Saksalais-italialaisen Humatorin toisen pitkäsoiton nimi tuo välittömästi mieleen Mercyful Faten ikonisen kappaleen. Monikko on tosin vaihdettu yksikköön eikä musiikistakaan löydy yhtymäkohtia, joten menköön. Tämän kerran.
Kolmentoista vuoden levytystauon katkaiseva kiekko manaa brutaalin death metalin jumalia tutuin kuvioin, eikä jälki ole lainkaan hassumpaa. Toisaalta se ei kyllä ole yhtään sen enempääkään, joten en minä tämän levyn pariin aio arvostelun jälkeen enää palata.
Lihavaksi tuotettu soundi ja kaikin puolin pätevä toteutus ryydittävät pääasiassa keskitempoista ja hieman slam-henkistä paiskontaa juuri kuten odottaa sopii. Sinne tänne heitellään pientä melodisuutta, eikä levyn tarvitse hävetä verrokkiensa rinnalla.
Tempoja käytetään monipuolisesti, ja groovaava runttaaminen on parhaimmillaan todella raskasta. Vanha liitto puskee läpi Cannibal Corpsea kanavoivasta riffittelystä, johon sekoitetaan kasvottomampaa modernin brutaalia death metalia.
Ei tämä huonoa ole, joskin liian oppikirjamaista ja syvyys puuttuu. Ei tarvetta lisäpyörityksille tai ylisanoille.