Monimuotoisena ilmenevä instrumentaalimusiikki kiehtoo, mutta vaatii kuulijalta pitkäjänteisyyttä oikeasti kuunnella. Kappaleet etenevät koskettavien melodioiden avulla ja onnistuvat monin paikoin löytämään sävelkorvan g-pisteen. Instrumentaatio on sekin miellyttävän vaihtelevaa ja vahvistaa mainiosti pitkälinjaisten kappaleiden suureellisen melankolista ilmiasua.
Tyylillisesti moniulotteisen Tacitin biiseistä tulee rauhallisimmillaan mieleen Pink Floydin myöhempien aikojen rauhaisa vellonta. Tähän vertauskohtaan nähden Tacit kuulostaa toki kotikutoiselta, mutta ei välttämättä lainkaan pahalla tavalla. Ronskimmin rymistessään kokonaiskuvaan rakentuu rutkasti rosoa ja vääntöä.
Staattisempaa liihottelua ja jyrisevää lunastusta pitävät kasassa jäntevästi velloen tunnelmia kasvattelevat osiot, joissa kuuluu Loposen emorocktausta ehkä selvimmin. Ylipäätään dynamiikkaa on hahmoteltu erittäin toimivasti; pitkin siveltimenvedoin, kuten aaltoilevaan etenemiseen perustuvaan tyylilajiin kuuluu.
Tacit on hieno levy, jonka puutteita on kevyttä jähmeyttä lukuun ottamatta vaikea nostaa esiin. Ehkä sooloprojektimaisuus kuuluu yleisotteessa turhan selvästi, levyä kuunnellessa kun ei voi välttyä ajattelemasta, millaiseen liitoon materiaali nousisikaan livekokoonpanon orgaanisesti esittämänä.