Arviossa mm. The Silenced, Depraved, Suicide Silence, Stallion, Sargeist, I Revolt…

Julkaistu Infernossa 2/2020.

The Silenced.
Kuva:

THE SILENCED
Orator
OUT OF LINE

Jukoliste, nyt toimii, vaikka moukari mätkyy vähän ihmeellisellä kierteellä. Tekijämiesten debyyttilevyllä tulee tuutin täydeltä ryskyvää bassarirytmiriffiä ja ärjyntää. Alun myllytysseinän jälkeen avautuu laveampiakin maisemia, ja hyvä niin. Sävyjä ja viisteitä löytyy kiitettävästi niin soinnutuksista kuin kappaleiden tyylistä.
Sointinsa Machine Headistä Sepulturan kautta Gojiraan ulottava Silenced ei kuulosta tippaakaan kotimaiselta, saati sitten omatekoiselta bändiltä. Homma on kaikilla osa-alueilla esimerkillisesti jiirissä, mutta vereslihaisuuttakin löytyy. Kansikin on siisti ja pärjää varmasti hyvin ”eniten paljaita perseitä” -kisassa.
Kimmo K. Koskinen

SUICIDE SILENCE
Become the Hunter
NUCLEAR BLAST

Core-liitteisen kuolon kärkinimiin kuuluva yhdysvaltalaisremmi hallitsee kenttänsä: on tuhtia murinaa ja korkeaa rääkyhuutoa, on kirkasta mutta murskaavaa soundimaailmaa sekä millintarkkaa demppausta. On kaikki genren kikat.
Täällä päässä kuuloelimet eivät aivan sulata nytkytyshommia, mistä syystä kirveet jäävät kolmeen. Liian vähän rosoa, liian vähän sielua, tiedäthän. Mikäli deathcoren moderni maisema on sinun juttusi, ottanet Become the Hunterin iloiten vastaan.
Tami Hintikka

DEPRAVED
Raped Innocence
MUSIC RECORDS

Jos heppujen tarkoitus on tehdä pastisseja muiden biiseistä, tavoite on saavutettu. Grindaavassa death metalissa on vaikutteita vähän sieltä sun täältä, mutta selkeimmät niistä tulevat lopunajan Slayeriltä, ja esimerkiksi 50 Shade of Bloodin pääriffi on suoraan Metallican No Remorselta. Raskaammalla vaihteella taas apinoidaan suoraan Bolt Throweria. Sitten kun riffit eivät ole muilta varastettuja, ne eivät kuulosta oikein miltään.
Vaikka bändi antaa välillä reippaasti runtua, oman otteen lähes täydellinen puute tekee tuotoksesta hengettömän.
Teemu Vähäkangas

NINETYFIVE50
Conclusions
OMAKUSTANNE

Levy alkaa harvinaisen nihkeällä ”Ladies and gentlemen, welcome to the show” -lainilla, ja rokkaava avauskappale on muutenkin biisinelikon ankein esitys. Lopuista biiseistä kuitenkin selviää, että aika moni asia on mallikkaassa kunnossa.
Oivasta peruslaadusta ja vikkelistä kitarasooloista huolimatta oikein mikään ei silti nosta helsinkiläisbändin kuolonkarheaa groove-thrash-mättöä tuhansien muiden yrmyhevareiden edelle. Ilmaisu kaipaisi lisää energiaa ja vereslihaisuutta, sillä nyt tuntuu kuin taltiota olisi säädetty ja nysvätty siinä määrin, että luontainen räimä olisi päässyt vähän karkuun.
Kimmo K. Koskinen

STALLION
Slaves of Time
HIGH ROLLER

Stallionin kolmas albumi on niin leimallisesti teutonista kamaa, ettei ole ihme havaita bändin todella tulevan Saksasta. Bändi nelistää täyttä laukkaa perinnehevin ja satunnaisten speed metal -pyrähdysten välillä. Siellä täällä flirttaillaan jopa hard rockin maisemissa.
Solisti Paulyn sumutorvisoundi on ehtaa kasaria, ja muutenkin mennään ohjekirjan mukaan. Kaikki on niin jetsulleen kohdillaan, että tulee ikävä mielikuva, kuinka bändi on ensin hionut tyylin yksityiskohtineen ja kirjoittanut vasta sitten biisit, jotka sopivat valittuun muottiin.
Sen kummempaa voivoteltavaa Slaves of Timesta ei löydy, ellei halua tulkita übervahvaa visiota persoonattomuudeksi – tai jopa sieluttomuudeksi. Jos antaa mennä fiiliksen mukaan, tästäkin setistä saa ihan kivasti irti.
Antti Luukkanen

 

Sargeist. Kuva: Elena Vasilaki

SARGEIST
Death Veneration
W.T.C.

