Norskiblackin harmaata keskiluokkaa edustava Djevelkult ei pääse eroon kirouksestaan eli musiikkinsa puuduttavasta tylsyydestä, joka tuntuu vain korostuvan sitä mukaa kuin yhtye vanhenee.
Uudella albumilla tapetaan otsikon mukaan kaikki jumalat, kuvissa poseeraa nostalgisen näköistä tuhrunaamaa ja meno on kaikkinensa täysin black metalin oppikirjasta repäistyä. On hieman huvittavaa, että alkujaan individualistisuuteen ja oman tien kulkemiseen pohjannut genre tuottaa neljä vuosikymmentä syntymänsä jälkeen näinkin loppuun tallattuja polkuja kulkevaa tavaraa.
Djevelkultin musiikissa ei ole sinällään ”mitään vikaa”, mutta ei toisaalta myöskään mitään mistä ottaa kiinni. Levyn huippuhetkeksi muodostuu I kuldens vold, jolla yhtye uskaltaa esitellä itsestään hieman sävykkäämpää puolta, joka toimii loistavasti tavanomaisemman tavaran vastapainona.
Kahdentoista vuoden ura ja kolme albumia on pienimuotoinen saavutus yhtyeelle kuin yhtyeelle, mutta pienen Gjøvikin kaupungin pojilla on järjetön määrä tekemistä, mikäli he mielivät saada nimensä black metalin aikakirjoihin.