Bändi operoi mukavuusalueellaan – arviossa Testament

Arvio julkaistu Infernossa 9/2016.

24.01.2017
Testament
Brotherhood of the Snake
Nuclear Blast

Yli kuudentuhannen vuoden taakse sijoittuvat sumeritekstit kertovat Käärmeen veljeskunnan syntytarinan. Siinä maahan asettunut liskorotu, johtajanaan tiedemies Ea, luo Homo sapiensin risteyttämällä oman genominsa maata asuttavaan primitiiviapinaan. Laiskat ja opportunistiset muukalaiset pistävät luomuksensa kaivamaan kultaa. Ea kuitenkin heltyy, kertoo ihmiselle todellisen alkuperänsä ja kehottaa heitä järjestäytymään. Syntyy Käärmeen veljeskunta.

Liskon pomot saavat asiasta vihiä ja tuomitsevat Ean inkarnoitumaan Ouroborosin lailla loputtoman hauraaseen ihmiskehoon. Liskoihmiset ottavat pikkuhiljaa vallan, kukoistavat Egyptin suuraikoina, aiheuttavat suursodat Totuutta peitelläkseen ja hallitsevat tämän päivän maailmaa varjoista.

Hevimmin mieltä nylkyttävää taustatarinaa on hankala keksiä. Sitten pitäisi leipoa niitä kappaleita.

Kalifornian Berkeleyn Testament muhitti ja hieroi uutta levyään kaikkiaan neljä vuotta. Eikä se suinkaan ollut helppo prosessi. Laulaja Chuck Billy onkin todennut olleensa kitaristi Eric Petersonin kanssa biisejä kyhätessään toistensa kurkuissa kiinni. Lisäpaineita asetti, että edellinen älpykkänsä Dark Roots of Earth (2012) oli nykymittapuulla suurmenestys. Se ylsi listapopintäyteisen Billboard 200:n listalla parhaimmillaan sijalle 12. Asenne kuului olevan ”edellinen pitää ylittää”. Toki ensi kädessä taiteellisesti.

Rakennusmiehet ainakin ovat thrashin supertähtiä. Rytmiryhmää ei pistetä hevihommissa tämän kovemmaksi: bassossa taituroi Steve DiGiorgio, ja patoja käskyttää Death-taistelutoverinsa, rumpali Gene ”Atomikello” Hoglan.

Narulle on tallentunut suorastaan prototyypillinen nyky-Testament. Bändi operoi mukavuusalueellaan. Chuck Billy vuorottelee kevytdeathmurinan ja jäljittelemättömän puhtaan ilmaisunsa välillä, Peterson hoitaa mallikkaasti taustarääkynät ja täpäkän riffittelyn.

Levy on rivakinta Testamentia, vaikka yhtye on parhaimmillaan keskitempoisena. Riffiä toisen perään viskotaan siihen malliin, ettei tahdo perässä pysyä. Vaikuttaa siltä, ettei aina ole pysynyt soolokepittäjäkään: Alex Skolnick on levyllä usein kuin orpo lapsi neljän ruuhkassa. Ainoastaan Neptune’s Spearin kitaraharmoniat ja niitä seuraava soolo ovat sitä vanhaa kunnon vivahteikasta Alexia.

Mutta ei huonoa jollei jotain hyvääkin. Nopsa aloituskaksikko, nimibiisi ja The Pale King, edustaa polveilevaa, aggressiivista ja koukkuista nykythrashiä. Jälkimmäisen loppupuolen lauluharmoniat ovat Billyä parhaimmillaan.

Meheväsoundiselle albumille on päässyt myös Seven Sealsin kaltainen helmi. Biisi kulkee Practice What You Preach -albumin (1989) hengessä, ja sen laulut rytmittyvät komeasti tukemaan painavaa rallia. Puolittaisen teema-albumin loppupuolella majaileva Canna Business on musiikillisesti erinomainen päännyökyttäjä. Se on täynnä niitä elementtejä, joihin The Gatheringillä (1999) ihastuin. Biisin nolot legalize-henkiset sanoitukset vain vesittävät hyvään vauhtiin polkaistun tunnelman.

Yhtyeen 11. studiolevy jää lopulta kulmistaan rosoiseksi. Siltä ei löydy montakaan tappobiisiä, vaikka asiat ovat näennäisesti hyvällä mallilla. Testament on tarjoillut Low’sta (1994) alkaen vuorotellen totaalihyvettä ja aivan mukavaa. Uusinkaan levy ei valitettavasti murra tätä kaavaa.

Lisää luettavaa