On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut neljä Sargeist-biisiä päätyivät lopulta omaksi pienjulkaisukseen. Ep on hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengenpalo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla.
Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, joskin kakkoseksi tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisesti esiin muita biisejä lähes tuplasti pidempänä.
Mega

SUN OF THE DYING
The Earth Is Silent
AOP

Koskettavaa alakuloa, majesteettisia kosketinkuljetuksia, matalaa murinaa, Fernando Ribeiro -henkistä tummaa samettia, hidasta etenemistä. Toisin sanoen melankolisesti maalailevaa doomia ja kuoloa.
The Earth Is Silent on kuoloisaksi tuomiolevyksi jopa monipuolinen. Se lopullinen säväys jää kuitenkin uupumaan, ja biisit kärsivät todellisten koukkujen puutteesta ja turhan runsaasta tyhjäkäynnistä.
Tami Hintikka

REAPER
Unholy Nordic Noise
IRON BONEHEAD

Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä.
Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen.
Mega

BENEATH THE MASSACRE
Fearmonger
CENTURY MEDIA

Montrealin hullut ovat palanneet kahdeksan vuotta edellisen levyn jälkeen. Enimmäkseen nopean tai järjettömän nopean blastin tukemana etenevä tekninen death metal ei tunne mitään armoa, vaan tuhovoimainen hyökkäys on päällä alati.
Heikommat putoavat kyydistä, kun taidolla, terävyydellä ja umpihullulla kaoottisuudella taituroiva ryhmä tekee taikojaan. Fearmonger on kymmenen biisiä ja puoli tuntia brutaalin kikkailukuolon juhlaa.
Tami Hintikka

DISASTROID
Mortal Fools
HEAVY PSYCH SOUNDS

Mureata surinaa ja usvaista moukarointia harrastava sanfranciscolaisbändi on tavallaan erinomaisen mielenmukainen. Kulmikkaasti möyhivä meno on jykevää ja mahtipontisen suureleistä, mutta kuitenkin riittävän kotikutoista ja autotallilta soundaavaa. Bändin menossa kuuluu pörisevä stoner ja huuruisa avaruusrock, mutta myös kajahtaneempi kolinagrunge.
Disastroidin tanakasti mätkivä ja rapeasti rouskuva, mutta mukavan irtonainen meno muistuttaa esimerkiksi Trulysta ja Snailistä. Vetävästi groovailevien kitarakuvioiden päälle käheästi huhuiltu laulu on kuitenkin pidemmän päälle vähän rasittavaa.
Kimmo K. Koskinen

WARPED CROSS
Rumbling Chapel
BLACK SUNSET

Saksalainen sludge doom -ryhmä myllytttää karkeaa metalliaan varsin Crowbar-henkisesti. Liekö tuo ihme, ovathan yhtyeet kiertäneetkin yhdessä. Yhtyeen toinen levy tarjoaa niin hikisiä riffejä, karskia laulantaa kuin sumuisia soolojakin, mikä on hyvä, mutta samaan aikaan levy kärsii hienoisesta tyhjäkäynnistä.
Rumbling Chapel ei nostata isoja aaltoja tai tunteita, mutta saa pään nyökyttelemään aika ajoin varovaisesti. Parin kappaleen karsinta olisi ollut kokonaisuudelle eduksi. Lähes tunti näin perustavanlaatuista junttausta tuntuu liialliselta. Hautajaisbändit ovat asia erikseen.
Mikko Malm

BÜTCHER
666 Goats Carry My Chariot
OSMOSE

Kun bändillä on käytössään sekä heviumlaut että kuuskuuskutonen, sen täytyy olla true. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin, eikä edes yhtään pöllömmin. Belgien perinnehevivaikutteinen, lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten.
Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen – myös yli yhdeksän minuutin mitallaan. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun sitä seuraavat kaksi biisiä ovat levyn mitäänsanomattominta antia, lopun kaunis akustinen outro ei pysty pelastamaan paljoa. 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna.
Mega

I Revolt.

