaminen ja puhdistaminen totaalisen pimeyden kautta”.

– Aleah oli erittäin syvä, mystinen ja maaginen hahmo. Hän vaipui usein temppelihuoneessaan tuntikausiksi meditatiivisiin tiloihin kohdatakseen demoninsa ja pimeytensä. Toisinaan oli jopa erittäin pelottavaa nähdä, kuinka ihminen, joka hohti niin paljon rauhallista valkoista valoa, syöksyy täydelliseen pimeyteen demoniensa perään kuin palava lohikäärme kohdatakseen ja kukistaakseen ne silmästä silmään, Raivio kuvailee.

– En voi tietenkään puhua Aleahin puolesta, mutta luulen – ja myös tiedän – että suuri osa levyn teksteistä on juuri noilta matkoilta mukana tuotuja sanoja. Levyn sanomahan on kohdata oma pimeytensä, että voit todella nähdä ja tunnistaa oman todellisen itsensä.

Toivon sydämeni pohjasta, että Juha Raivion omat varjot löytävät valoon. Samalla uskon, että mies pärjää kyllä – onhan hänellä musiikkinsa.

– Olen asunut nyt jo melkein kymmenen vuotta maalla, kaukana ihmisistä, eläinten ja musiikin parissa. Viihdyn hiljaisuudessa enkä kaipaa hulinaa tai ihmisiä, joille pitäisi puhua.

– Viime kuukausina olen kuitenkin ollut kaiken tämän pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pakotettu puhumaan paljon omalle sisimmälleni. Olen ymmärtänyt entistäkin paremmin, miten pyhä asia musiikki on ja kuinka kaikki ylimääräinen sen ympärillä on sitä tuhoavaa ja alentavaa. Me kaikki synnymme ja kuolemme yksin, mutta meillä on aina musiikki sisällämme. Loppuun asti.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2016.

Lisää luettavaa