Yhtyeen 14:ttä kokopitkää on verrattu joissain arvioissa 1990-luvun alun Aurinko-mestariteokseen. Yhtymäkohtia löytääkin niin halutessaan, etenkin levyn alkupuolelta, mutta kyllähän Seitsentahokkaan tunnelmissa ollaan lopulta aika kaukana ”ananaslevyn” kiihkeästä Pixies-shamanismista.
Itseltään bändi silti kuulostaa. Vaikka kyse on toki monimuotoisemmasta musiikista, orkesterin kiekkojen kanssa on vähän sama juttu kuin Motörheadin: on kovia ja sitten vähän heikompia CMX-levyjä. Seitsentahokas tuntuisi muutamalla kuuntelulla sijoittuvan ”hyvyydessä” jonnekin tuotantojanan keskivaiheille. Se ei ole näillä operointivuosilla hassumpi suoritus.
Eritoten levyssä viehättää sen simppelinrosoinen luonne. Vaikkei kaikista progekiemuroista olekaan päästy eroon, eikä totta vieköön ole tarviskaan, albumi kuulostaa rockbändin soittamalta ehdalta rocklevyltä. Tämä aika tarvitsee moisia.
Nyt kun pari suorempaa albumia on hoideltu alta pois, voimmekin valmistautua vastaanottamaan näiltä miehiltä yltäkylläisesti teemoitetun jazzodysseian. Sellainenhan sieltä on pakko seuraavaksi tulla.