I REVOLT
Blocked
OMAKUSTANNE

Kun kuvion nimi on hardcorenkatkuisen thrashin mättäminen, asennetta ja mäiskettä pitää olla, ja I Revoltilla piisaa molempia. Hikeä ja sähinää löytyy kerrakseen, eikä hommaa ole pilattu turhalla puleeraamisella. Soundit ovat kohdillaan ja soitto on skarppia, joten paketti on siltä osin kasassa.
Biisimateriaalin suhteen bändi tahkoaa hyvää perusräimettä, josta ei kuitenkaan jää juuri takiaisia kuuloelimiin. Madballit, downsetit ja sickofitallit ovat laatineet vastaavia kappaleita jo sen verran, että karjuminen ei ehkä ole omaperäisintä mahdollista. Kyllä tätä silti sujuvasti kuuntelee, eli yhtyeessä tuntuu olevan kosolti potentiaalia.
Kimmo K. Koskinen

ASSASSIN
Bestia Immundis
MASSACRE

Saksan iäkkäämmän pään thrashrykmentti palaa ruutuun kuudennelle levyllään. Assassin on pysynyt koko ikänsä divarissa, ja se taitaa olla myös bändin lopullinen kohtalo. Vaikka riffittely on yhä varsin kiukkuista, se on myös varsin yksinkertaisista peruspalikoista koottua. Suoranaista hämmennystä aiheuttaa muutamien biisien kertosäepolitiikka: semimelodinen huutelu hämmentävine nu-metal-tyyppisine nytkytyksineen herättää pahimmillaan jopa ärtymystä.
Sodomista tutun thrashlegendan Frank Blackfiren liittyminen vahvuuteen ei paljoa pelasta, jos biiseihin ei saada enempää järkevää tarttumapintaa.
Teemu Vähäkangas

ENSNARED
Inimicus Generis Humani
INVICTUS

Ruotsalainen Ensnared sukeltaa toisella albumillaan alkukantaisen, ritualistista tummuutta sisältävän death metalin uumeniin. Levyltä löytyy viiden normikappaleen lisäksi kolme interludea, jotka leijuvat astetta hypnoottisimmissa sfääreissä. Tämänkaltainen dramaturginen ratkaisu tuo eittämättä mieleen Necros Christosin, jonka kanssa yhtyeellä on muutenkin musiikillisia yhtäläisyyksiä.
Ensnaredin motiiveista ei kuitenkaan ota oikein selvää. Yhtäältä se tuntuu haluavan pistää paikkoja paskaksi ja rummuttaa niin sanotusti kyrpänä, toisaalta se vaikuttaa nauttivan yhtä lailla hämyilystä ja fiilistelystä. Jotain tässä on, mutta se jokin ei ole vielä hioutunut lopulliseen muotoonsa.
Mikko Malm

BIBLE BLACK TYRANT
Encased in Iron
ARGONAUTA

Sludgea syöneestä Godfleshistä muutaman harppauksen mustemman metallin suuntaan rymyävä kaapukaksikko tahkoaa todella säröpitoista ja ankarasti moukaroivaa myllerrystä. Tyler Smithin konemaisesti takovat rummut saavat menon kuulostamaan industrialpohjaiselta, kun taas kaiken muun hoiteleva Aaron D. C. Edge runttaa kielisoittimia ja räyhää kurkkunsa pohjasta riipivää manausmetallia miltei Sunn O))):n tapaan.
Hitaissa ja äärimmäisen raskaissa biiseissä kytee myös tarttumapintaa. Metelin intensiteetti on silti sitä luokkaa, että meininkiä ei voi suositella heikkohermoisille. Viiden kappaleen kokonaisuus on ihan antoisa näyte yhtyeen intensiivisestä ulosannista, ja soonisen ankaruuden vuoksi julkaisun mittakin on varsin sopiva.
Kimmo K. Koskinen