Vanhan koulukunnan kuolometalli ei aina ole hurmeista ja mutaista möyrintää, kuten Disgracen tapaus osoittaa – brutaalia tämä toki on. Xysma on aina metallikauden Disgracen yhteydessä mainittava, ja nyt se on tehty.
Uhkaavaa ja hidasta vyöryttelyä, hallitsemattomia blastpurkauksia ja niskoja taivuttavaa ja groovaavaa riffiä sisältävät biisit heijastelevat enemmän lähiseudun metallitarjontaa kuin ulkomaan äärimetallitrendejä.
Levyn laulupuoli on viemärihommia, ja vaikka Carcass kummittelee jossain taustalla, sanoitukset eivät sisällä verimössöistä ruumismässäilyä vaan psykedeelistä tajunnanvirtaa. Ei sillä, että sanoista saisi mitään selvää.
Mureasäröinen ja rokkaavia sooloja sisältävä levy on kotimaisen kuolometallin perusteos, joka on validi vielä tänäkin päivänä.